Stora Sjöfallet – hiihtovaeltamisen tuskaa ja hurmaa
Mikä saa ihmisen uhkaamaan pakkasta ja tunturituulta ilman, että on tarvetta päästä perille? Latuyhdistysten talvivaellukset ovat kansanperinnettä, joka uhkaa kadota vaeltajien ikääntyessä. Löytääkö nuori sukupolvi sen saman hurman, jota ”turhaankulkeminen” tunturissa on monelle vanhemmalle antanut? Vai tuleeko tilalle jotain muuta?
Turun Ladun tunturihiihdolla on vuosittain mukana viitisentoista kokenutta vaeltajaa. Suurin osa kasvoista on toisilleen tuttuja vuosien takaa, mutta aina joku uusikin tulee porukkaan mukaan. Retken kaava on vuosien saatossa hyväksi havaittu ja sitä ei muuteta.
Yhden oppaan ja noin kahdeksan hengen retkikunnan voimin hiihdetään tuvalta toiselle viikon ajan. Mukana seuraavat ahkiot, joista löytyy kaikki viikon aikana tarvittava muona, varavaatteet ja varoiksi teltta, jossa kukaan ei yövy ellei ole pakko.
Myös päivän ohjelma selviää sanomattakin. Aamupuurot keitellään porukassa. Sen jälkeen toiset hakevat puut ja vedet ja tiskivuoro hoitaa pöydät puhtaaksi. Noin tunnin valveillaolon jälkeen ahkiot alkavat olla vetokunnossa ja kaikki hyppäävät suksilleen taianomaisen yhtäaikaisesti.
Päivän pieti kelin mukaan
Päivämatkat määräytyvät tupien sijainnin mukaan. Ainoa, mikä suunnitelmia tehtäessä on varmaa, on etäisyys. Millainen on päivän keli, tuulen suunta ja varusteiden toimivuus, selviää matkalla.
Vartio etenee heikoimman kunnon mukaan, joten hiihtopäivistä tulee usein pitkiä, jopa 12 tunnin mittaisia. Puolessa välissä päivää pidetään tauko, jolloin juodaan termarista kuppikuumaa ja syödään voileipää. Sitten taas hiihdetään. Asiaan kuuluu, että liian helpolla ei saa päästä, sillä kärsimys kaunistaa.
”Sukset ahkion päällä kävelimme jyrkkää koivikkorinnettä ylös. Pulssi nousi ja lepohetkiä oli tiheään. Ylhäällä saimme sukset nousukarvoineen jalkoihin ja kulku keveni…. Järven ylitys oli oma kokemuksensa. Ennen en ollut hiihtänyt ylämäkeä järvellä. Ainakin siltä tuntui, sillä ahkio jarrutti perässä riittämiin.” kirjoittaa Pirjo porukan yhteiseen päiväkirjaan Turun Ladun Stora Sjöfalletin latuvaelluksella.
Oppaana retkellä oli 70-vuotias Mikko Nissilä, jolle kyseinen retki oli kolmaskymmenes talvivaellus. Sekä Suomen että Ruotsin tunturit ovat hänelle kuin toinen koti.
Hän luettelee menneet reitit ja kämpät ulkomuistista. Myös petipaikkojen määrä kullakin tuvalla ja osallistujien nimet soljuvat kuin ne olisivat eilispäivänä tehtyjä.
”Kaikki muut näyttivät ihmeellisen virkeiltä. Taas lähdettiin rinteeseen, joka käyrien mukaan piti olla paljon helpompi kuin sunnuntain nousu. Ei ollut. Paksu lumikerros vaikeutti kömpimistä. Rinne oli varsin jyrkkä ja kysyi energiaa, etenkin Markulta, joka pääosin teki muille uraa. Onneksi upea aurinkoinen ilma kohotti mielialaa. Pakkasta oli 15 astetta. Lopulta saavutimme määränpään, pimeyden jo laskettua. Kova reissu, ainakin minulle. Mutta voittajan olo.” – Reijo
Hiihto suosiossa aina, kun on lunta
Hiihto on Suomessa edelleen yksi suurimmista aikuisten liikuntaharrastuksista. Hiihtoa harrastaa Suomessa yli 500 000 ihmistä.
Suurempia lajeja ovat vain kävely, pyöräily ja kuntosaliharjoittelu. Hiihdon suosion ainakin ajoittaiseen vähenemiseen vaikuttaa ajoittainen lumen puute eteläisessä Suomessa.
”Tunturihiihtäjien määrä on tasaisesti laskenut vuosien mittaan. Nuoret eivät ole niin tottuneita hiihtäjiä, kuin vanhemmat, joiden lapsuudessa lunta oli vielä säännöllisesti”, Suomen Ladun opaskouluttaja Ilpo Vuori kertoo. ”Lisäksi nuoret ovat mukavuudenhaluisempia kuin vanhemmat.”
Laskettelu, lautailu ja muut lumilajit ovat vieneet suuren osan potentiaalisista nuorista tunturihiihtäjistä. Suurinta osaa tunturi houkuttaa päiväksi ja illaksi halutaan after skin kautta lämpimään ja lakanoiden väliin. Tosin lämmin kämppä näyttää olevan myös hiihtovaeltajien suosiossa.
”Illalla alkoi tuulla ja lunta tuli vaakasuoraan. Olo oli kuitenkin viihtyisä turvallisessa ja lämpimässä tuvassa. Suuri erämaa oli seinien takana, täynnä talviyön hiljaisuutta.” – Jari
Erämaan väkevä viehätys
Mitä sellaista vanhat latulaiset sitten tunturissa näkevät, joka nuorilta hiihtokeskusnuorilta menee sivu suun? Mikä saa nousemaan suksille vuosi toisensa jälkeen?
”Lähdin tänne kokeilemaan vieläkö kohtaisin erämaan viehätyksen, salaperäisen ja väkevän, sen jonka voi nähdä tuulen kirjoituksissa lumeen, tervaksen tuoksussa, kämpän lämmössä tai lumen kirkkaudessa…. Aurinko paistoi ja hanki kiilsi miljoonia timantteja. On hienoa kun saa katsella auringon valoa tässä välkkyvässä maailmassa, näitä tuntureita yhä uudelleen ja uudelleen. Olemme etuoikeutettuja, kun saamme kuunnella tätä hiljaisuutta.” – Jari
Ilpo Vuorin mukaan nuoriin kulkijoihin tunturissa törmää harvoin. Suomen tunturissa – ainakin kauempana keskuksista olevilla tuvilla – retkeilijöitä ylipäätään näkee talvella vähän.
Autio- ja varaustupaverkostot houkuttelevat jonkin verran ulkomaalaisia kulkijoita, jotka usein ovat 30–40 -vuotiaita.
Lämpimät tuvat houkuttelevat
Ruotsin huolletuilla tuvilla kulkijoita tapaa selvästi enemmän. Joukkoon mahtuu jos jonkinmaalaista ja -ikäistä hiihtäjää. Myös varustevalinta vaihtelee randonnée-suksista murtomaavälineisiin.
”Suuri ero Ruotsissa ja Suomessa talviretkeilemisessä on se, että Ruotsissa majaisännät ja –emännät pitävät tuvat lämpiminä. Suomessa ei vastaavaa systeemiä ole. Tosin meillä on monia autio- ja varaustupia, joilla puuhuolto on hoidettu. Majoittuja joutuu itse huolehtimaan lämmittämisestä. Kylmän tuvan lämpimäksi saaminen illalla on hidasta ja puuta yhden yön vierailuun kuluu runsaasti”, Vuori kertoo.
Löytyisikö Suomessakin perinnelajille lisää harrastajia, jos tuvat olisivat lämpimiä?
”Tuvat ovat toimivia, kaikki asiat on mietitty ja myös hoidettu, veden hausta jätteiden lajitteluun ja laskiämpärin tyhjennykseen. Suomen lehdistöstä taannoin käydyn keskustelun perusteella maamiehemme eivät halunneet näin laadukkaita majoituksia. Me haluamme, ja osaamme nauttia niistä. Ne tekevät joistakin osista vaellusta monin verroin helpomman” kertoo opas-Mikko päiväkirjan sivuilla.
Suomen Ladun huolletut hiihtovaellukset, kuten Rajalta rajalle –hiihto, vetävät hiihtäjiä. Varusteita ei tarvitse itse kantaa mukanaan, vaan ne toimitetaan aina seuraavaan majapaikkaan. Tupa odottaakin päivän päätteeksi lämpimänä ja illallinen höyryää kattilassa.
”Parhaimmillaan talvivaellus on nautinnollista hiihtelyä. Suksi luistaa, aurinko paistaa ja on hyvä näkyvyys. Ihmiset ovat mukavuudenhaluisempia kuin ennen. Saunaan pitää päästä iltaisin. Talvitelttailijat ovat nykyisin aika harvassa”, Vuori kertoo.
”Eilisen hienon ilman jälkeen aamu Sälkässä ei mieltä kohentanut. Lunta satoi vasten kasvoja ja pohjoisesta tuuli lujaa, pakkastakin taisi olla lähes kymmenen astetta. Näkyvyyttä ei ollut kuin nimeksi, mutta hiihdettyämme aikamme umpihangessa löysimme reitin. Huokaisin helpotuksesta, merkitty reitti tuo varmuutta. Ahkioiden ja suksien pohjiin jäätyi lumi, mikä hidasti matkaa. Lopulta päästiin Hukejaureen, jossa emäntä jo meitä odottikin. Päivän koitos – kymmenen tuntia ja 22 km – unohtuivat vohveleita syödessä.” -Markku
Oppia konkareilta
Hiihtoretkeilyssä turvallisuudesta ei koskaan sovi tinkiä, ja siksipä Vuori suositteleekin aloittajille hakeutumista kokeneempien seuraan. Jollei konkaria löydy matkakumppaniksi niin ainakin olisi hyvä kysyä vinkkejä ja perehtyä maastoon ja olosuhteisiin.
Varusteet on oltava mukana pahimman varalle, ei sen mukaan, että kaikki menee hyvin. Talviretkeily voi koitua kohtalokkaaksi, jos lähdetään soitellen sotaan. Parhaimmillaan se on kuitenkin pitkiä aurinkoisia päiviä ja kantavia keväthankia, joilla eläinten jäljet risteilevät.
Kaikki eivät kuitenkaan halua liikaa mukavuuksia matkaan. Hiihtovaeltajalle retkeily on rajojen etsimistä. Alkeellisiin oloihin siirrytään, jotta mukavuuksista osataan nauttia, kun niitä taas saa.
Päiväkirjan sivuilta
Miksi?
Miksi jätän kotiporstuani, joka kylpee auringon paisteessa, jossa krookukset jo nostavat päätään talven kuolleiden lehtien keskeltä? Miksi pakkaan kevään ensilämmössä ahkiooni untuvaa ja villaa?
Junan yläpetillä ajatuksiin ryntäävät vielä eilisen ajatukset. Pitikö jättää vielä yksi tarjous? Se yksi omenapuukin jäi leikkaamatta. Muistinko varmasti lukita oven lähtiessäni?
Miksi nousen kivireen kanssa ylös perkeleellistä harjannetta, jokaisen askeleen vaatiessa lähes kaikki voimani? Haluanko näyttää itselleni? Olla vahvempi kuin koskaan? Vai enkö vain tiennyt paremmin?
Miksi hiihdän yli tuiskuavien nietosten, vedän pipoa syvemmälle päähäni tuulen tuivertaessa niin, että sen vihellykseltä en omia ajatuksiani kuule? Taistelen taukotakkini kanssa, sillä jos päästän irti, en enää koskaan saa sitä kiinni, vaan tuuli vie voiton. Istun ruokalaatikkoni päälle syömään keittolounaani – pikaisen, koska muutoin jäätävä viima ehtii sisimpääni ennen keiton lämpöä.
Huudan kysymykseni tunturille. Sen loputon avaruus nielee sanani. Miksikö?
Kuulen auringon säteiden helisevän, kun ne kohtaavat valkoisen hangen. Ne haluavat kertoa minulle oman vastauksensa. Tuuli kuiskaa jotain korvaani, hennosti. Mutta sillä ei ole sanoja. Niillä on omat tarinansa, jotka voin kuulla, jos pysähdyn kuuntelemaan. Ne tulevat luokseni tunturissa, kun annan niille aikaa. Tunturi kuiskaa vastauksensa sille, joka on sen valmis kuulemaan.
Miksi? En minä pysty sinulle siihen vastausta antamaan. Mutta jos haluat sen löytää, on sinun lähdettävä sitä itse etsimään. – Maija
Kiitos Turun Ladun talvivaelluksen 2015 osallistujille lainauksista.
