Lumikengillä Kymenlaakson lakeuksilla, Valkmusan kansallispuistossa
Valkmusan kansallispuistosta tulee mieleen eläväinen suomaisema ja sen väkevä tuoksu. Talvella värikäs maisema peittyy valkoiseen hiljaisuuteen. Lähdimme Kymijoen mutkaan lumikenkäretkelle.
Kotkan ja Pyhtään kuntien alueella sijaitseva Valkmusa on yksi Kymenlaakson kolmesta kansallispuistosta, Repoveden ja Itäisen Suomenlahden lisäksi. Se on pinta-alaltaan pieni, mutta suoluonnoltaan rikas kohde, joka soveltuu ympärivuotiseen retkeilyyn.
Valkmusan kansallispuisto muodostuu kahdesta erillisestä, suuresta suoalueesta. Läntisempi niistä on Munasuo ja itäisemmän muodostavat Valkmusa, Kananiemensuo, Lamminsuo ja Mustajärvensuo.
Kansallispuiston verkkosivulla kerrotaan, että Valkmusan kansallispuiston alueelta on tunnistettu yli 40 erilaista suotyyppiä, mikä tekee alueen suoluonnosta poikkeuksellisen edustavan Etelä-Suomen oloissa.
Jätämme auton Suolinnantien päässä sijaitsevalle Kananiemenharjun pysäköintialueelle. Siellä on vain yksi auto lisäksemme. Kohde vaikuttaa lupaavan rauhalliselta.
Lumisade on tauonnut, mutta päivä aukeaa harmaan pilvisenä. Viime päivien lumipyry näkyy edelleen puiden rungoilla.
Suoluontoa ennallistetaan
Pysäköintialueelle vievän tien varrella on tukkipinoja. Ne liittyvät suoluonnon ennallistamiseen ja Metsähallituksen Hydrologia-LIFE -hankkeeseen.
1960–1980 luvuilla suota ojitettiin metsänkasvun lisäämiseksi. Nykyisillä hakkuilla parannetaan luonnon monimuotoisuutta.
Kuivatuilta ja metsitetyiltä suoalueilta puustoa kaatamalla ja ojia tukkimalla yritetään palauttaa alueen alkuperäinen tila. Suunta on oikea, mutta suon alkuperäiseen tilaan palautumiseen menee vuosia.
Pysäköintialueelta lähtee noin parin kilometrin mittainen reitti Moronvuoren päivätuvalle. Ura on tallaantunut ja liikkuminen sujuu alkuun helpommin ilman lumikenkiä.
Vastaan tulee muutamia hiihtäjiä. Sulan maan aikaan päivätuvalle pääsee myös maastopyörällä.
Hieman ennen päivätuvalle saapumista huomio kiinnittyy reitin varrella olevaan massiiviseen kallioon, Moronvuoreen.
Kallion keskellä on suuri, hieman luolaa muistuttava halkeama, jonka sisään pääsee pujahtamaan. Kiveä pitkin valunut vesi on jäätynyt jääpuikoiksi, joiden muotoa vihreä sammal korostaa.
Massiiviset kivenlohkareet ja kalliot reunustavat myös Moronvuoren päivätuvalle vievää reittiä. Päivätupa on vanha, harmaa ja sympaattinen rakennus. Sen toisessa päässä on tupa ja toisessa puuvarasto. Pihalla on grillikatos ja käymälä.
Kylmä tupa ei houkuttele sisäänsä ja siirrymme tulipaikan lämpöön. Siellä muutama hiihtäjä ja lumikenkäilijä jo lämmittelee, mutta mukaan mahtuu.
Kohti Paratiisinsaarta
Valkmusan alueella ei ole vesipisteitä ja tämä kannattaa huomioida erityisesti lumettomana aikana. Talvella veden voisi periaatteessa tehdä lumesta, mutta lyhyellä päiväretkellä riittää reppuun pakatut juoma- ja termospullot.
Retkipäivä on sen verran alussa, että nautimme vain kuumaa juomaa ja nuotion ritilällä paahdetut eväsleivät.
Lounaskeitto odottaa isompaa nälkää ruokatermarissa. Etukäteen tehdyt ruokavalmistelut helpottavat retkeä ja tauot pysyvät kohtuullisen mittaisina, kun ei tarvitse ”värkätä” lumessa ja pakkasessa.
Toki ruoan valmistaminen retkiolosuhteissa on mukavaa ja varsinkin silloin, kun se on retken varsinainen teema.
Nostamme reput selkään ja lumikengät jalassa suuntaamme suolle.
Lintujen pesimäaikana avosuolla liikkumista tulisi välttää, mutta talvella valkoinen suomaisema suorastaan kutsuu meitä lumilakeuksilleen.
Lunta on melko runsaasti ja lumikengistä huolimatta jalka uppoaa jonkin verran hankeen.
Reittimme risteää jäniksen jälkien kanssa. Se on selvinnyt omilla lumikengillään huomattavasti meitä paremmin.
Otamme suon reunasta suunnan kohti Kananiemensuolla sijaitsevaa metsäistä saareketta. Sen mielenkiintoinen nimi, Paratiisinsaari, laittaa arvailemaan nimen syntyhistoriaa.
Emme lähde tällä kertaa tutkimaan paratiisia syvällisemmin. Pidämme tuulensuojaa ison kiven takana ja jatkamme lyhyen tauon jälkeen kohti retkemme lähtöpistettä.
Suolla kävellessä etäisyydet kasvavat välillämme. Huppu päässä kävellessä tuntuu, kuin olisin aivan itsekseni reissussa.
Tornista aukeaa autio suo
Viima tuntuu mukavalta poskipäissä. Liikenteen ääntä ei kuulu ja hiljaisuus täyttää lumisen maiseman.
Siellä täällä vastaan tulee kitukasvuisia männyn käkkyröitä. Jäätä ja lunta riittää suon pinnalla, mutta silti on oltava tarkkana. Lumen alla on paikoittain sulaa ja vesi virtaa.
Siirrymme autolla kansallispuiston toiselle laidalle, Simonsaaren pysäköintialueelle. Sieltä lähtevä läntisen keitaan lenkki on 2,3 kilometrin pituinen pitkostettu rengasreitti.
Reitin nimi viittaa Valkmusastakin löytyviin keidassoihin. Reitin varrella on luontotorni, josta aukeaa näköala laajalle suoalueelle.
Talvella pitkospuut ovat peittyneet lumeen, mutta tornille vievä reitti todennäköisesti seurailee niitä. Luontotorni sijaitsee melkein rengasreitin puolessa välissä, ja osa porukastamme lähteekin kiertämään reittiä myötä-, ja osa vastapäivään.
Luontotorni piiloutuu erinomaisesti metsäsaarekkeen reunaan, eikä sitä oikeastaan huomaa, ennen kuin jo saapuu sen luo. Kipuamme ylös katselemaan maisemia.
Nyt maisema on autio ja hiljainen. Meno lienee päinvastainen keväällä muuttolintujen saapuessa.
Valkmusan kansallispuiston tunnuseläin on perhonen, rämekulmumittari. Sitä näkyvämpi siivekäs kansallispuiston alueella on kuitenkin kalasääski, jonka voi havaita sulan maan aikaan myös Simonsaaren tornista.
Kalasääski eli sääksi on suurikokoinen petolintu, joita pesii alueella useampi pari. Valkmusan kalasääsket viettävät talven eteläisessä Afrikassa ja palaavat kesäksi Kymenlaaksoon. Takaisin taidan tulla minäkin.
