Talvivaellusta lumivarmassa Leivonmäen kansallispuistossa
Leivonmäki tarjoaa palan keskisuomalaista järvimaisemaa. Lumivarmana se on sopiva viikonlopun hiihtoretkikohde eteläsuomalaisellekin.
Viikonloppuretkikohdetta valitessani on tikka osunut jo kahdesti kartalla Leivonmäkeen. Syynä on paikan lumivarmuus. Helmikuussa 2023 – samoin kuin 2020 – loistaa Jyväskylän eteläpuoleinen pieni kansallispuisto Forecan lumikartalla kutsuvan sinisenä täplänä muuten lähes valkoisella pohjalla.
Helmikuun kymmenentenä 2023 lunta metsästämään lähtee Turusta yhdeksän hengen ”melovien hiihtoretkeilijöiden” seurue. Osalle heistä viikonloppu toimii testiretkenä kauden tulevia pidempiä talvivaelluksia varten, joillekin se on talvikauden pääretki.
Oman autokuntamme tärkein tehtävä on kokeilla, mahtuuko farmariin neljän hengen talvivaellusvarustus. Ja kun kerran pakkaa, kannattaa myös retkeillä.
Vuodet eivät ole veljiä
Seurueemme autovastaava, Liisa, on ostanut retkeä varten markkinoiden suurimman suksiboksin, jonne saamme pinottua niin neljän hengen Paris-pulkat kuin sukset ja sauvatkin.
Farmarin perä täyttyy ahkiokasseista, aisoista ja monoista, mutta takaluukku menee kiinni. Sujuttelemme huolettomina Leivonmäelle, jossa rantaudumme ennen iltahämärää Selänpohjan siististi auratulle parkkipaikalle.
Tuuli pöllyttelee lunta takanamme, kun hiihdämme yhtenä ahkiolaivueena Sorsanselkää muutaman kilometrin kohti Lintuniemen laavua. Järvellä lunta on riittävät 30 senttiä, mutta viereiseltä Joutsniemen harjulta se on lähes tyystin pyyhkiytynyt pois.
Kolme vuotta aikaisemmin samaan aikaan saimme hiihdellä lumisilla harjuilla, mutta järville ei ollut asiaa, sillä jäät eivät olleet kantavia. Näin eivät ole vuodet veljeksiä.
Teemme leirin Lintuniemeen, jonka ”laavu” osoittautuu puolikodaksi, johon iso porukkamme mahtuu sopivasti keittelemään. Teltat saamme tuulen suojaa metsikköön ja eteläkärjen taakse jäälle.
Humiseva harju
Jätämme leirin pystyyn ja lähdemme päiväretkivarustein matkaan. Ylitämme ensitöiksemme Joutsniemen kapean, mutta puolentoista kilometrin pituisen harjun, joka etelämpänä jatkuu vielä kilometrin pituisena Haapasuonharjuna.
Nämä pitkittäisinä selänteinä polveilevat harjut ovat muodostuneet 10 000 vuotta sitten, viimeisen jääkauden sulamisvaiheessa. Maa-aines kasautui tällöin jokien suille, kun jään sisällä virtaava vesi kuljetti, lajitteli ja kerrosti hiekkaa ja soraa. Nykyisin harjulla humisevat iäkkäät männyt.
Hiihdämme kohti Luhtalahtea, jotta vältämme mahdolliset sulapaikat harjun kärjessä ja sen eteläpuolen kapeikoissa, ja siitä edelleen Haapasuolle. Laaja ja yhtenäinen suo on mukavaa hiihdettävää.
Reunaosat ovat männikköistä rämettä, mutta keskiosassa puut ovat kituliaita ja kulku on vapaata. Jäätyneen suon päällä on sopiva kerros pakkaslunta. Sen alla piileksivät monet varpukasvit, kuten juolukka, vaivero ja vaivaiskoivu, jotka ovat sopeutuneet suon vaihtelevaan vedenpinnan tasoon.
Hiihdämme Haapalehdon pihapiirin ohi kohti Kirveslammen lintutornia, josta on esteetön näkymä suon yli. Ihailemme koskematonta suota ja olemme onnellisia, että se on säilynyt.
Itsestään selvää se ei ole, sillä 1960-luvulla osa suosta ojitettiin metsänkasvatusta varten. Ojitetun suon takana siintää vielä karumpi suokohtalo: turvetuotantoalue, jonka etenemisen kansallispuiston raja onneksi pitää kurissa.
Leivonmäen suot, harjut ja metsät ovat ainutlaatuinen kokonaisuus keskisuomalaista maisemaa, jonka suojelemiseksi kansallispuistoa esitettiin alueelle ensimmäisen kerran jo vuonna 1976.
Ydinalueet saatiin suojeltua vuonna 1991 Haapasuo-Syysniemen luonnonsuojelualueena ja kansallispuisto perustettiin vuonna 2003.
Petojen poluilla
Aurinkoisella suolla hiihtäminen on nautinto. Tasainen maasto on helppoa kulkea ja näkyvyyttä on enemmän kuin metsässä.
Pienet esteet tuovat etenemiseen mielenkiintoa ja rytmiä, toisin kuin järven selällä tai peltoaukeilla liikuttaessa. Maisema muuttuu ja eteen avautuu paikkoja, joihin pääsyä ei kesäisin ole.
Usein kanssakulkijoina on vain metsän nelijalkainen kansa, jonka vipellyksiä hangella on hauska seurata ja retkien tarkoituksia mukava arvailla.
Leivonmäellä saamme retkeillä suurpetojen seurassa. Aamulla havaitsemme ilveksen uskaltautuneen telttakylästämme muutaman kymmenen metrin päähän.
Olemme kissan kotiseuduilla, sillä tupsukorvan jäljet risteilevät siellä täällä seuraavinakin päivinä. Suolla hiihdämme ristiin myös suuritassuisen ahman kanssa, mikä tuo aidon erämaan tunnun.
Palaamme leiripaikalle, tällä kertaa uskaltautuen jäätä pitkin eteläkärjen kautta, sillä siihen on päivän aikana ajettu latukin. Kaulassa pidämme kuitenkin naskalit ja mukana on yksi ahkio, jonka päällä kulkee jääsauva, sillä paikalliset jääolot eivät ole meille tuttuja.
Illalla paikallinen metsämies ja hänen vaimonsa liittyvät nuotiopiiriimme ja kertovat Rutajärven ja Leivonmäen kuulumisia. Kävijöitä on korona-aikana ollut runsaasti, mutta sen jälkeen on jälleen ollut hiljaista. Kirkkaana tähtiyönä vain muutamat mökin valot järven toisella puolella kertovat, että muitakin ihmisiä on olemassa.
Rutajärven kivikot
Yö tuntuu edellistä kylmemmältä, vaikka asteita on enemmän, sillä sunnuntai aukeaa sumuisena. Tyynessä yössä kuura tiivistyy teltan kattoon ja kylmä hytisyttää luita.
On päästävä liikkeelle. Otamme suunnan Rutajärven Kirkkoselälle. Kierrämme Salmelan avoimen laskujoen reilusti Kissasaaren kautta ja suuntaamme sitten kohti Niinisaarta, jossa on laavukin.
Matala Rutajärvi ei koskaan aukene suurena selkänä, sillä siinä on sata saarta ja niiden välit täynnä kiviä. Paikallisetkaan eivät uskalla ajaa järvellä edes moottoriveneellä.
Matala vedenpinta juontaa juurensa 1800-luvulle, jolloin vedenpintaa laskettiin kahdesti, yhteensä neljä metriä, jotta tulvat pelloilla vältettiin.
Talvella kivet eivät haittaa, tuovat vain vaihtelua, ja suksi luistaa järven jäällä lauhtuneessa säässä. Hiihdämmekin aamupäivän aikana noin 12 kilometriä, kun eilen kilometrejä kertyi koko päivänä reilut viisitoista. Talviretkellä matkan arvioiminen on aina yhtä arvoituksellista.
Ajomatka kotiin on pitkä, joten käännymme takaisin ajoissa. Telttojen purku vie oman aikansa, sillä vähäluminen, jäinen maa on imenyt telttakiilat niin tiukasti itseensä, että saamme vielä keittää vettä sulattaaksemme ne irti.
Leivonmäen kansallispuisto
- sijaitsee Joutsan kunnassa, Keski-Suomessa
- perustettu 2003
- pinta-ala 31 km2
- vuonna 2022 kävijöitä oli 28 700
- tärkeimmät nähtävyydet ovat Rutajoki, johon talvella kertyy usein hienot hyydepadot, sekä Joutsniemen harju
- viisi laavulla, kodalla tai puolikodalla varustettua tulipaikkaa palvelee retkeilijöitä vuoden ympäri
- puiston eteläosissa on kymmenen kilometrin mittainen retkilatu
- paikka on rauhallinen, maanteiden ääniä ei kuulu
Tämä juttu on julkaistu alun perin Retki 2/2024 -lehdessä.
