Evakuointi talvisesta Tuntsasta
Joskus asiat menevät pieleen odottamattomalla tavalla syvällä erämaassa. Jouduimme tukalaan testiin tapaturmassa keskellä Tuntsan umpihankia.
Tuntsan alue on melko kaukainen erämaakolkka talvisaikaan. Naruskajärveltä Tuntsan rajavartioasemalle johtavaa pitkää metsäautotietä on kuitenkin geopoliittisen tilanteen takia alettu auraamaan viime talvina.
Tämä tarkoittaa sitä, että Tuntsaa pääsee lähestymään helpommin myös ilman moottorikelkkaa. Päätimme tarttua tilaisuuteen, ja käydä tutkimassa Tuntsan talvea. Emme vielä tienneet, että myöhemmin retkellä tuo aurattu tie koituisi pelastukseksemme.
Jätimme auton Palo-Vuonneloselän kohdalle, ja lähdimme hiihtämään retkikaverini Timon kanssa kelkkareittiä pohjoiseen.
Umpihankivaellukselle lähteminen jännittää aina hieman, ja nyt perässäni oli uusi ahkio, jonka käyttäytymisestä pehmeässä lumessa ei ollut varmuutta. Ahkio tuli kuitenkin mukavasti perässä, kun etenimme Verkkomaselän erotuspaikalle pilvisessä säässä.
Siirryimme kelkkauralta seurailemaan mutkittelevaa Värriöjokea ja sen rantoja mukailevaa leveää suoaluetta. Matka suota pitkin kulki mukavasti, sillä edellispäivien harvinainen suojasää oli tehnyt lumeen kantavan kerroksen.
Pilvisen päivän tuntien ollessa täynnä aloimme etsiä telttapaikkaa. Päätimme leiriytyä joen varteen keskelle suota, sillä siellä ei kesällä olisi liikkujia, eikä näin ollen nuotion jättämä arpi olisi maisemaa rumentamassa.
Sumuverho haihtuu
Teutaroimme vyötärönkorkuisessa hangessa teltan pystyyn, ja paistoimme nuotiolla rasvaista ruokaa pitkän hiihtopäivän kalorivajetta korvaamaan. Löysimme Värriöjoesta sulan kohdan, josta ongimme sauvaan kiinnitetyllä pullolla vettä otsalampun valossa.
Matalapaineinen lämmin sää jatkui, kun kävimme makuupusseihin. Aamulla pussit olivat vetiset hengityksen höyrystä ja suon päällä leijuvasta kosteasta sumusta.
Lähdimme aamun sumussa seurailemaan Värriöjokea pohjoiseen, suuntana Härkätunturin autiotupa. Muutaman tunnin hiihdettyämme aurinko alkoi heijastua sumun läpi.
Sumu suurensi linssin lailla auringon valtavaksi hohtavaksi tulipalloksi, joka kajasti udun takaa. Käännyimme katsomaan oranssina hohtavaa sumua, ja muutaman hetken päästä sumuverho repesi tarjoten meille mahtavan aurinkoisen iltapäivän.
Sumu oli kuorruttanut kuuraan suonlaidan kynttiläkuuset, kun kaarroimme kimaltelevaan metsään kohti Härkätunturin tupaa. Nautimme hetken auringosta portailla, ja vaihdoimme kuulumiset tuvalle moottorikelkoilla osuneiden riistanhoitotöissä olevien miesten kanssa.
Tuvalla oli sauna, ja sen lämmittäisimme. Puut oli pienittävä pitkistä pölleistä, mutta hyvät löylyt talvisen luonnon keskellä lämmittivät. Nukuimme makeat unet puhtaina ja hyvin syöneinä.
Jotain hajoaa pahasti
Kömmin makuupussista sytyttelemään kamiinaan tulia. Nousin aamukankeana kyykystä ylös, ja samalla polvestani kuului yhtäkkinen kova napsahdus. Otin pöydästä tukea, ja tajusin välittömästi, että jalasta oli hajonnut jotain pahasti.
Kömmin laverille, ja Timo toi pussillisen lunta polvelle. Polvesta oli selvästi hajonnut jotain kriittistä, ja se alkoi turvota ja särkeä. Jalka ei kestänyt varaamista.
Mielessä alkoivat pikkuhiljaa pyöriä vaihtoehdot, joista jokainen tuntuisi huonolta. Olimme tulleet jo kaksi päivää erämaan etäisimmälle alueelle. Kylmä hiki nousi otsalle: miten pääsisimme täältä pois?
Tuumailimme vaihtoehtoja ääneen. Kiirettä ei ollut, joten olisi hyvä odottaa seuraavaan päivään tilanteen kehittymistä. Ehkä tuvalle tulee joku kelkalla, tai ehkä jalalla voisi jotenkuten hiihtää sauvoihin tukien.
Rikkoontunut polvi lastoitettiin rimoilla lähinnä sivuvakautta antamaan, sillä jalkaa ei saanut oikaistua suoraksi.
Timo kävi tarkastamassa, että lähitunturilla oli kenttää. Olin myös tyytyväinen siitä, että mukana oli satelliittiviestin pahimman varalta.
Kelkkaevakuointi saattaisi kuitenkin olla logistisesti hyvin hankala kahden miehen, ahkion ja kolmimetristen suksien takia, eikä Timon olisi yksinään kovin mukavaa hiihtää useamman päivän matkaa takaisin autolle.
Nilkutin tuvalla hiihtosauvan varassa, ja keksimme lastoittaa polven tuvan alta löytyneellä rimalla ja irtoremmeillä. Pitkän päivän aikana haudoimme suunnitelman.
Yrittäisimme hiihtää rauhallisesti suorinta reittiä Tuntsan metsäautotielle Timon vetäessä molempia ahkioita. Puoliväliin sattuisi sopivasti Murhahaaran autiotupa. Tietä pitkin Timo voisi hiihtää ilman varusteita lopun 16 kilometrin matkan autolle.
Matkaan hammasta purren
Kokeilimme illalla suksia jalkaan. Hidas hiihtäminen tuntui kohtuulliselta, sillä kipeää jalkaa pystyi liu’uttamaan eteenpäin, ja sauvojen avulla sai tukea sekä työntöä. Jalka oli kuitenkin jäänyt lukkoon koukkuasentoon, eikä kantapäätä voinut varata maahan.
Heräsimme toiseen aamuun Härkätunturilla. Lastoitimme yöllä turvonneen polven, ja kiinnitimme sukset jalkaan. Söin kourallisen vahvoja särkylääkkeitä, ja Timo valmistautui kahden ahkion vetoon vähentämällä vaatekerroksen. Lähdimme liikkeelle jännittyneinä.
Alun matka metsässä kulki irvistellen, mutta kun pääsimme suon laitaan, kulku muuttui kivuttomammaksi. Suolla pääsi suoraa linjaa, eikä suksia tarvinnut kääntää puiden välissä mutkitellessa. Myös kahden ahkion juna tuntui liikkuvan ilman suurempia vaivoja. Etenimme hitaasti nilkuttaen useiden tuntien ajan, välissä lounasleivät syöden.
Yllättävä vieras Murhahaarassa
Pääsimme Murhahaaran tuvalle ennen illan pimenemistä. Loppumatka oli sujunut hyvin, ja nyt näytti todennäköiseltä, että pääsisimme pois omin avuin. Söimme eväitä pois mahdollisimman paljon taakkaa keventääksemme, ja sulatimme lunta vedeksi tuvan katolta.
Olimme juuri käyneet nukkumaan korvatulpat päässä, kun Timo viittoi hätääntyneen oloisena otsalampulla toiselta puolelta laveria. Säikähdin, sillä tuvan veritekoon liittyvä nimi ei ollut omiaan levolliseen unenalkuun. Samalla hetkellä tuvan ovi aukesi selälleen ja sisään asteli iso hahmo karvalakki päässä.
Sisään astuja oli poromies, joka oli lukenut Härkätunturin vieraskirjaan jättämämme selostuksen, ja tullut avuliaasti selvittämään, että olimme varmasti päässeet tuvalle asti rikkinäisellä jalalla. Heillä oli omakin ongelma, sillä toinen moottorikelkka oli hajonnut ja kaveri oli jäänyt sitä korjaamaan Härkätunturin tuvalle.
Kiittelimme miestä huolenpidosta, ja kerroimme että pääsisimme tämän päivän perusteella kohtuudella metsätien varteen. Vaihdoimme vielä muutaman hetken ajatuksia, ja mies lähti takaisin yhdeksän kilometrin päähän Härkätunturille. Yritimme nukahtaa uudelleen Murhahaaran yössä.
Maasto aiheuttaa hankaluuksia
Aamulla lähdimme etenemään kohti maantietä. Maasto oli hankalampaa kuin edellisenä päivänä, ja reitin varrella oli useita sulia ojia, joiden yli piti etsiskellä lumisiltaa.
Ahkiot kaatuivat ojaan kaksi kertaa lumisiltaa ylittäessä, ja Timo repi niitä ylös hien valuessa otsalla. Ylitin ojat hyvin varovasti varoen äkkinäisiä liikkeitä polvelle. Etenimme kurun pohjalla metsämaastossa kohti maantietä sään ollessa matalapaineisen synkkä.
Hiihdimme useamman tunnin kohtaan, jossa tien lähettyvillä oli karttaan merkittynä poroaidan portti. Kun pääsimme paikalle, osoittautui portti jyrkäksi sillaksi, joka kipuaa poroaidan yli kesäreitin kohdalla.
Tämä oli tekemätön paikka ahkioiden kanssa, joten jäljellä oli vielä poroaidan yli kiipeäminen rikkoontuneen polven ja kahden ahkion kanssa. Kahlasimme hangessa, ja nostimme ahkiot aidan yli polvea varoen.
Hetken hiihdon jälkeen pääsimme autotielle. Matkaa Härkätunturilta oli taitettu 18 kilometriä kahden päivän aikana hitaasti edeten. Nyt löimme ylävitoset, ja olo oli helpottunut.
Jätimme ahkiot tien varteen, ja pakkasimme Timolle selviytymispakkauksen. Hän lähti hiihtämään tietä pitkin autoa kohti. Vedin untuvaparkan hupun syvälle päähän ja kiedoin solumuovialustan jalkojeni ympärille, ja jäin hankeen istumaan ja odottamaan.
Kului muutama tunti, ja aloin mittailemaan kartalta välimatkaa autolle. Eikö Timon pitäisi kohta olla perillä? Metsäsuksilla hiihtäminen ei tietenkään ole yhtä nopeaa kuin ladulla viilettäminen, joten piti vain olla kärsivällinen.
Kotvan kuluttua tuttu auto näkyikin jo tien päässä. Osan matkasta Timo oli päässyt samojen miesten kyydillä, jotka olimme tavanneet Härkätunturin tuvalla aiemmin. Tämä oli hyvä, sillä olimme aliarvioineet hiihtomatkan pituuden ja yliarvioineet vauhdin, jolla metsäsuksilla voi metsäautotiellä hiihtää.
Retkikaverista suuri apu
Retki oli varsin opettavainen. Se muistutti, että retkellä voi sattua mitä vaan, ja kaikkiin skenaarioihin on syytä varautua. Satelliittiviestin on hyvä väline, ja sitä olisi voitu tarvita.
Retkikaveri on kuitenkin monta kertaa parempi apu ja turva. Ilman Timon apua olisi tilanne ollut paljon hankalampi.
Leikkausta vaatineeksi kierukan repeämäksi paljastunut tapaturma antoi myös luottamusta siihen, että erämaasta voi päästä omin avuin pois hankalassakin tilanteessa, kunhan ei hötkyile ja panikoi.
Vanha tapa, jossa erämaassa hädässä olevia autetaan, on vielä voimissaan ainakin tuntsalaisten osalta. Kiitos huolenpidosta myös heille!
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Retki 2/2024 -lehdessä.
