Perinneretkeilyä marraskuisessa metsässä – Mitä mukaan muovittomalle retkelle?
Kuksan, puukon ja villasukkien lisäksi on vaikea nimetä nykyvaeltajan retkivarustetta, joissa ei jossain muodossa olisi keinokuitua tai muovia. Neljä retkeilijää lähti Pohjois-Karjalaan kokeilemaan, miten luonnossa viihtyy ilman moderneja varusteita.
Villaa, nahkaa, turkista ja puuta. Muovittomien varusteiden valitseminen oli loppujen lopuksi helpompaa kuin arvelimme.
Vaikka varusteita valitessamme halusimme mennä joissakin ratkaisuissa keinotekoisen perinteikkäästi ja päätimme hyllyttää muun muassa vetoketjut, emme viitsineet lähteä tekemään sääntöjä sarkakankaan polyesteripitoisuuksille tai nappien materiaaleille.
Sillä mentiin, mitä kotoa ja kirpparilta helposti löytyi. Pääasia oli, että mahdollisesti varusteessa oleva keinokuitu ei muuttanut sen käyttöominaisuuksia.
Kotiin jäivät siis tekokuituiset laavukankaat ja sadevaatteet, kalvolliset kengät sekä oikeastaan kaikenlaiset modernit makuupussit. Testiretken kohteeksi valikoitui Patvinsuon kansallispuistosta pohjoiseen suuntaava Karhunpolku.
Puuta, nahkaa ja mehiläisvahaa
Kun idea perinnevarusteissa tapahtuvasta vaelluksesta lähti kytemään, monen ensimmäiset pohdinnat liittyivät pukeutumiseen. Millä korvata kuorivaatteet ja vedenpitävät jalkineet?
Vaatteiden valinta ja hankinta oli kuitenkin varusteluettelon helpoimpia kohtia. Mutta miten marraskuisessa metsässä selviää ilman otsalamppua, joka sekin on muovista valmistettu? Tai mihin pakata ruuat?
Oma ajatukseni oli, että aikaisin heräämällä hyödyntäisimme mahdollisimman tehokkaasti valoisan ajan kulkemiseen ja leirin rakentamiseen ja illan tullen tyytyisimme syleilemään pimeyttä nuotion valossa.
En silti hetkeäkään harmitellut ystävieni valintaa ottaa mukaan myrskylyhty. Sitä toki ei särkyvyydessään, hankalassa pakattavuudessaan ja painossaan voi edes verrata taskuun mahtuvaan lediotsalamppuun, mutta tunnelmallinen leirivalo se on.
Sen pehmeä, tasaisesti suuntautuva valo ei aiheuta samanlaisia inhottavia sokaistumisia, kuin kaverin otsalta suoraan silmiin soikottava kelmeän sininen otsalamppu.
Ruokien pakkaamiseenkin löytyi vaihtoehtoja. Osa kuivatuotteista pakattiin nahkapussukoihin, osa mehiläisvahalla kyllästetystä kankaasta tehtyihin pusseihin ja kääreisiin.
Niissä kuljetimme sellaisenaan voin ja karjalanpaistin lihankin. Kosteudelle herkimmät aineet, kuten jauhot, kulkivat pakkauksensa lisäksi kattilan sisässä.
Entisaikojen eränkävijät eivät juuri vettä mukanaan kuljetelleet, mutta päädyin ottamaan mukaani isosuisen lasisen ketsuppipullon, ensisijaisesti lämminvesipulloksi kylmien öiden varalta.
Ötzistä mallia
Keinokuiduttomaan kantolaitteeseen ei juuri törmää, ellei satu löytämään rautarunkoista vanhaa satulareppua.
Siksi omalla retkellämme valitsimme kolttasaamelaismallisen kantolaitteen eli rosnan, jonka kaltaista on kantanut selässään jo jäämies Ötzi. Sellaisen valmistaminen on suhteellisen helppoa ja kehikko painoi vain murto-osan oman rinkkani painosta!
Kantomukavuus ei toki ollut aivan samalla tasolla, mutta käytössä huomattavimmaksi eroksi muodostui taskujen puute. Kuljetin tavarani laavukankaan sisään käärittynä, joten jos tauolla piti kaivaa kantamusta, oli avattava koko pakaasi.
Kamera kulki rinnalla leipälaukussa, jossa säilytin myös kuksaa ja naposteltavia. Erillinen pikkulaukku kuitenkin häiritsi ainakin itseäni kulkiessa.
Jalkinepuolella retkikuntamme luotti lapikkaisiin ja nahkasaappaisiin, joissa kuitenkin oli kumipohjat. Lisäksi yhdellä kulkijalla oli mukanaan nutukkaat leiri- ja yökenkinä.
Lapikkaiden huonoksi puoleksi voidaan todeta niiden malli. Koukkunokka kerää lunta maasta ja varvuista jalkaterän päälle, jossa se pikkuhiljaa sulaa jalan lämmössä ja vuotaa yläsaumoista sisään.
Edes tervan ja valjasrasvan sekoituksella ei saumoja saatu niin tiiviiksi, etteikö kenkään olisi tihkunut kosteutta. Kunnolla rasvattu nahka ei ime vettä paljoa, mutta sen kuivattaminen tulilla on kärsivällisten puuhaa.
Mainittakoon myös, että polkuamme tallanneesta neljästä retrolapikkaasta kolmesta petti pohjan liimaus. Kosteuden ja lämmön vaihtelu oli liikaa yli 30-vuotiaille liimoille.
Villaa kaikissa kerroksissa
Retken kaikki osallistujat olivat valinneet vaatteikseen pääasiallisesti villaa. Sitä oli niin alusasujen ja sukkien, flanelli- ja villapaitojen, sarkapuvun, huopa-anorakin kuin myssyjen ja lapastenkin muodossa.
Lisäksi vaatekavalkadista löytyi muun muassa lampaannahkaliivi ja vahattua puuvillatakki. Sadeasun virkaa toimitti pellavaöljyllä kyllästetty kangas. Sitä ei onneksi tarvittu, vaikka joka päivä saimmekin taivaalta päällemme pikkuisen lunta, välillä kuivempaa ja välillä kosteampaa.
Sarka on siitä erinomainen kylmien vuodenaikojen retkeilyvaate, että se ei pienestä sateesta hätkähdä. Vesi jää sen karkealle pinnalle, josta se ruumiinlämmön vaikutuksesta pikku hiljaa haihtuu.
Paksun villakankaan hyvä puoli on myös sen hengittävyys. Koska villa sitoo itseensä iholta haihtuvaa kosteutta, se tasaa hyvin lämpötiloja. Kulkiessa ei tule niin nopeasti hiki, eikä tauolla jäähdy.
Pelkät villasukat toimivat mainiosti sellaisenaan, kunhan jalkine ei hölsky. Silloin löysävartiset ja joustavat villasukat menevät helposti makkaralle.
Yksi huomio kokovillaisista vaatteista oli, että vaikka nukkui usea vaatekerros päällä, ei hiki hiipinyt vaatteiden alle missään vaiheessa. Jos liian ohuen makuupussin lämpimyyttä alkaa paikkailemaan monella vaatekerroksella, nousee nihkeys helposti ainakin nivusiin ja kainaloihin.
Mutta kun lämpötila putoaa pakkasen puolelle yöllä, tuli on välttämätön lämmönlähde, vaikka päällä olisikin kunnolliset lämpimät retkivaatteet ja villahuopa.
Muovittomuus on mahdollista
Reissu oli antoisa kurkistus kekri-ajan äänettömään ja pysähtyneeseen metsään, mutta myös hyvä ajatusten tuulettaja.
Lopulta ainoat asiat, joita jäin normaalista varusteluettelostani kaipaamaan, olivat makuupussi ja kumisaappaat. Jos lapikkaani olisivat pysyneet kasassa, jälkimmäiselläkään ei olisi ollut niin väliä.
Puuvillakankaisessa laavussa kituvan nuotion äärellä värjöttely olisi tosi ollut varmasti aika erilainen kokemus, jos olisimme saaneet taivaan täydeltä sadetta. Nyt vältimme pahimmat vesikelit.
Muovittomat varusteet oli helppo ja ennen kaikkea halpa haalia kasaan. Mutta jos olisimme rajanneet pois keinokuidut aivan kaikkialta, homma olisi mutkistunut huomattavasti.
Olisi pitänyt vaihtaa aimo rivi muovinappeja luisiin, ratkoa irti vaatteiden sisästä tukikankaita, teetättää uudet kengänpohjat suutarilla…
Muovittoman vaelluksen valmistelu antoi paljon itse tekemisen iloa. Ompelimme nahkapussukoita, vahasimme kankaita, taivutimme nuoria koivuja rinkkakehikoksi.
Retki oli meille ennen kaikkea tapa päästä lähemmäs entisaikojen elämää. Muovittomien vaihtoehtojen pohtiminen sen sijaan ei liene pahitteeksi kenellekään.
Keinokuidut ovat tehneet monilta osin retkeilystä kevyempää ja mukavampaa. Samalla olemme kuitenkin menettäneet ymmärrystä perinteisten materiaalien ominaisuuksista ja käyttömahdollisuuksista.
