Hiihtovaellus Itäkairassa kuun ja auringon laduilla
Itäkaira on sydäntalven hiihtovaeltajan erämainen paratiisi. Suuntasimme suksenkärjet sinne, minne kuu ja aurinko meidät johdattivat.
Käännyimme Savukoskelta sadan kilometrin pituiselle metsäautotielle kohti Kemihaaraa. Ajaminen Suomen ehkä syrjäisimpään kolkkaan on kokemus sinänsä, ja etenkin nyt pimeä luminen tie sai kielen pysymään keskellä suuta.
Penkkaan ajaminen ei ollut hyvä vaihtoehto, sillä lämpömittarin lukemat ropisivat yhä alemmas kohti kolmeakymmentä pakkasastetta. Revontulet leimusivat kirkkaina, kun saavuimme Tulppioon, jossa oli majapaikkamme ennen retkeä.
Heräsimme ennen auringon nousua mökissämme. Ilma ulkona oli hiiskumattoman tyyni, ja hiljaisuutta rikkoi räikeästi jykevistä männyistä välillä kuuluvat kovat paukahdukset.
Kova pakkanen hallitsi metsää kuin pimeä hetki ennen teatterin näytöksen alkamista. Mökin kovilla käynyt patteri käräytti sulakkeen. Majatalon pitäjä tuli kytkemään sen takaisin, ja kertoi mittarin näyttävän 34 pakkasastetta.
Jäimme odottamaan auringon nousua. Keli oli räikeässä ristiriidassa ennustettuihin parinkymmenen pakkasasteen lukemiin, ja odottelimme rauhassa pientä lauhtumista.
Käynnistelimme auton, kun lämpötila oli noussut kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen, ja ajoimme viimeisen pätkän Kemihaaraan.
Sammutimme auton tietoisena siitä, että uudelleenkäynnistäminen olisi akun pian syväjäätyessä hankalaa. Nyt sitten mennään!
Päin pakkasta
Hiihdimme lämmittelyksi pienen pätkän tietä Tikkasen Vieriharjulle, johon olimme jättäneet autosta kaikki varusteet. Heitin rinkan selkään, ja vaelluskaverini Timo kytki ahkionsa vetovaljaat.
Umpihangen ensimmäiset metrit mietityttävät aina. Upottaako lumi syvälle? Toimivatko varusteet? Pysyykö ahkio pystyssä?
Kun huomasimme homman toimivan kaikin puolin hyvin, huokasimme helpotuksesta. Pakkanen sai kuuran tarttumaan silmäripsiin, partaan ja huppuun.
Suuntasimme alamäkeen kohti Karhuojan tupaa. Ensimmäinen päivämatka oli valittu kohtuullisena, sillä halusimme maksimoida varmuuden tuvalle pääsystä, mikäli edellisyön pakkaslukemat toistuisivat.
Hiihdimme tuvan pihaan päivän kääntyessä iltaan. Taivaalta alkoi pyryttää paksuja hiutaleita. Emme väsyneinä jaksaneet lämmittää tuvan saunaa. Olimme kuitenkin tyytyväisiä siitä, että retki oli alkanut hyvin.
Kaivoimme aamulla ahkion esille yöllä sataneen lumen alta. Vaaleanoranssi aamunkajo kuulsi Itäkairan kynttiläkuusten ja soiden reunoilla kasvavien lyhyiden mäntyjen välistä.
Edellisyönä tullut lumi upotti hieman, mutta suolta löytyi aiempi kantava kerros, mikä auttoi matkantekoa. Lumiset kuuset nousivat valkoisina pilareina kirkkaassa ilmassa.
Auringon hidas nousu johdatti koskemattoman hangen läpi etenevää vaellustamme. Iso näätä oli jättänyt jälkensä hankeen lähellä kaatuneen puun juurakkoon muodostunutta luolaa.
Hiihdimme Voittivaaralle, josta saimme ensimmäisen näkymän Nuorttijoen kanjonilaaksoon. Ihastelimme vaaran rinteiden puita verhoavaa tykkyä, luonnon omaa pehmustettua valkoista huonetta.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Suuntasimme Nuortin pohjoisrannalle, ja etenimme kanjonin reunalla kohti itärajaa. Näkymät kanjoniin avautuivat edessämme. Kesällä vilkas alue vaikutti nyt hiirenhiljaiselta.
Kulku Nuortin vartta suksin oli hankalaa. Jokeen laskevat sivuojat olivat kovertaneet maastoon jyrkkiä laaksoja, joihin laskeutuminen ja joista takaisin nouseminen pitkin suksin oli aikaa ja voimia vievää.
Palkinnoksi saimme vaaleanpunaisessa iltaruskossa kajastavan kanjonin ja itärajan toisella puolella kuultavan kuun.
Konttaamalla laavulle
Saavuimme yöpaikalle Kolsankoskenojan laavulle iltahämärässä. Laavu siinsi jo parinkymmenen metrin päässä, mutta jäljellä oli vielä nousu ojan törmälle.
Se osoittautui päivän hankalimmaksi tehtäväksi. Edes rinkkaselkäisenä en päässyt jyrkältä törmältä ylös, joten ainoa vaihtoehto oli ottaa sukset pois.
Humpsahdin rintaa myöten lumeen. Kulku olikin aivan mahdotonta ilman suksia! Kaivauduin etanavauhtia lumen läpi penkereen päälle.
Laavu oli viiden metrin päässä, mutta tuon matkan taittaminen tuntui täysin mahdottomalta. Suksien jalkaan laittaminen olisi hyvin vaikeaa, sillä ne olisi pitänyt kaivaa kainaloiden korkeudelta ensin alas jalkojen luokse.
Sukset tuntuivat kantavan käsienkin alla, joten päädyin konttaamaan sukset käsissä hitaasti laavulle. Puistelin lumet vaatteista ja nauroin erikoiselle liikkumistavalle. Vedimme yhdessä ahkion ylös laavulle.
Kuu oli noussut taivaalle, ja sahasimme puita nuotioon. Päivä oli vienyt kaikki voimat ja alkukantaisen kova nälkä murisi vatsanpohjassa.
Räystäältä tippui kuuman nuotion sulattamia vesipisaroita, ja tähtivyö piirtyi kuun viereen taivaalle. Konttausepisodi muistutti kouriintuntuvasti siitä, kuinka hankalaa olisi päästä sivilisaation pariin suksen tai siteen rikkoontuessa.
Elinpiiri kutistui laavun ympärille, ja edes valokuvan ottaminen hieman sivummasta olisi vaatinut urotekoja syvässä lumessa.
Kuutamohiihdolle
Heräsimme aamulla ennen auringonnousua, kiitos raskaan hiihtopäivän aiheuttaman aikaisen nuijanukutuksen. Yöllä laavuun puhaltanut tuuli ei ollut häirinnyt kumpaakaan.
Sulatimme aamun vedet ja lähdimme rajavyöhykkeen vierustaa kohti pohjoista. Kiipesimme Murustojen laelle. Sieltä avautuivat avotunturin kirkkaat näkymät, ja suuret metsät levittyivät allamme Saariselän korkeiden tuntureiden reunustaessa horisonttia.
Aurinko valaisi tietämme tunturipaljakalla. Helmikuinen aurinko ei edelleenkään nouse korkealle, joten vaaleanpunaiset sävyt jatkuivat pitkälle päivään.
Jatkoimme metsien ja soiden poikki Rakitsanojan kammille. Sytytimme kamiinaan tulet, ja katselimme täysikuun nousua taivaalle.
Päätimme tarttua tilaisuuteen ja lähteä ikimuistoiselle kuutamohiihdolle Itäkairan hangille. Ulkona oli niin valoisaa, että otsalamppua ei tarvinnut.
Hiutaleet hangen pinnassa kimalsivat kuunvalossa, ja kuuraan peittyneet oksat hohkasivat jäisinä.
Olimme kaukana kaikesta, muinaisessa talvimaailmassa, ja tuntui kuin avaruuden tähdet olisivat olleet likempänä kuin lähin ihmisen kylä.
Hiihdimme lenkin suota ja metsikköä, ja palasimme lämpimän kamiinan ääreen teekupille. Tätä vielä muisteltaisiin!
Usvaan peittynyt suo
Jatkoimme aamulla Korvatunturin reittiä Vieriharjun tuvalle, jossa törmäsimme retken ainoisiin vastaantulijoihin. Jatkoimme lounaan jälkeen pohjoiseen suurelle Yli-Vieriaavalle.
Sulana paikoin virtaava Kemijoen latvahaara oli verhonnut suuren suoalueen sumupeitteeseen, ja kuura oli kerrostunut suon puihin. Paljaat puut näyttivät siltä kuin niissä kasvaisi jääpuikkoja oksien sijaan.
Tuntui kuin luminen suon joki kiehuisi sumua, vaikka lämpömittari osoitti toki reilua pakkasta. Hiihdimme tiheän usvan läpi kompassiin tukeutuen.
Kaarsimme yöpaikaksi aiotulle Mantoselän autiotuvalle jo kello yhden aikaan. Koska valoisaa aikaa oli vielä jäljellä, päätimme jatkaa Peskihaaraan siitäkin huolimatta, että matkaa sinne olisi vielä paljon.
Lähdimme kaartamaan Keskipalojen eteläpuolella kasvavan metsän läpi. Tykkylumi oli painanut metsässä kasvavat koivunrungot kaarelle, ja jouduimme tuon tuosta sukeltamaan lumisten kaarten alitse.
Lunta oli alla, päällä ja vieressä, ja tuntui kuin metsä olisi tukehtumassa lumen paljouteen.
Hiihdimme väsyneinä Peskihaaran tuvalle. Jälleen kerran kylmän ilman ja pitkän umpihangessa kuljetun matkan yhdistelmä oli herättänyt sudennälän.
Söimme tukevasti, ja nukahdimme voipuneena ennen kello yhdeksää.
Heräsimme aikaisin ja suuntasimme paluumatkalle Kemihaaraan. Vähentynyt ruoka kevensi rinkkaa, ja reissun aikana kertynyt kunto alkoi jo nopeuttaa matkaa.
Hiihdimme läpi soiden ja selkosten. Aurinko alkoi taas paistaa pilvien lomasta, kun saavuimme vaelluksen päätepysäkille Kemihaaraan.
Mitä retkestä jäi päällimmäisenä mieleen? Joskus kuljimme kohti aurinkoa, välillä kohti kuuta, monesti kohti kuuraan peittyneen luonnon särkyvää kirkkautta.
Kävimme läpi syvien hankien alkuvoimaisissa olosuhteissa, joissa vaadittiin sitkeyttä sekä nälän ja kylmän tuntemista.
Hiihdimme kohti erämaan valoa ja tulien loistetta, sydäntalven taivaan violetiksi taittuvia värejä. Ennen kaikkea oli hienoa päästä taas retkelle helmikuisille hangille, joilla kaamos alkaa taittua toden teolla kohti kevättä!
