Tykkylumikuusistaan tunnettu Riisitunturi on suosittu
päiväretkikohde myös ruska-aikaan. UKK-reittiä pitkin
kansallispuistossa voi tehdä mukavan vaelluksen.
Tilhiparvi lehahti lentoon ruskan värjäämien puiden ylle. Aurinko sai keltaiset lehdet näyttämään kahta kirkkaamman värisiltä. Mutkitteleva tie laskeutui kohti Kirintövaaran parkkialuetta. Isohkolla parkkialueella oli vain yksi auto. Ihailimme ruskan värjäämää Kirintövaaran rinnettä nostellessamme rinkkoja autosta. Sää oli oikein lupaava. Noin 10 astetta ja lähes pilvetön taivas. Voisiko parempaa vaellussäätä toivoa?
Vaimoni oli ajanut minut ja tämän reissun kaverini Jonin UKK-reitin varteen, Kirintövaaralle. Kulkisimme täältä Riisitunturille. Matkaa oli karttojen perusteella tehdyn arvioni mukaan noin 25 kilometriä. Parkkipaikan laidassa seisseet kyltit vahvistivat asian: “Riisitunturi 24,9 km.”
Lähdimme kaikki kolme kipuamaan kohti ensimmäistä nousua. Vaimoni seuraisi meitä ensimmäiselle laavulle, josta hän palaisi autolle toista reittiä pitkin. Tarkoitus oli poimia minut ja Joni seuraavana päivänä Riisitunturin päästä. Kansallispuiston alueet tulisivat vastaan vasta iltapäivällä, joskin tältä pätkältä hyvässä kunnossa oleva UKK-vaellusreitti tarjosi oivat puitteet ja polut jo aamupäivälle.
Suunta ylöspäin
Ensimmäinen päivän monista nousuista vei meidät Kuoppavaaran laelle. Ruska väritti maastoa matalista varvuista korkeimpien koivujen latvuksiin asti. Istuimme hetkeksi alas kaatuneen puun rungolle ja katselimme luoteeseen aukeavaa maisemaa. Selkäni oli hionnut jo ensimmäisen nousun aikana. Jotenkin sitä aina päätyy yllättymään siitä, miten lämmin vaeltaessa tulee.
Hetken istuttuamme lähdimme jatkamaan oranssein täplin merkittyä reittiä. Ihastelimme ja ihmettelimme ympäristöä: ruskan sävyt ja äärimmäisen käppyräiset kelot maustoivat reittiämme. Polun reunoilta pilkisti silloin tällöin vaaleita kvartsimurikoita. Muistan kuinka lapsena, ollessani ensi kertaa Lapissa hämmästelin noita pohjoisen ”timantteja”. Vaikka ymmärrykseni jalokivistä on muuttunut Afrikan tähti -pelistä hieman pidemmälle, kvartsin möhkäleet näyttivät silti äärimmäisen kauniilta.
Kyltit Kuoppavaaran laavussa tulivat vastaamme.
Laavun jälkeen maasto soistui. Neulaspolku vaihtui aika ajoin pitkoksiksi. Tähyilin kynttiläkuusten latvoihin. Ehkäpä Riisitunturin tunnuslintu, hiiripöllö, istuisi jossain latvassa.
Painelimme reipasta vauhtia aina Pikku Karitunturin rinteeseen asti. Nousu oli jyrkkä ja polku kapea. Seuraava alas ja ylös kipuaminen odotti heti perään. Jos on olemassa Pikku Karitunturi, täytynee olla myös Iso Karitunturi. Tuntureilla ei ole juurikaan korkeuseroa. Isompi niistä on lähinnä laajempi. Ohitimme Karitunturin Ahmatuvalle johtavan risteyksen ja suuntasimme Karitunturin päivätuvalle huipulla.
Suo siellä
Tuvan vieressä nökötti nuupahtaneen näköinen tulipaikka. Istuimme sen penkeille ja söimme välipalaa. Joni kiskoi hionneen Sastan peltipaidan päänsä yli ja antoi tunturi-ilman tuulettaa itseään.
Kurkistimme päivätupaan, joka osoittautui varsin tyypilliseksi pohjoisen päivätuvaksi: samanlaiset pöytä ja penkit kuin niin monessa muussakin vastaavassa. Näkymä ikkunasta oli sen sijaan harvinaisen komea. Tummanvihreiden kuusten ja kirkkaan keltaisten koivujen tilkkutäkki liukui taivaanrantaan asti.
Metsä alkoi tihentyä laskeutuessamme takaisin alemmas. Korkeat ja kapeat kuuset kurottivat taivaisiin. Miehen korkuisia koivuja ja pihlajia vilkkui siellä täällä metsän seassa. Vilkuilin latvoihin hiiripöllöjen varalta. Uskoni tuon päiväaktiivisen pöllö näkemisestä alkoi hiljalleen hiipua.
Välillä maasto muuttui märäksi. Kosteiden kohtien yli ei oltu aina tehty pitkospuita, joten tasapainoilimme ties minkä päällä yrittäessämme pitää vaelluskenkämme kuivina. Vaikka jalat eivät kalvokengässä kastuisikaan, märät kengät painavat kuivia enemmän. Yhden yön reissussa varusteiden ei luulisi painavan paljoa, mutta jostain syystä lyhyelle reissulle on liian helppo ottaa paljon tavaraa ja painavampia ruokia.
Vasta kun olimme ylittäneet päiväpuhteemme puolenvälin, astelimme Riisitunturin kansallispuistoon ohittaen asiasta kertovan sinivalkoisen kyltin.
Vajaat kaksisataa metriä kansallispuiston puolella sijaitseva Koljatin laavu toimi lounaspaikkanamme. Laskimme rinkat selästämme ja lysähdimme kumpikin laavun kuluneelle etureunalle istumaan.
Otin varaslähdön lounaaseen kaasukeittimen vielä pöhistessä ja söin taatelipatukan. Kaadoimme kiehuvat vedet ruokiimme ja odottelimme. Joni kaivoi rinkan taskustaan itse tekemänsä piipun. Hän kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka ei tupakoi, mutta josta on mukavaa silloin tällöin polttaa piipullinen ihan vain tunnelman vuoksi. Oikea Nuuskamuikkunen.
Lounaan kadottua vatsoihimme Joni sytytti piippunsa. Se vaati monenlaisia puuskuttavia ääniä ja piipun kääntelyä. Sitten piipun pesästä karkasi ilmaan pieni savukiehkura.
Vipusimme rinkat selkään ja lähdimme nousemaan Koljatinlaelle, josta aukesi komea maisema suuren suon ylle.
”Otetaan kuva itselaukaisimella”, ehdotin.
Ilman jalustaa tai sopivaa kivenlohkaretta, jonka päälle kameran asettaisi, tehtävä osoittautui haastavaksi. Nostin lopulta kameran männyn oksalle. Pelkäsin, että kuulisin mätkähdyksen ja rikkoutuvan lasin äänen kun kääntäisin kameralle selän ja kipittäisin Jonin viereen katselemaan maisemaa. Seuraava ääni oli onneksi kameran suljin, joka lonksahti kolmesti. Riensin nopeasti pelastamaan oksalla kiikkuvan kamerani. Tarkistin otokset.
”No, ihan riittävän hyvä”, kommentoin kuvia, joissa horisontti oli hieman vinossa.
Koljatinlaelta laskeutuessamme kuljimme pitkoksia pitkin alamäkeen. Rinnesoita. Vaikka vaaramaisemat kynttiläkuusimetsineen ovat komeat, Riisitunturin kansallispuisto perustettiin 1982 nimenomaan sen suomaastojen suojelemiseksi. Äsken olin ottanut kuvan, jossa horisontti oli vinossa. Rinnesuota kulkiessa saattoi hetken jo epäillä oliko itse horisontti vinossa kuvani sijaan.
Tähtipeiton alla
Aloimme jo lähestyä Liittolammia, kun metsän seasta Kirkkotunturin laelta tuli näkyviin pieni kaistale maisemaa. Tummien kuusten keskeltä kohosi oranssina loimuava lehtipuu. En kaukaa osannut tunnistaa suurta tulenlieskaa muistuttavaa puuta. Pienikin lehtiä liikuttanut tuulenvire olisi saanut sen näyttämään loimuavalta metsäpalolta.
Lasku Kirkkotunturilta tuntui tässä vaiheessa päivää jyrkältä. Väsyneet jalat saivat askeleen rullaamaan vähän turhankin rivakasti alamäessä. Nämä ovat niitä vaaranpaikkoja, joissa nilkkansa on helppo pyöräyttää. Väsyneenä ja vaikeassa maastossa.
Loppua kohden alkoi tihkuttaa vettä. Koppasimme vettä mukaamme Liittolammista laskevasta purosta pienten pisaroiden napsahdellessa rinkkoihimme. Olimme parin sadan metrin päässä yöpymispaikastamme, joten emme vaivautuneet kaivamaan sadesuojia rinkkojemme päälle.
Liittolammilla näimme ensimmäiset muut vaeltajat tunteihin. Naisporukka oli pystyttänyt telttansa puuvajan viereen. Laavulta löytyi keski-ikäinen mies koiransa kanssa. Etsimme maastosta vanhan telttapaikan. Pystytimme telttamme nopeasti ja vedimme rinkkamme teltan ovien alle sateensuojaan. Ruokaa, nyt oli saatava ruokaa.
Istuimme iltaa laavulla ja juttelimme niitä näitä laavulle majoittautuneen miehen kanssa. Joni vuoleskeli ajankuluksi puulusikkaa. Pieneksi jäänyt sade oli lakannut. Ilta alkoi hämärtää ja koko leiri alkoi hiljentyä.
Heräsin kahden aikaan aukeavaan teltan vetoketjuun. Kysyin automaattisesti mihin Joni oli menossa. Vastaus oli varsin itsestään selvä. Telttaan tulvinut viileä ilma sai havahtumaan sen verran, että ehdin kuulla Jonin hämmästelyt tähtitaivaasta ennen kuin ehdin vaipua uudelleen uneen. Mielenkiintoni heräsi, vaikka ajatus makuupussin lämmön jättämisestä ei houkutellut tippaakaan.
Linnunrata halkoi taivasta aivan kuten se joka yö tekee. Etelän miehelle kirkas tähtitaivas sen sijaa ei ole jokaöinen. Loputtomat tähdet tuikkivat taivaalla. En ole varma, kuinka kauan ihmettelimme tähtiä. Joissain vaiheessa yön kylmyys saatteli meidät takaisin makuupussien lämpöön.
Aamujumppa
Heräsimme uuteen aamuun kahdeksan aikaan. Eilinen naisporukka oli jo vähin äänin mennyt menojaan. Myös laavulla yöpynyt mies pakkaili jo varusteitaan, ennen kuin saimme itsestämme irti mennäksemme laittamaan aamupalaa nuotiopaikalle. Aamun sää oli tyyni. Taivaalla leijui valtava pilvimassa. Liittolammien kohdalla puhelimessa oli sen verran kenttää, että sain laitettua vaimolleni viestin.
”Kohta lähdetään. Menee varmaan reilu pari, kolme tuntia.”
Syötyämme puistelimme ulkoteltasta yön kosteuden. Sen jälkeen viimeisetkin varusteemme katosivat rinkkoihimme ja lähdimme kohti Riisitunturia.
Muutaman sadan metrin kävelemisen jälkeen maisema muuttui. Kalliot ja kitukasvuiset puut muistuttivat Urho Kekkosen kansallispuiston maisemia. Pieni puro solisi pitkin kallion jyrkännettä. Se oli hionut kiveen pyöreitä muotoja painovoiman mukana mennessään. Puro laskeutui kallioiden pohjalle ja katosi osin kivien ja sammaleiden alle.
Kalliomaiseman jälkeen palasimme tuttuihin maisemiin. Kynttiläkuusia, matalia ruskan värjäämiä koivuja ja pihlajia ja tietenkin suota. Kartalla näkyi harjumainen Hevonharja. Ylitimme sitä ennen vajaat sata metriä suota pitkospuita kulkien. Tämä suo oli sentään pitkosten suuntaan suorassa. Nousimme Hevonharjalle ja kävelimme jyrkkää pudotusta viistävää polkua pitkin sen yli. Alhaalla soistuvassa maastossa virtasi pieni puro. Kaikkialla oli aivan hiljaista.
Suodatimme pullomme täyteen pienestä polun ali virranneesta polusta. Kohta kapuaisimme Riisitunturille, joten vettä olisi hyvä olla matkassa.
Pian tämän jälkeen näkyviin tuli reittiviitta. Kapea polkumme yhdistyi toiseen.
Ruuhkahuippu
Polku leveni ja sitä oli vahvistettu soralla. Olimme selvästi nyt päiväretkeilyreitin varrella. Sen saattoi huomata myös ihmismäärästä. Uusilampi-nimiselle laavulle saapuessamme olimme nähneet jo enemmän ihmisiä kuin koko edellisenä päivänä ja aamuna vaellusreitillä yhteensä. Matkaa olimme taittaneet polkujen yhtymäkohdasta noin 300 metriä. Oli selvää, että Riisitunturi on monen mielessä enemmän päiväretkikohde.
Ihmismäärä jatkoi kasvua samassa suhteessa jyrkkenevän maaston kanssa. Ylöspäin kulkeminen sai puuskuttamaan. Moni vastaantulija tervehti meitä hymyssäsuin. Yritimme vastata yhtä pirteästi, vaikka välillä teki mieli pudottaa rinkka rinteeseen ja painella huipulle ilman.
Puiden käydessä matalammiksi, maisema alkoi aueta selkiemme takana. Oli tärkeää muistaa vilkaista olkansa yli, jotta näkymät eivät menisi ohi. Samalla saattoi hyvällä omalla tunnolla pysähtyä hetkeksi.
Lopulta puut madaltuivat ja hävisivät lähes kokonaan. Auringon valossa kylpevällä tunturin laealla näkyi isompi määrä ihmisiä. Kuljimme kohti ihmismassaa sorapolun rahistessa kenkiemme alla. Sen täytyi kaiken järjen mukaan olla huippu.
Huipulta aukesi upea maisema kaikkiin ilmansuuntiin. Kaakossa kimmelsi Yli-Kitka, pohjoisessa vastaan tuli ensin Pikku Riisitunturi. Kansallispuisto ja UKK-reitin maisemat jatkuivat pitkälle länteen ja lounaan suuntaan.
Hetken ihmettelyn jälkeen lähdimme alaspäin. Olin huipulla saanut viestin, että autoja oli ollut hirvittävä määrä. Riisitunturille johtavan tien varteen oli pysäköity autoja yli kilometrin matkalta. Se selitti ihmispaljouden. Syyn ihmispaljouteen ymmärsi katsellessaan avautuvaa maisemaa.
