Kaarina Karin vaelluskansiot — Suomen retkeilyhistorian pioneerin Haltin valloitus
Kaarina Kari vaelsi seurueineen Haltin Suomen puoleiselle korkeimmalle kohdalle 1933. Hän kirjoitti siitä kirjan, joka julkaistiin vuonna 1978. Karin jättämistä muistiinpanoista ja päiväkirjoista selviää monta yksityiskohtaa, joita ei kirjassa mainita.
Ensimmäisestä Haltin valloituksesta tuli nyt elokuussa kuluneeksi 90 vuotta. Siitä hetkestä, kun Kaarina Karin retkikunta teki ensimmäisen vapaa-ajanmatkan Suomen korkeimmalle tunturille, katsotaan alkaneeksi myös kotimaisen tunturiretkeilyn historia.
Kolmen naisen porukka lähti reissuun junalla Helsingistä ja kiersi Jäämeren kautta päästäkseen Kilpisjärvelle ja sieltä Haltille. Kun he laskettelivat vielä koskiveneellä Porojärveltä Palojoensuuhun, jatkaakseen siitä autolla takaisin Helsinkiin, oli matka-aikaa kertynyt nelisen viikkoa.
Kaarina Kari kirjoitti seikkailusta kirjan, Haltin valloitus, joka julkaistiin vuonna 1978. Kirjasta on otettu sen jälkeen kaksi uusintapainosta.
Kirja kertoo itseasiassa neljästä matkasta Käsivarteen, joista kolmella retkikunta kiipesi Haltin Suomen-puoleiselle huipulle.
Kaarina Karin tarina ei ole yleisesti kovinkaan tunnettu, mutta varttuneemmat retkeilijät sen tietävät ja aika ajoin se nousee esille, mainintana naisretkeilijöitä koskevissa kirjoissa tai lehtiartikkeleissa. Itsekin olen muutaman jutun ”Kaarinoista” kirjoittanut.
Kiinnostavaa on se, että kaikki kirjoitukset tuosta Haltin reissusta on tehty tuon yhden ja saman kirjan perusteella. Samat asiat pyörivät kaikissa teksteissä ja osin väärätkin detaljit sekä kirjoittajien omat tulkinnat jäävät elämään totuuksina.
Kaarina Karin kansiot
Olen itse jo vuosien ajan tuntenut Kaarina Karin reissut Haltille kohtuullisen hyvin, mutta nyt taas, kun oli tasavuosia tulossa täyteen, halusin kirjoittaa aiheesta ja ennen muuta halusin tietää lisää.
Halusin perehtyä tarkemmin ja halusin päästä lähemmäksi. Minua kiinnostivat yksityiskohdat ja vaelluksella käytetyt välineet. Olin kirjan kolunnut useasti, mutta en siitä saanut tarpeeksi vastauksia kysymyksiini.
Kaarina Kari ei koskaan mennyt naimisiin, vaan eli samassa taloudessa Anna Lehtosen kanssa. Ajan hengen mukaan he olivat vain hyviä ystävättäriä, mutta arkistossa säilyneen kirjeenvaihdon perusteella ei ole epäilystäkään, etteivätkö he olisi olleet pariskunta.
Koska heillä ei ollut jälkeläisiä, on koko Kaarina Karin arkisto taltioitu Urheilumuseon kokoelmiin. Sinne suunnisti siis retkeilytoimittaja Ranta.
Ennalta varattu aika ja ennalta tilatut kansiot olivat tutkijantilan pöydällä odottamassa. Ruskeita umpikansioita oli kymmenkunta.
Niissä oli papereita, päiväkirjoja ja valokuvia. Kansio kerrallaan, kuva kuvalta ja paperi paperilta tehtävä työ oli hidasta, mutta erittäin antoisaa.
Monet kuvista olivat tuttuja Haltin valloitus -kirjasta ja itseasiassa papereissa oli kirjan sisältöä koskevia merkintöjä sekä konekirjoitusliuskoja kirjan sisällöstä.
Ensimmäinen elämys oli karttojen löytyminen. Kangaspintaisiin kansioihin leikelty kartta Käsivarren pään alueelta oli 1:100 000 Suomen taloudellinen kartta.
Kaksi A4:n kokoista kartan osaa painui vastakkain ja kannet suojasivat niitä. Tarkkaan katsoen huomasi kartassa lyijykynämerkintöjä, joilla reittiä oli piirretty.
Ollakseen liki sata vuotta vanha ja aika karkea mittakaavaltaan, oli kartta hyvin tarkka. Nuo kartat ovat olleet karttalaukussa, joka näkyy useissa reissukuvissa lepäävän työntökärryn lastin päällä.
Työntörattaat ja Sopu-teltta
Kirjassaan Kaarina Kari käsittelee retkeilyvälineitä harmittavan vähän. Hän kyllä kertoo, että ennen Lapin-reissuja kokemusta on haettu muun muassa vaellukselta Sallasta, jonka perusteella naiset totesivat hyttysongelman ja valmistivat itselleen hyttyshatut. Myös untuvatäytteiset makuupussit he valmistivat itse.
Kupolimallinen Sopu-teltta oli uutuus mihin he ihastuivat, mutta kun se oli painava, eikä sopinut Norjasta hankittuihin satulareppuihin, kehittivät he Anna Lehtosen johdolla työntörattaat.
Yksipyöräisten kärryjen lavetilla he kuljettivat telttansa ja öljykankaaseen käärityn pahvilaatikon, jossa olivat heidän ruokatarvikkeensa. Mutta mitä he söivät, sitä ei kirja tarkasti kerro.
Arkistosta löytyy kuitenkin Kisakenttä-lehti, jossa Kaarina Kari kirjoittaa Kokemusperäisiä neuvoja aloitteleville lapinmatkailijoille.
”Päähuomio evään valinnassa on kiinnitettävä siihen, että kaikki on mahdollisimman kuivaa ja että se säilyy pilaantumatta sekä että sen voi helposti valmistaa.” Kuivan leivän tärkeyttä kirjoittaja korostaa, mutta sanoo näkkileivän ottavan liikaa tilaa, joten paksumpi leipä on ”hyötyisämpää”.
Makaronia, riisiä ja herneitä oli Kaarinoiden, kuten lapinkävijänaisia tuolloin kutsuttiin, ruokalistalla. Hernekeitto ohjeistetaan laittamaan valmistumaan kattilaan, kun siitä on iltapuuro syöty ja jättämään se nuotion hiillokselle.
Aamulla kiehunut keitto suurustetaan ja syödään päivällä. ”Pikapuurokset on sangen käytännöllisiä ja niitä saa olla aika runsaasti, sillä siellä syö puuroa sellaisia määriä ennen puuroa syömätönkin, että itsekin sitä ihmettelee.”
Koska maitoa ei vaelluksilla pysty kuljettamaan, suositeltiin puuron kanssa kuivattuja mustikoita.
Vaikka tuolloin oli jo säilykkeitä, eivät ne sardiinia lukuun ottamatta Kaarina Karin ohjeissa ole. Sokeri, suklaa ja pähkinät mainitaan.
Metvursti ja juusto mainitaan myös, mutta erityisesti korostetaan kuivaa ja tummaa mes-juustoa. Se on herajuustoa ja varsinkin Norjassa hyvin suosittua. Suomessa nykyään hyvin harvinaista.
Vaellusvaatteina Kaarina Kari liputti golf-housuja ja pitkää villakangastakkia, johon he itse askartelivat villaliivin vuoriksi.
”Kenkien tulee ehdottomasti olla varrelliset ja ’vedenpitävät’. Ainakin kärjessä tulee olla nastoja kulumisen estämiseksi. Korkkiset tai sieniset välipohjat välttämättömät. Pitkillä matkoilla kuluvat kahdetkin pohjat.”
Kiinnostava yksityiskohta tosiaan on nahkakenkien käyttäminen vaellusjalkineina. Kaarina Kari kertoo ryhmänsä ensin kokeilleen poikien hiihtomonoja, mutta siirtyneensä sitten varta vasten tähän tarkoitukseen suunniteltuihin kenkiin.
Arkistosta löytyi kuori, jonka päällä on teksti: ”Kaarina Karin kengät, joilla on tehty I ja II Haltian matka.” Mutta kuka näitä valmisti ja olivatko ne oikeasti retkeilyyn tarkoitettuja kenkiä?
Kuva- ja filmiarkistoja penkomalla sekin asia selvisi ja lopulta löytyi vanha Kisakenttä-lehti, jonka hauska yksityiskohta oli mainos vuodelta 1935, missä Kaarina Kari on ehkä aikansa ensimmäinen influensseri, julistaessaan että ”Retkeily tuo terveyttä ja elämänhalua, mutta vain sillä ehdolla, että varusteemme ovat käytännölliset ja kestävät.”
Koko sivun mainoksen tekstissä ylistetään kenkiä ja alareunaan on kirjoitettu isolla Tehkäämme mekin retkemme käyttämällä HIRSILÄN KENKÄTEHTAAN valmistamia retkeilyjalkineita.
Milloin korkein kohta saavutettiin?
Arkistoon on talletettu useitakin Kaarina Karin päiväkirjoja, mutta varsinkin se vahakantinen vihko, jossa oli vuoden 1933 reissun muistiinpanot, oli hyvin kiinnostava.
Olivathan siinä ne alkuperäiset ja autenttiset kokemukset, kun 45 vuotta myöhemmin ilmestyneessä kirjassa on aika hieman muokannut muistikuvia.
Toki kirjaa kirjoittaessa on Kaarina Kari tukeutunut päiväkirjaansa, mutta muutamia eroavaisuuksia ja ihan uusiakin asioita vahakantisesta löytyi.
”Olimme olleet siis matkalla 18 tuntia lepo- ja ruokailuajat mukaanluettuina ja kulkeneet mielestämme pitkän taipaleen, arvion mukaan 35–40 km”, Kaarina Kari kirjoittaa kirjassaan. Päiväkirjasta laskien tuntimäärä jää hieman vähäisemmäksi ja lyijykynämuistiinpano päiväkirjassa kertoo arvioksi 30–35 kilometriä.
Kokonaisuuden kannalta nuo ovat mitättömiä asioita, mutta osoittavat, miten paikan päällä ja hetkessä eläen tehdyt taltioinnit ovat autenttisuudessaan hyvin kiinnostavia.
Lämpötilaa ja säätä Kaarina Kari on taltioinut järjestelmällisesti päiväkirjaansa. Viileitä ovat olleet heinä-elokuun vaihteen kelit vuonna 1933.
Kaarina kirjoittaa tarinoissaan, että he ostivat itselleen takkaporon ja ”matkaan lähti opas, 66-vuotias lappalainen Piera Roksi, joka osasi hyvin hoitaa poron, mutta ei ollut koskaan kulkenut näillä main.”
Tämä nimi on lähtenyt elämään Haltin valloituksesta tehdyissä kirjoituksissa. Itsestäni, jonkin verran saamelaiskulttuuria tutkineena, tuo nimi tuntui aina väärältä.
Sen oli oltava Proksi. Ja löytyihän sillekin sitten vahvistus ja sellainenkin tieto vielä, että Kaarinoiden mukana ollut poro-opas Pietari ”Piera” Proksi kuoli Näkkälän lapinkylässä pari vuotta reissun jälkeen eli tammikuussa 1935.
Kirjansa johdannossa Kaarina Kari toteaa, ettei reissuja tehdessä nimitys saamelainen ollut käytössä, vaan puhuttiin lappalaisista. Niin tehtiin myös kirjassa, sillä kielitoimisto oli puoltanut ajatusta pysyä kirjassa alkuperäisessä termissä ajankuvan takia.
Kohteen nimi sen sijaan oli vaihtunut. Tuolloin 1930-luvulla Suomen korkein tunturi oli Haltia, mikä näkyy myös heidän kartassaan.
Haltia esiintyy myös päiväkirjassa ja esimerkiksi Helsingin Sanomien viikkoliitteessä vuodelta 1935, jossa on reportaasi sen vuoden tunturiretkestä. Myöhemmin nimi muutettiin Haltiksi ja sitä kirjoittaja käyttää myös 1978 julkaistussa kirjassaan.
Jostain myöhemmistä aihetta sivuavista kirjoituksista on jäänyt elämään väite, että elokuun toinen päivä on Haltin valloituksen päivä.
Kirjassa sitä ei ole erikseen sanottu, ja itseasiassa päivien seuraaminen on epämääräistä, koska monet päivät venyivät pitkälle yöhön ja ylösnousut teltasta venyivät pitkälle päivään, kun retkikunta seuraili saamelaisen Aslak Juuson porokylän eloa.
Sekavia ovat päiväkirjojenkin merkinnät, mutta kun asiat laittaa aikajanaan, selviää että Kaarina Kari joukkoineen saapui rajapyykin 304 luokse 1. elokuuta 1933 klo 17.30.
Mitä tunturissa poltettiin?
Kirjasta ja muistiinpanoista selviää, että lähes kaikki lämmin ruoka ja kahvit tehtiin avotulella. Avotunturissa he polttelivat vaivaiskoivua, jotta saivat esimerkiksi päivittäiset puuronsa tehtyä. Mitä korkeammalle he nousivat, sitä vähemmän oli poltettavaa.
”Haltian juurella kasvoi varpumaista kasvia, joka helposti leimahti ilmiliekkeihin ja paloi niin nopeasti, että sitä täytyi kiskoa suuret määrät saadakseen kahvin kiehumaan.”
Kisakenttä-lehden matkakertomuksessa vuodelta 1933 he kertovat kasvin nimeksi ruuturassi, ”jota raastoimme sylikaupalla.”
Haltin valloitus -kirjaa kirjoittaessa kasville oli löytynyt jo nimi Casscopea, vaikka ruuturassistakin edelleen puhuttiin. Myös huono omatunto oli ryhtynyt vaivaamaan, koska kahvipuuhista Haltian juurella kertova kappale päättyi virkkeeseen:
”Oikein sääliksi kävi, sillä onhan se 8-arvoinen kasvi.”
Mutta mikä tuo kasvi mahtoi olla, varmuutta en siihen ole saanut. Kertokaa minullekin, jos tiedätte.
