Vaellus Lyngenin halki
Kaikki Pohjois-Norjan matkaajat tuntevat Lyngenin, eli Yykeän niemimaan ikoniset luontonähtävyydet. Lyngenin alppien halki voi toteuttaa myös pidemmän Lyngen på langs -patikan.
Kun Kilpisjärveltä suunnan ottaa kohti pohjoista, piirtyy pian horisonttiin leuat loksauttava vuorten siluetti. Pohjoisen alppeina tunnetut Lyngenin huiput tarjoavat monen tasoista haastetta niin vaeltajalle, kuin vauhdikkaampia elämyksiä hakevalle vapaalaskijalle tai kiipeilijällekin.
Helpommat päiväretkikohteet ovat viime vuosina nousseet supersuosioon kesälomailijoiden keskuudessa. Maagisen turkoosi Blåisvatnet-järvi ja niemimaan pohjoisimmassa kärjessä sijaitseva Lyngstuvan majakka ovat erityisen taajaan vierailtuja kohteita. Steindalsbreen-jäätikölle vaelletaan hyvin kuljettua polkua pitkin kesän kuukausina sankoin joukoin.
Meillä oli jo pitkään ollut haaveissa Lyngeniä halkovan vaelluksen toteuttaminen. Kun reilun viikon mittainen aikaikkuna vihdoin löytyi kalentereista, päätimme lähteä kokeilemaan niemimaan kulkemista sen koko pituudelta.
Ajankohtana heinä-elokuun vaihde oli mitä täydellisin. Loppukesästä vaellusolosuhteet vuorilla ovat parhaimmillaan ja kuivimmillaan – lunta ei ylängöilläkään ole kuin nimeksi, ja jokien pinnat alkavat lumen sulamiset jäljiltä olla maltillisissa korkeuksissa. Valoa riittää yhä lähes läpi yön, vaikka aurinko hetkeksi jo piipahtaakin taivaanrannan takana. Vuorilla ei hyttysistä normaalisti ole suurta harmia, ja loppukesästä arvelimme hyönteisiä olevan vähemmän myös laaksoissa.
Logistisista syistä kulkusuunnaksi valikoitui etelä–pohjoinen, ja näin kuljettuna arvelimme vaelluksen olevan myös elämyksellisempi. Yhdensuuntainen vaellus edellytti julkisen liikenteen hyödyntämistä, joten reissun suunnittelu alkoi bussi- ja lautta-aikataulujen tutkimisella. Jätimme oman kulkupelimme reitin puoliväliin Lyngseidetin kylälle, josta otimme linja-auton Lyngenin niemimaan juureen. Paluu autolle onnistuisi jälleen vaelluksen päätyttyä paikallisbussilla.
Suojeltu niemimaa
Lähes koko Lyngen on maisemansuojelualuetta. Suojelun kohteena on erityinen luonto- ja kulttuurimaisema, jolla on merkittävää ekologista ja elämyksellistä arvoa.
Koska lähes koko niemimaa on porojen ja lampaiden kesälaidunta, on koiran kiinnipitoaika Lyngenissä poikkeuksellisen pitkä. Omistajan tulee pitää lemmikkiä hihnaan kytkettynä huhtikuun alusta lokakuun puoliväliin. Maisemansuojelualueella pätevät jokaisen oikeudet, joten kulkijalla on lupa poimia marjoja ja sieniä, ja pystyttää telttaleiri 150 metrin päähän asutusta talosta tai mökistä.
Tinden-tapaamisia
Matka vaelluksen aloituspaikkaan hieman Nordkjosbotnin kylän itäpuolelle sujui mutkattomasti julkisilla. Polku Perstindenin ja Rássevárrin väliseen leveään solaan nousi pienen joen vartta pitkin aivan tien reunasta, bussipysäkin kupeesta. Iltapäivä oli lämmin, ja saimme pyyhkiä ahkerasti hikikarpaloita ohimolta. Vain jo muutaman kilometrin jälkeen alhaalla pauhaava E8-tie katosi näkyvistä ja ympärillämme avautui erämainen, vuorten reunustama tunturimaisema.
Piggtinden, Storvasstinden, Rieppetinden – paikannimissä toistuva tinden-pääte tarkoittaa terävähuippuista vuorta. Lyngenin kunnan alueella on 70 yli 1000-metristä vuorta, ja useimmat niistä ovat juuri kunnioitusta herättäviä, alppimaisia ”tindeneitä”.
Ensimmäisen vaelluspäivän ilta oli pitkällä, kun saavuimme Gurgela-järvelle. Pienen tunturijärven itäpäässä sijaitsee avoin, jo hieman huonoon kuntoon päässyt tupa. Vaikka ruohokattoisen mökin pihapiiri oli ilta-auringossa idyllinen näky, jatkoimme iltapalan jälkeen matkaa vielä muutaman kilometrin päähän Rieppevatnetin rannalle.
Mäkäriä & paarmoja paossa
Uusi vaelluspäivä valkeni edellisen tapaan aurinkoisena. Päivän ohjelmassa oli kolmen vuoristosolan ylitys, joista ensimmäinen sijaitsi lähes 1000-metrin korkeudessa. Lähdimme leiristä kiireettä ja etenimme verkkaiseen tahtiin maisemista nautiskellen. Rinkkojen paino tuntui olkapäillä. Mitään kevytretkeilijöitä emme ole, mutta tälle vaellukselle olimme yrittäneet suurten korkeuserojen takia pakata hieman tavallista köykäisemmät kamppeet.
Reissun toisen puolikkaan ruoat olimme jättäneet autoomme reitin puoliväliin Lyngseidetin kylään, jossa olimme suunnitelleet tekevämme muonatäydennyksen. Lounasaikaan tulimme Gievdnejohkan varteen, jossa evästimme mahtipontisen Biellogáisán 1510-metristä huippua tähyillen.
Guhkesváhjohkan (Langdalselva) pohjoispuolella poikkesimme hetkeksi merkitylle vaelluspolulle, joka kaartoi reitiltämme kohti länttä ja Stálloborria. 1080-metrinen vuori on suosittu päiväretkikohde, ja lyhintä reittiä sen huipulle on Elvevollin kylältä 7,5 kilometrin matka.
Vähäsateisen kesän jäljiltä Stálloborrin rinteellä oli kuivaa, eikä tyhjentyneisiin vesipulloihin saatu kaivattua täydennystä. Maaston painanteesta löytyi sentään pieni lumilaikku, jossa koirakaveri pääsi piehtaroimaan.
Olimme kunnianhimoisesti suunnitelleet kiipeävämme vielä Imajávri-järvelle leiriytymään. Nousumetrit alkoivat jo poltella pohkeissa, kun pääsimme vihdoin veden äärelle. Kauhuksemme huomasimme järven takana kohoavan Steindalstindenin alarinteen vilisevän poroja ja lampaita. Laiduneläinten perässä tunturiin olivat pörränneet myös mäkärät ja paarmat. Eläinten perään tempovan koiran kanssa ei nukkumisesta olisi tullut mitään, emmekä olisi halunnetkaan jättää koiraa verenimijöiden armoille. Ainut vaihtoehto oli jatkaa vielä muutama kilometri kohti Steindalenin laaksoa. Saimme teltan pystyyn pienelle harjanteelle, jossa mukava tuulenvire piti hyönteiset ja porojen tuoksut loitolla.
Jäätiköiden niemimaa
Lyngenissä ei muutamia päiväretkeilyreittejä lukuun ottamatta ole kattavaa vaellusreittien verkostoa. Niemimaa koko pituudeltaan on kuitenkin ollut porojen laidunmaata ammoisista ajoista alkaen, ja alueella eläimiä paimentaneiden ihmisten muinaiset kulkureitit muodostivat rungon myös omalle vaelluksellemme. Muutamia polkuja on piirretty retkeilykarttoihin, mutta vähemmän kuljettuina ne saattavat erottua maastosta huonosti.
Steindalenin laaksossa on hyvin merkitty ja tallattu päiväretkeilyreitti, jossa tapasimme myös vaelluksen ensimmäiset vastaantulijat. Steindalsbreen-jäätikön äärelle johtavan polun varrella on laakson luontoon, historiaan ja kulttuuriin perehdyttäviä opastetauluja. Jäätikön vetäytymisen vaiheita voi tarkastella eri vuosina jään reunaan pystytettyjen kylttien avulla. Vaikka jäätikkö on sulanut vauhdikkaasti viime vuosikymmeninä, on se yhä vaikuttava näky.
Lyngenin niemimaan alueella on 140 erikokoista jäätikköä ja Steindalsbreen lienee niistä helpoiten saavutettavissa. Jäätikölle ei kuitenkaan tule mennä ilman oikeita varusteita ja tietotaitoa. Jos omaa osaamista ei ole, alueella toimivan oppaan kanssa jäätikköseikkailun voi toteuttaa turvallisesti.
Valitsimme oikoreitin Gobijohkan vartta pitkin ylös Rastebyfjelletin tunturiylängölle, josta saimme ihastella sinisenä hohtavaa jäävirtaa sen koko komeudessaan. Lomvatnet-järven rannalla on pieni tupa, Rullebu, jonka pihapiiriin jäimme evästämään. Tuvalla tapasimme kolme nuorukaista, jotka olivat ottaneet viikonlopun kalareissun tukikohdaksi Rullebun. Alueen vesistöt eivät ole kalastuskohteina erityisen maineikkaita, mutta pojat kertoivat saaneensa narratuksi muutaman pienen taimenen mökkirannasta.
Kilometrejä alkoi olla mittarissa jo melko lailla, kun ryhdyimme etsiskelemään leiripaikkaa illan suussa Lyngsdalenin laaksosta.
Olimme retkeilleet alueella keväisin laskuvehkeiden kanssa, jolloin hyviä telttapaikkoja löytyi vuolaana virtaavan Lyngsdaleselva-joen eteläpuolelta. Nyt vaelsimme joen pohjoispuolella, jossa kasvillisuus oli runsasta ja maasto jyrkästi joelle viettävää. Teltalle riittävän tasainen paikka löytyi vasta syvemmältä laaksosta, jossa virta levittäytyi useiksi pieniksi uomiksi.
Jäätikön sulamisvesi oli kuin vaaleanharmaata lonkeroa. Vaikka hienojakoisia sedimenttejä sisältävän veden juominen ei ole terveydelle haitallista, haimme kuitenkin juomaveden läheisestä vuoristopurosta.
Varpujen ylängöt
Lyngsdalenin laaksosta alkoi rivakka ja suoraviivainen ylämäki kohti Rundfjelletin vuorimassiivia. Tiheästi vieri viereen kartalle piirretyt korkeuskäyrät kertoivat rinteen jyrkkyydestä, ja veikkasimme aamun ensimmäisestä osuudesta tulevan rankka ja hikinen.
Runsaan kasvillisuuden lomassa polveili pieni polku, ja nousu puurajaan sujuikin oletettua keveämmin. Viivähdimme katselemaan jääkausien veistämää maisemaa ja Jiehkkevárrin vuorimassiivia, jonka 1834-metrinen huippu on lääninsä korkein kohta.
Pohjoissaamen kielen sana jiehkki tarkoittaa jäätikköä, ja alueen monissa paikannimissä käsite toistuukin eri muodoissaan. On hauska kuvitella, että 20 000 vuotta sitten – jääpeitteen ollessa paksuimmillaan – ympärillämme kohoavat mahtipontiset huiput olivat vain jään povesta pilkottavia nunatakkeja, kivisiä nyppylöitä.
Kun vihdoin maltoimme jättää pysäyttävän maiseman taaksemme, oli vuorossa karu ja alaston kivierämaa – tällaista maastoa olimme tottuneet näkemään Huippuvuorilla. Saimme kuitenkin iloita kulkemisen helppoudesta ja saavutimme joutuisasti Kvalvikdalenin laakson, jossa odotti vielä yksi nousu Kavringtindenin juurelle ennen Lyngseidetin kylää.
Tuhannen askelman sherparappuset
Vaelluksen viidentenä aamuna ropistelimme murukahvin rippeet kuppeihin ja haaveilimme jo kylällä odottavista virvokkeista.
Kun muonatäydennykset Lyngseidetissä oli tehty, otimme suunnan kohti Rottenvikfjelletiä. Norjalaisilla vuorilla tulivat muotiin 20 vuotta sitten nepalilaisten sherpojen rakentamat rappuset, ja nyt kiviportaita on ympäri maata yli 200 kohteessa. Myös Lyngseidet sai omat ”sherparappunsa” kesällä 2022, ja mekin halusimme kokeilla turistimagneetiksi muodostunutta portaikkoa.
Yli 1000 hikisen askelman yläpäässä odotti henkeäsalpaava maisema Lyngenin vuonolle ja Kjosenin syvään ja kapeaan lahteen. Matka jatkui miellyttävän kumpuilevassa maastossa kohti Rottenvikvatnetia – ylempänä rinteellä erotimme kaksi hahmoa polkupyörineen. Täällä risteilee yksi Lyngenin tunnetuimmista maastopyöräilyreiteistä, Golden Trail, joka tarjoilee mukavasti teknistä haastetta upeiden maisemien ohella.
Rottenvikvatnet on maineensa veroinen, sininen jäätikköjärvi, josta on tullut matkailijoiden keskuudessa haastaja turkoosista väristään tunnetulle Blåisvatnetille.
Kulkumme jatkui Fastadalstindenin länsirinnettä pitkin, ja saimme nopeasti karistettua Lyngseidetin turistiruuhkat kannoiltamme. Vaikka lähimmälle tielle oli vuorten yli vain viitisen kilometriä, tunsimme olevamme ainoat ihmiset suuressa erämaassa. Vastaantulijoina olivat ainoastaan porot ja lampaat.
Reittimme kääntyi jyrkästi kohti länttä, ja kuljimme Fastdalselva-joen vartta sen eteläpuolella aina leiripaikkaamme asti. Joen vastarannalla näimme hirven rymistelevän tunturikoivikossa. Illan suussa taivas värjääntyi villeihin vivahteisiin maalaten korkeuksissa häämöttävän Lengangsbreen- jäätikkökielekkeen iltataivaan sävyillä.
Saunan ovet eivät aukene
Meitä hemmoteltiin jälleen hienoilla keleillä, kun heräilimme vaelluksen kuudenteen päivään ehkä koko reissun hienoimmalta leiripaikalta.
Retkipäivä käynnistyi pulikoinnilla pienessä jäätikön sulamisvesipuroon muodostuneessa altaassa. Russedalenin ja Stortinddalenin laaksojen väliseltä harjanteelta näkymät ylös jäätikölle olivat ainutlaatuiset. Sulamisvesi valui vaaleina ryöppyinä jyrkkää kallionseinämää pitkin satojen metrien matkan pieneen jäätikköjärveen.
Vuonna 2005 painetulla kartalla jään reuna on vielä ylettynyt järvelle saakka, mutta nyt jään kieli kimmelsi yli puolen kilometrin päässä järven rannasta. Laskeuduimme kivikkoista ja jyrkähköä rinnettä alas Stortindelva-joen varteen, jossa kulku tasoittui ja helpottui. Joen vesi näytti paikka paikoin lähes valkoiselta ja toi mieleen Islannin geotermiset lähteet.
Löysimme hyvän ylityspaikan hieman puurajan alapuolelta, mutta saimme nopeasti huomata tehneemme erehdyksen. Joen pohjoispuoli oli vaikeakulkuista, kivikkoista ryteikköä, kun taas eteläpuolella matalan kasvillisuuden ja harvan männikön peittämä maasto näytti mukavan kumpuilevalta.
Seuraava turvallinen kahluupaikka löytyi vasta joen alajuoksulta, joten otimme virhearvioinnin opetuksena seuraavaa Lyngenin vaellusta varten.
Yllättäen taivaalta ryöpsähti ärhäkkä sadekuuro. Pysähdyimme läpimärkinä DNT:n omistaman Jægervasshyttan pihapiiriin, josta löytyy myös puulämmitteinen sauna. Tupa on lukittu koodilukolla, ja jotta ovi aukeaa, tarvitaan etukäteisvaraus. Haaveilimme saunan oven takana hetken aikaa lämpimistä löylyistä, mutta jatkoimme kuitenkin sinnikkäästi matkaa suunnitellulle leiripaikalle. Olihan meillä vielä useita kilometrejä päätepisteeseen.
Auringonlasku määränpäässä
Reissun loppupuolelle oli luvattu runsaampia sateita, ja taivaanrannassa erottuikin tummia pilviä, kun heräsimme uuteen päivään Tverrelva-joen varresta. Harmaat pilvimassat purjehtivat lännen suunnassa, ja arvelimme olevan vain ajan kysymys, kunnes sadealue saavuttaisi meidät.
Kaikesta huolimatta lähdimme liikkeelle hyvillä mielin. Olihan reissu tähän asti sujunut suunnitelmien mukaan, ja tiesimme, että kaavailtu niemimaan vaellus tulisi onnistumaan.
Heti aamusta ylitimme Blåisvatnetille johtavan polun, jossa kävikin jo retkeilijöiden kuhina. Teimme taas pienen virhearvion, ja nousimme tarpeettoman korkealle Steinfjelletin rinteelle päätyen ryteikköiseen ja hankalakulkuiseen maastoon. Kapusimme Blokkøyrbergetin harjanteen kautta Veidalenin laakson suulle, joka on kuin oppikirjan esimerkki jäätikön muovaamasta U-laaksosta.
Illan suussa nousimme Vassdalsskaretin satulaan Bjørndalenin laakson kautta, jossa viileä tuuli puhalteli pohjoisesta. Vaatekerroksen lisäyksen jälkeen luistelimme lumilaikkuja pitkin alimmaisen Vassdalsvatnetin rannalle leiriytymään.
Valkeni vaelluksen viimeinen päivä, ja jäljellä oli vain lopullinen rutistus Lyngstuvan majakalle, jossa niemimaan pohjoisin kärki sijaitsee. Meillä oli vielä yksi ylämäki kiivettävänä Hæsafjelletin ja Litle-Galtenin väliseen satulaan, josta määränpää alkoikin jo häämöttää.
Horisonttiin piirtyi Nordfugløyan saaren markantit ääriviivat ja sen takana kajasti avomerta silmänkantamattomiin. Ylitimme Russelvdalenin laakson viehättävässä maastossa, ja tänne olisimme jääneet vielä yhdeksi päiväksi nauttimaan luonnon rauhasta, ellei meillä olisi ollut kiire aamuvarhain seuraavana päivänä lähtevään bussiin.
Russelvfjellet kohosi edessämme merta vasten. Se on Lyngenin vuorijonon pohjoisin huippu, ja oikealla reittivalinnalla melko vyöryturvallinen ja suosittu vapaalaskukohde.
Alkuillasta pystytimme leirin muutaman kilometrin päähän Lyngstuvan majakasta. Söimme juhlaillallisen, eli sen mitä laihtuneista eväspusseistamme reissun viimeisenä iltana sattui vielä löytymään. Kun aurinko oli jo tekemässä sukellustaan taivaanrannan taa, lähdimme viimeistelemään halkivaelluksen.
Illan valo oli henkeäsalpaavan kaunis, ja tunsimme pientä ylpeyttä kirjoittaessamme majakan vieressä seisovan tuvan vieraskirjaan terveisemme: Vaelsimme tänne koko Lyngenin niemimaan halki. Terveisin Sanna ja Oula.
