Ruska Muotkan erämaassa
Lempeän pyöreät avotunturit seuraavat toisiaan Muotkan erämaassa. Suurin vaikeus on valita oma reittinsä, sillä maasto on lähes kaikkialla kulkukelpoista. Palveluita alueelta on turha etsiä.
Eskelisen Lapin Linja kiihdyttää ties monettako päivän pitkää suoraa. Vuorokausi julkisissa liikennevälineissä matkustamista on juuri tulossa täyteen, ja palo erämaan rauhaan kasvaa joka mutkassa. Linja-autossa Karigasniemelle ei enää ole muita matkustajia kuin ystäväni Mia ja minä. Leppoisa kuljettaja tenttaa reittiämme. Kuultuaan, ettemme olekaan menossa Kevolle, vaan Muotkalle, hän tarkistaa vielä suunnistustaitomme ja varustelistamme. Vaikka hän laskee leikkiä kanssamme, haluaa hän oikeasti varmistaa, että tiedämme minne olemme lähdössä. Paikallisena kelkkailijana hän on ollut liian monessa pelastuspartiossa mukana.
Saamme hänet vakuuttuneiksi varusteidemme kelvollisuudesta ja jonkinasteisesta pätevyydestä kulkea erämaassa, ja hän päästää meidät ulos autosta Sulaojalla, juuri haluamamme metsäautotien alussa. Tästä alkaa siis rauha ja maan avaruus!
Juuri kun olen kyykistymässä tien varteen asioilleni metsätien varteen, valuu paikalle ensimmäinen auto. Kuljettaja silmäilee meitä kuin arvioiden hänkin, olemmeko oikeassa paikassa. Eikä aikaakaan, kun samainen Ford tulee takaisin, nyt jo tervehtien. Tutustuminen pohjoisessa on nopeaa. Hiekkatie ei ole kuvittelemani lähes umpeenkasvanut kulku-ura, vaan reipas soratie. Pian takanamme onkin seuraava huristelija, joka jää vierellemme ajamaan. Ratissa on iäkkäämpi, reilussa tuuterissa oleva mieskuski. Pelkääjän paikalla on kaverina haulikko. Hän kyselee, minne ”neidot” ovat menossa, ja pelottaako meitä. Tähän asti en vielä ole kairaan menoa osannut vaarallisena pitää, mutta mieleen tulee, olisiko tällä kertaa syytä olla huolissaan. Tien päässä olevalla suurella soranottopaikalla on muutamia metsästäjiä pakkaamassa mönkijöitään. On hirvijahdin aika.
Ilta alkaa jo hämärtää, joten teemme leirin heti, kun sorakasat ja hirvestäjät häipyvät näkyvistämme, ensimmäisten joentörmän mutkien jälkeen. Edessämme alkaa hahmottua kaivattua tunturin kuvetta. Vaivaiskoivut ovat saaneet jo syyskuun kirpsakkaa keltaista ylleen ja varvut hohtavat punaisina. Tulossa olisi ruskaretkeä parhaimmillaan.
Olemme juuri saaneet kotimme viriteltyä kankaalle ja pääsemässä nauttimaan ensimmäistä, nopeasti kyhättyä illallista huutavaan nälkäämme, kun paikalle pyyhältää tunturista polkua pitkin seuraava kummajainen: mies, nainen, polkupyörä ja ahkio. Sen verran katsomme kulkuetta kysymysmerkkeinä, että nainen katsoo asiakseen selvittää tilanteen. Metsästysporukka oli lainannut kevättalvella hänen Fjällpulkeniaan retkellensä. Koska saalista ei ollut saatu, oli turhanpäiväinen kapistus jätetty jängälle. Nyt oli viimeinen hetki noutaa pulkka pois ennen kuin se peittyisi hankeen. Ahkio näyttää kulkevan pyörän aisalla jonkin verran hankalammin kuin lumella. Syy naisen huumorin alta pilkistävään kiukkuun on helppo ymmärtää.
Tunturin tuuliin
Ruskan keltainen ja punainen ovat muuttuneet silmän ummistuksella valkoisen ja harmaan eri sävyihin. Syksyn ensilumi. Minusta sekin on kaunis – neitseellinen ja puhdas. Lumi tekee maisemasta pehmeän ja mahdollistaa kulkemisen paikkoihin, joihin jalan ei pääse. Kanssakulkijani Mia vihaa lunta. Hänestä se peittää kaiken, minkä hän haluaisi nähdä. Väri-iloittelun sijaan maailma muuttuu musta-valkoiseksi. Kylmä lumi peittää hänen rakastamansa kasvikunnan alleen ja hyytää ihmisluissa. Tunnemme toisemme, joten emme lähde kiistelemään lumen syvimmästä olemuksesta. Emme voi säätää luonnon kiertokulkua, joten väittelymme olisi yhdentekevä. Tarvomme siis lumessa eteenpäin.
Syyskuisen ensilumen vaippa on kuitenkin hento, ja jo aamupäivän aikana auringon säteet sulattavat sen etelärinteiltä. Iltapäivään mennessä värit ovat palanneet ruutuun. Kylmyys pitää kuitenkin mielen raikkaana, kun kahlaamme Karigasjoen poikki. Kuivan kesän jäljiltä vettä on vain polviin saakka, mutta uoma on viitisen metriä leveä. Joelta matka jatkuu ylös tunturiin vielä muutaman kilometrin polkua pitkin, kunnes ura pikkuhiljaa katoaa. Sen jälkeen saamme itse valita tiemme.
Valintoja Muotka tarjoaakin. Loivanpyöreitä tuntureita riittää kuljettaviksi päiväkausiksi. On vaikea päättää, mitkä kaikki niistä haluaisi kivuta. Tunturien väleissä kiemurtelee jokia, jotka ovat leveitä, mutteivät ainakaan syksyllä niin syviä, etteikö ylityskohtaa löytyisi, vaikkei siltoja alueella juuri olekaan. Muotkaa ei siis turhaan sanota omien polkujen kulkijan edeniksi.
Jatkamme matkaa etelään, Oađátčohkkan länsikuvetta, kunnes päädymme Jeageloaijávrille. Sen hiekkakumpuiset rannat tarjoavat tuulensuojaisia leiripaikkoja, kivoja pieniä pesäkoloja. Tuuli puhaltaa puuttomalla ylängöllä rajusti. Lämpötila laskee illalla nopeasti. Ainoat tavat pysyä lämpimänä on sukeltaa makuupussiin tai liikkua. Koska on vielä aikaista, päätämme huiputtaa viereisen, vajaa viisisatasen Jaegoloaivin. Vaikkei untuvatakissakaan tehty kävelyretki tuo viimassa toivottua vaikutusta, lämmittää näköala kiipeäjän mieltä. Maisemassa häkellyttää tunturiylängön samanaikainen avaruus ja mahtipontisuus yhdistettynä pehmeisiin muotoihin ja lempeisiin varvikkorinteisiin.
Tumman tuvan tunnelmaa
Puutonta tunturiylänköä jatkuu kohti etelää ja matkanteko on helppoa. Kolmantena päivänä rinkan painoon on alkanut tottua ja jalka löytää jo paremmin paikan variksenmarjan ja poronjäkälän välistä. Kulku löytää rytminsä taukoineen ja enemmän aikaa voi käyttää luonnon ihailemiseen kuin kulkemisen miettimiseen. Arjen asiat ovat jo unohtuneet, eikä enää ole varma, mikä viikonpäivä on.
Pian Nirvasjoen ylitettyämme polkumme yhtyy perinteiseen pohjois-eteläsuunnassa alueen poikki kulkevaan ”postipolkuun”. Se vie meidät ylitse tunturien, jolloin maisema äkisti muuttuu. Saavumme Stuorravtzin kanjoniin laskevalle purolle, joka solisee keskellä lehtomaisen vehreää metsää. Polku häviää hetkeksi. Laskeudumme kanjonin pohjalla oleville järville asti ja lähdemme sitten kulkemaan niiden suuntaista kivikkopolkua kohti erämaa-alueen pohjoisosan ainoaa tupaa.
Stuorraäytsin tupa on herkällä tavalla aito, juuri sellainen kuin autiotuvan, jonne on usean päivän kävelymatka, pitääkin olla. Lavereilla on tilaa seitsemällä, ikkunan alla näkee juuri laittaa ruokaa pirtin pöydän ääressä. Tuvan ainoa asukas, Kaisa, palaa pian päiväretkeltään ja on aluksi hieman hämmentynyt, koska on saanut seuraa. Pian juttu luistaa Hollannista Suomeen muuttaneen eräretkeilijän kanssa ja pääsemme illan myötä varsin sielukkaasti keskustelemaan retkeilijöiden mielen maisemista.
Tupa on rakennettu hieman oudolle paikalle, sillä se on seitsemän järven ketjun päässä, mutta silti yli puolen kilometrin päässä lähimmästä lammesta. Laskujoki on tuvan kohdalla mutainen porojen tallaama uoma, jonne joku on vienyt ämpärin ja kirjoittanut lapun ”kaivo”. Itse en ainakaan tuosta eläinten sotkemasta paikasta vettä joisi, ja moni siitä kertoo vieraskirjassa mahataudin saaneenkin. Lähin kirkasvetinen puro löytyy joitakin satoja metrejä toisesta suunnasta.
Tupa onkin kuulemma alun perin rakennettu järven rantaan, mutta koska sitä käytetään myös talvisaikaan, on se lumivyöryvaaran takia jouduttu siirtämään kanjonista turvallisemmalle paikalle. Kanjoni onkin melko voimakas ilmestys. Tutustumme siihen iltaretkellä sen eteläpuoliselta Uhca Avžegašoaivin rinteiltä. Viimeiset auringonsäteet pääsevät juuri kultaaman kanjonin pohjan, kun pääsemme ylös aiville.
Leiriunelma
Tasapuolisuuden nimissä seuraavana aamuna maisema on jälleen peittynyt lumivaippaan. Tällä kertaa valkoista mannaa on hieman paksummalti ja kivien päällä kävellessä saa olla tarkkana. Päivän etappi on onneksi tasamaavoittoinen, sillä seuraamme kanjonin pohjaa itään. Matka joutuu yhdeltä järveltä toiselle – innolla odotamme uuden entistä hienomman järvimaiseman avautumista, niin, ettei kilometrejä edes huomaa. Vähitellen järviketju muuttuu joen uomaksi ja lopulta kivikkoiseksi suistoksi, joka yhtyy Kielajokeen.
Tätä kohtaa vaelluksesta olemme jännittäneet etukäteen eniten, sillä tulemme paikkaan, jossa haluamme ylittää Kielajoen. Valitsemme ylitykseen Oravaskaidin pohjoispuolen, risteyksen, missä Kielajoki on vielä haarautuneena kolmeen osaan. Joudumme ylittämään niistä kaksi, mutta pienempää jokea. Joen suisto on useita kymmeniä metrejä leveä, mutta kova ja helppokulkuinen. Varsinaisissa pääuomissakaan vesi ei nouse reittä korkeammalle, joten huokaisemme helpotuksesta. Ylitettyämme onnistuneesti, tuntuu kuin tekomme palkittaisiin. Kierrämme seuraavan vaaran taakse ja eteemme avautuu retkeilijän unelma: neljä pientä järveä, joiden rannat tarjoavat täydellisiä, suojaisia leiripaikkoja.
Perinteeksi tullut iltalenkkimme suuntautuu viereiselle huipulle, josta kolmen joen risteys avautuu aivan eri tavalla kuin alhaalta. Voimme vain kuvitella, millaisella voimalla vesi joissa virtaa kevättulvien aikaan. Paluumatkalla keräämme maahan kaatuneita pikkupuita ja oksia ja teemme retken ensimmäiset leirinuotiot, sillä olemme saapuneet jälleen avotunturista mäntypuualueelle.
Emme kuitenkaan malta vielä jättää avotunturia ja lähdemme seuraavana päivänä jälleen kipuamaan Vino-ojan vartta kohti Giellaroávvia. Ehkä tietoisuus siitä, että jäkäläkangas jalkojemme alla pian loppuu, saa sen tuntumaan pehmeältä, vaikka se tosiasiassa melko kaluttua onkin. Tapaammekin pian retken ensimmäisen kunnon porotokan. Ystävälleni se ei ole retken kohokohta, sillä hänen kokemuksensa sonnin jahtaamaksi joutumisesta saaristossa edellisenä kesänä tuntuu edelleen hieman ahdistavalta. Annamme siis poroillekin kunnon etumatkaa aina kun reittimme kohtaavat. Kauempaa niiden käyskentelyä on rauhoittavaa katsella.
Soita emme reitillämme ole juurikaan kohdanneet, ja onneksi seuraavaakin saamme ihailla ylhäältä päin. Giellaroávvin koillispuolella oleva ylitsepääsemätön suoalue pyöreänmuotoisen lampensa kanssa on niin hurmaava näky, että päätämme jäädä pitämään lounastaukoa sen yläpuolella olevaan haavikkoon. Haavoille tyypillisesti ilmassa on värinää, tiettyä jännittyneisyyttä.
Pian havaitsemme, että meitä on ehkä tarkkailtu. Ellei juuri nyt, on karhu kulkenut samoilla seuduilla aivan hiljattain. Maassa on raavittuja runkoja, kaiveltuja kuoppia ja lopulta melko tuoreita jätöksiä. Tunnemme jo silmät selissämme, ja kun viereisestä pusikosta kuuluu äkkiä kovaa suhinaa, hyppäämme rinkkojemme kanssa tasajalkaa ilmaan ennätyskorkealle. Riekkoja. Karhuherran näkeminen jää tälläkin kertaa haaveeksi.
Viimeinen etappi on vaelluksen vaikeakulkuisin ja ensimmäistä kertaa olemme leiriin saapuessamme oikeasti väsyneitä. Laitamme teltan ensimmäiseen, sopivaan paikkaan Lupporovanjärven rannalle. Järvi on kirkasvetinen, mutta matalat rannat eivät houkuttele uimaan. Seuraavana päivänä on kuitenkin tiedossa sauna Kielajoen rannalla. Olemme varanneet viimeiseksi yöksi oikean sängyn Giellajohkasta. Sinne kulkee Luppojärveltä vieläpä polku, joten viimeinen vuorokausi ennen kotimatkaa on asteittaista paluuta kohti sivilisaatiota.
Muotkatunturi, yksi Suomen erämaa-alueista
Yleisesti erämaa mielletään laajaksi, syrjäiseksi ja tiettömäksi, lähes luonnontilaiseksi alueeksi. Suomessa erämaiksi on sanottu laajoja takamaita, joihin ennen tehtiin eri pituisia kalastus- ja metsästysmatkoja. Pyynti antoi tällöin olennaisen osan toimeentulosta.
Suomessa on virallisesti kaksitoista erämaa-aluetta. Niiden hallinta perustuu vuoden 1991 erämaalakiin, jossa määritellään yhteensä 1,5 miljoonan hehtaarin suuruisen maa-alueen käytöstä. Kaikki alueet ovat Lapissa, yhdeksän sijaitsee saamelaisten kotiseutualueella.
Suomen erämaat suojeltiin lailla sekä luonnon että kulttuuriarvoja säilyttämään. Lain avulla halutaan tarjota paikallisille asukkaille tietynlaisen elämäntavan säilyttämisen mahdollisuus ja siihen liittyvä taloudellinen toiminta, kuten porotalous, kalastus, metsästys, hillastus ja luontomatkailu. Toisaalta halutaan suojella alueen luonnon koskemattomuus esimerkiksi rakentamiselta.
Kulkeminen, leiriytyminen ja tulenteko erämaa-alueilla on yleensä vapaata, jokamiehenoikeuksien nojalla. Retkeilijälle erämaa-alueet tarjoavatkin koskemattominta luontoa, mitä Suomesta voi löytää, mutta toisaalta vaativan ympäristön. Rakenteita, kuten merkittyjä polkuja tai autiotupia on vähän, eikä niitä ole tarkoitus jatkossakaan lisätä.
Muotkatunturin erämaa-alue on Suomen neljänneksi suurin, pinta-alaltaan 157 000 hehtaarin suuruinen. Pisimmillään sen on 50 kilometrin pituinen. Se kuuluu kokonaisuudessaan saamelaisten kotiseutualueeseen – Muotkatunturin ja Paistunturin paliskuntien poronhoitoalueisiin.
Muotkalla ei ole merkittyjä vaellusreittejä. Alueen läpi kaakkoiskulman Tirrosta (Movshâš) alueen luoteiskulman Karigasniemeen kulkee vanha polku, joka erottuu edelleen maastossa etenkin tunturiylängöllä. Retkeilijät kulkevat alueella olemassa olevia vanhoja ihmisten tai porojen polkuja pitkin ja suunnittelevat itse vaellusreittinsä.
Alueella on kaksi Metsähallituksen huoltamaa autiotupaa, eteläinen Kurtojoki ja pohjoisempi Stuorraäytsi. Peltojoen varressa on myös vuonna 1949 rakennettu Metsähallituksen omistama pieni Lahtisen kämppä, jota ovat huoltavat retkeilijät sekä paikallinen matkailuyrittäjä. Alueella on myös muutamia muita avonaisia kammeja ja kämppiä. Alueen kaakkoisosan läpi kulkee talviaikaan moottorikelkkaura.
Tilapäinen (enintään kolmen vuorokauden) leiriytyminen on jokamiehenoikeudella kaikkialla alueella sallittu. Tulta saa tehdä kuivista oksista, risuista ja pienistä juurakoista, silloin kun metsäpalovaroitus ei ole voimassa. Muotkatunturin erämaa-alue vaatii retkeilijöiltä hyviä erätaitoja, sillä puhelin ei kuulu kaikkialla, eikä toisiin retkeilijöihin juuri törmää.
Kasvillisuuden puolesta Muotkatunturin erämaa-alue jakaantuu eteläosan alavampaan ja soisempaan metsä-Lappiin ja pohjoispuolen tunturi-Lappiin, jota hallitsevat paljakat. Reilu kolmannes koko erämaan pinta-alasta on tunturikoivikkoa, mäntyvaltaisia metsiä pinta-alasta on vain viisi prosenttia. Kuusen metsänraja kulkee selvästi Muotkatunturin erämaan eteläpuolella. Toinen kolmannes erämaasta on avointa kivennäismaata ja kalliota, eli lähinnä paljakkaa. Erämaa-alueella on myös useita yli 500 m korkeuteen kohoavia huippuja, joista erämaan korkein on huippu Kuárvikozzâ, 590 m. Loput, eli noin 15 % alueesta on avoimia tai harvapuustoisia soita.
