Toukokuu Seitsemisessä
Myös varhainen kevät ja myöhäinen syksy voivat olla hyviä aikoja retkeillä. Toukokuussa Seitsemisen kansallispuistossa voi olla vielä melko koleaa.
Hyytävän kylmä toukokuinen retki Seitsemisen kansallispuistoon osoittautui oikukkaaksi sään ja jalkinevalinnan osalta.
Kylmä tuuli nousi taas järven selältä. Istuimme veljeni kanssa nuotiopaikan penkeillä parin muun retkeilijän kanssa. Nenäni vuoti ja sormiani palelsi. Nuotio olisi kyllä nyt lämmittänyt mukavasti. Parin lämpimän ja kuivan viikon jäljiltä maastopalovaroitus oli kuitenkin edelleen voimassa, joten nuotion voi unohtaa.
Muutamia tunteja aikaisemmin lähdimme liikkeellä Seitsemisen kansallispuiston lounaiskulmasta, Koveron perinnetilalta. Ensin arvoin autolla jalkinevalintaa. Autossa oli mukana kolmet kengät: jämäkät vaelluskengät, kevyet vaelluskengät ja kumisaappaat. Päädyin jämerimpään vaihtoehtoon, olihan keli vielä suhteellisen raikas alle kymmenessä asteessa. Maastonkin pitäisi olla kuiva, joten kumisaappaalle ei pitäisi olla tarvetta. Rinkan selkään vetäessä rintaremmin takartui olkaviilekkeeseen ja sen muovinen kiinnitys napsahti poikki. Rintaremmin menettäminen suhteellisen kevyesti pakatusta 35-litraisesta rinkasta ei ollut maailmanloppu, mutta varusterikko ärsytti.
”Täytyy tämä korjata myöhemmin”, totesin veljelleni. Rinkan sain aikaiseksi korjattua vasta melkein puolen vuoden päästä.
Söimme vielä viimeiset välipalat autolla ennen kuin kävelimme Koveron tilan pihapiirin läpi kohti Multiharjun aarnimetsää. Suunnitelmissamme oli vaeltaa 17 kilometrinen Uittajanpolku ja poiketa siltä yöpymään Liesijärven telttapaikalle.
Metsään meni
Nousimme reittiä pitkin ylös Multiharjulle. Paksun kaarnan peittämät männyt saivat osakseen ihmettelyämme. Suomen pinta-alasta aarniometsää on alle viisi prosenttia ja ne painottuvat vahvasti maan -pohjoisosiin. Pienet sirpaleet muistuttavat siitä, miltä maamme eteläisen osan metsät voisivat näyttää.
Aloin jossain vaiheessa tunsin ikävää kuumotusta kantapäästäni. Eivät kai nämä kengät vaan hankaa? Askel askeleelta jouduin myöntymään: kenkäni hankasivat, valinta oli mennyt aivan metsään. Solvasin itseäni näin typerästä virheestä ottaessani arastavia askelia.
Pidimme pienen tauon Jokiristinkankaan telttapaikalla. Useamman polun risteyskohdassa sijaitseva leiripaikka vaikutti rauhalliselta. Päästyäni pois jalkojen päältä, pyörittelin mielessäni jopa vaihtoehtoa jäädä tähän yöksi. Toki olimme kävelleet vasta muutaman kilometrin ja päivää oli jäljellä vielä kuinka. Tarkoituksenamme oli ollut mennä yöksi kansallispuiston itälaidalle, enkä halunnut luopua ajatuksesta. Saari-Soljasen leiripaikalle olisi vain tunnin kävelymatka. Arvioisin siellä tilanteen uudelleen.
Ylitettyämme kansallispuiston rajan, pysähdyimme vanhan metsäpeura-aitauksen lähimaastoon. Kengille olisi tehtävä jotain. Istuin metsätieksi levinneen reitin poskeen tutkimaan vaihtoehtojani. Kantapääni punottivat pahaenteisesti. En ollut näemmä käynyt ensiapulaukkuani läpi ennen reissua, joten rakkolaastarit olivat kotona.
Tuplasukat jalassa taapersin veljeni kanssa Saari-Soljaseen. Iltapäivän aurinko lämmitti kohtuullisesti päivän koleudesta huolimatta. Kaksien sukkien tuoma helpotus sai jatkamaan kohti alkuperäistä määränpäätä.
Täydensimme vesipullomme lähteestä. Vaikka alueella lampia ja järviä on riittävästi, tuntui ajatus kirkkaasta juomavedestä humuspitoista suovettä herkullisemmalta. Kohta olisimme jo Liesilammilla, minkä rantaa pitkin kulkisimme pienen viimeisen matkan Liesijärven leiripaikalle.
Liesilammin ja Kettulammin välisen puron ylittävän sillan jälkeen polku lupasi kartalla kääntyä kohti Liesijärveä. Polun päähän oli kuitenkin tuotu kyltti, jossa sanottiin reitin olevan poistettu käytöstä ja kulkukelvoton. Enpä ollut asiaa huomannut etukäteen mistään, vaikka ennen retkeä reitteihin perehdyinkin. Lisäkilometri sai kantapäät taas aristamaan. Onneksi kohta pääsisin lepuuttamaan jalkojani.
Kylmä nuotiorinki
Liesijärven rannassa on kaksi vierekkäistä nuotiopaikkaa, toinen laavulla, toinen telttapaikkojen luona. Tarkoituksemme oli yöpyä teltassa, jota samalla reissulla testasin, joten kuljimme vaihtoehdoista viimeksi mainittuun.
Etsimme tunneliteltalle sopivaa paikkaa kuusten juurakoiden verkoston keskeltä. Ehdimme valita telttapaikan juuri ennen kun paikalle saapui pariskunta niin ikään yöpymisaikeissa. Iltapäivän aurinko oli tässä vaiheessa enää muisto ja pilvet olivat ottaneet ilmatilan herruuden. Kylmä pohjoistuuli puhalteli viileän järven yli tuoden raikkaat terveisensä leiriimme.
Tarkistin puhelimesta vielä kertaalleen maastopalovaroitustilanteen. Kielto yhä voimassa. Se siitä nuotiosta totesimme, kun asetuimme nuotiokehän penkeille keittelemään vettä ruokiimme. Valkoisen tuhkan ja noen mosaiikki ei hohkanut edes henkistä lämpöä meille nuotiopohjassa. Telttansa pystyyn saanut pariskunta tuli myös nuotiokehälle ja kyseli, meinasimmeko laittaa tulet. Selitin, että maastopalovaroitus on tällä hetkellä voimassa, eikä tulia saisi näin ollen tehdä.
”Eipä olisi tullut tällä säällä edes mieleeni, että metsäpalovaroitus voisi olla voimassa”, toinen pariskunnasta totesi ja tarkisti vielä toiveikkaana tilanteen omasta puhelimestaan.
Pariskunnan halkileikatut nuotiomakkarat paistuivat Trangian-pannulla, kun paikalle saapui nainen koiransa kanssa. Hän liittyi seuraamme pian. Siinä me viisi ja koira istuimme kylmässä tuulessa värjötellen, kuivana ja lämpimänä alkaneen toukokuun oikkua ihmetellen.
Uuden päivän mahdollisuudet
Yöllä tuuli heilutti tunnelitelttaamme yllättävän rajusti. Harvemmin sitä Pirkanmaan toukokuussa osaa odottaa tarvitsevansa tunnelitelttaa, mutta olin harvinaisen tyytyväinen majoiteeseemme, jonne kylmä tuuli ei päässyt livahtamaan sisään.
Teltasta noustessani kuuntelin lähipuista kantautuvaa sirisevää ääntä. Huomasin oksilla parven yksiä maamme suloisimpia lintuja, pyrstötiaisia. Valkoisia pumpulipalloja pitkine pyrstösulkineen muistuttavat linnut keikkuivat oksilla, kunnes ne tovin jälkeen säpsähtivät jotain ja hävisivät takaisin metsään.
Vaatimattoman puuroaamiaisen jälkeen lähdimme jatkamaan takaisin kohti Uittajanpolkua. Matkaa ei olisi tänään kovinkaan montaa kilometriä. Jo ensiaskeleilla totesin, ettei yön lepo ollut riittänyt jaloille ja hankaava tunne kantapäissä oli palannut.
Aurinko paistoi puiden latvojen takaa, muttei juurikaan tuntunut lämmittävän. Yöllinen koleus oli jäänyt leijumaan maastoon.
Seitsemisjoelle saapuessamme maasto täyttyi majavien jäljistä. Kumoon nakerrettuja puita ja potentiaalisesti vaaraksi olevia, moottorisahalla sahattuja majavan työmaita oli joka puolella. Joka kerta majavan -kaatamia runkoja katsellessa herää ihmetys, kuinka niin pieni eläin voi kaataa täysikasvuisen puun. Ihme epeli.
Saavuimme Haukilammen rantaan lounasajan kolkutellessa ovelle. Valmistimme lounaamme Haukilammen tummanpuhuvaan veteen sekoittaen. Tarkoituksemme oli siirtyä seuraavaksi yöksi Helvetinjärven kansallispuiston puolelle. Ehdottelin jo kauppareissua Kurussa. Saisimme hyvät eväät Haukanhiedan keittokatokselle. En pystyisi kävelemään pitkiä matkoja, joten vaihdoimme vaellussuunnitelmat mukavaan leirielämään herkullisine ruokineen. Lounaan jälkeen suuntasimme takaisin kohti Koveron perinnetilaa.
Virheellisen kenkävalinnan ja kolean sään takia retki ei ollut aivan sitä, mitä olin kuvitellut. Silti luonnossa vietetty aika tuntui erityisen virkistävältä. Retkellä ei todennäköisesti niin huonoa päivää olekaan, etteikö kannattaisi lähteä!
