Unohdettu Aalistunturi
Aalistunturin hakkuut ovat olleet puheenaihe alkutalvena. Retki-lehti teki kesällä 2021 jutun Aalistunturin kansallispuistohankkeesta. Julkaisemme jutun uudelleen, sillä siitä saa hyvän kuvan kansallispuistohankkeen tavoitteista ja alueen luonnosta.
Länsi-Lapissa, Kolarin ja Pellon rajalla oleva Aalistunturin alue kiehtoo monipuolisuudellaan. Paikalliset puuhaavat alueesta kansallispuistoa, mutta pelkäävät, että Metsähallituksen hakkuut ehtivät tehdä siihen sitä ennen peruuttamattoman loven.
Julkaistu Retki-lehdessä 7/2021
Alku ei lupaa hyvää. Reittiviitat Vähävaaran lähtöpaikalla seisovat masentavan, huonolaatuisen talousmetsän keskellä. Niissä lukee Aalistunturi 2,0, joka on moottorikelkkareitille muodostunut polku. Tunturin alalenkki 2,0 sekä Tunturin alalenkki 0,5. Muita merkittyjä reittejä ei täältä löydy, ja se on hienoa.
Olen Kolarin kunnan etelänurkalla, Aalistunturin kupeella, jonka lakiosa on suojeltu. Tarkoituksena on tehdä kahden päivän ja yhden yön retki alueeseen, joka kiinnostaa minua erityisestä syystä. Joukko kansalaisia ajaa kairaan 10 000 hehtaarin kokoista kansallispuistoa. Se nielaisi alleen Aalistunturin noin 1000 hehtaarin suojelualueen lisäksi Porovaarat ja Näläntövaarat lännellä sekä etelässä Pellon kunnan puolella sijaitsevat Karkulaisen ja Roukoselän vaaramuodostelmat.
Kampean rinkan selkään ja lähden pistelemään kohti Aalistunturin huippua. Helle iskee iholle. Katson ihmisen käyttämää, ihmisen tekemää metsää ympärilläni. Tätäkö tämäkin metsä nyt sitten on?
Ei sentään. Suojelualueen rajassa Aalistunturin itärinteessä metsä muuttuu, avartuu. Se on vanhaa, maisemaansa asettunutta kuusikkoa. Ylempänä rinteestä eteeni sattuu keloja ja liekoja. Männyt ovat kilpikaarnaisia köyryselkäisiä vanhuksia. Näen keloja ja maapuita, ja lopulta maiseman.
Se on hengästyttävä. Jylhien vaarojen jonoja kauas horisonttiin, järviä, helteessä kellertäviä suoaapoja.
Läheisestä Aitamännikön kylästä kotoisin oleva Markus Asikainen on yksi kansallispuistohankkeen puuhamiehistä. Hänelle Aalistunturi lähivaaroineen on henkilökohtaisesti rakasta lapsuuden metsää. Häntä huolettaa, että ilman suojelua metsästä ei ole kohta jäljellä mitään. Metsähallitus hakkaa alueella koko ajan.
”Kansallispuistosta on puhuttu 1990-luvulta lähtien. On jotenkin ajateltu, että se tulee sinne itsestään. Viime vuonna nousi ajatus, ettei se taida tulla, se pitää tehdä itse”, Asikainen kertoo.
Pelko hakkuista johti suoraviivaiseen toimintaan. Ydinjoukko keräsi kolmessa päivässä 45 nimeä aloitteeseen. Kuntakierrokselle ei lähdetty ollenkaan vaan aloite laitettiin suoraan ympäristöministeriöön.
”Jos kuntien lausuntoja jää odottelemaan, nuoruus loppuu. Ja se alue ehtii mennä.”
Asikainen sanoo, että Länsi-Lapista puuttuu laajempi suojelukokonaisuus. Perämeren ja Pallas-Yllästunturin kansallispuistojen välissä ei ole mitään.
Aalistunturi ei oikeastaan ole tunturi vaan laeltaan kaljuuntuva vaara. Sen korkeimmalla kohdalla, hulppeassa maisemassa, seisoo punainen Metsähallituksen päivätupa, joka toimi aiemmin palovartijan tukikohtana. Sijainti savujen tutkailuun on hyvä. 372 metrin korkeudesta näkee ihan oikeasti niin kauas kuin silmä siintää.
Pohjoisessa, noin kuudenkymmenen kilometrin päässä häilyy Ylläksen tuntureiden hilpeät hahmot.
Tupa on siisti ja vieraskirja kertoo, että paikka on etenkin moottorikelkkailijoiden suosiossa. Kesällä kulkijoita on vähemmän.
Aloite kansallispuistosta jätettiin ympäristöministeriöön huhtikuussa. Kaksi viikkoa myöhemmin Metsähallitus teki reilusti metsänkäyttöilmoituksia Aalistunturin ja Laukkujärven väliin. Ne tarkoittavat tulevia hakkuita.
Asikainen epäilee, että hakkuut ovat reaktio kansallispuistoaloitteeseen. Asikainen arvelee, että hakkaamalla keskeiset osat, alueen suojelullinen arvo laskee.
Metsähallituksen Metsätalous Oy:n aluejohtaja Kirsi-Marja Korhosen mukaan kyseessä eivät ole aavistushakkuut. Hän näyttää kuvaa, jossa selviää, että metsänkäyttöilmoituksia on tehty myös aiemmin, esimerkiksi helmikuussa ennen kansallispuistoaloitetta.
Hänen mukaansa alueella pitkään työskennellyt suunnittelija on odottanut, että alueen nuoret kasvatusmetsät tulevat harvennusikään.
Aalistunturin ja Laukkujärven välinen alue on pohjoisosiltaan juuri sellainen, kuin Korhonen sanoo. Kasvatusmetsää, vieläpä suurilta osin surkealaatuista. Maasta kajastelevat vielä vuosikymmenten takaiset auran jäljet. Jonkinlaisia ojiakin on kaivettu.
Markus Asikaisen mukaan nuokin alueet voisi silti jättää hakkuiden ulkopuolelle. Metsähallitus ei saa niistä suurta tiliä, joten ne olisi parempi jättää riistan suojaksi ja kehittymään rauhassa omaksi itsekseen.
Sadan vuoden päästä kaikissa metsissä olisi vanhan metsän piirteitä, jos niiden annetaan olla.
Suuria avohakkuita ehdotetun kansallispuiston alueelle ei ole tulossa.
Korhosen mukaan avohakkuuton jatkuva kasvatus on saanut jalansijaa Lapin valtion mailla vuosi vuodelta enemmän. Vuonna 2020 hakkuista yli puolet oli nuorten metsien harvennuksia. Uudistusikäisten metsien hakkuista 41,6 prosenttia hakkuista käsiteltiin jatkuvan kasvatuksen poiminta- tai väljennyshakkuina.
Korhonen kertoo, että kansallispuistoehdotuksen alueella, nykyisen suojelualueen ulkopuolella on kaiken kaikkiaan 1010 hehtaaria yli 140-vuotiasta metsää. Niistä 560 hehtaaria on luontokohteita, joita ei hakata lainkaan. Luonnontilaisia vanhoja metsiä ei hakata, vaikka niitä ei vielä olisi määritetty luontokohteiksi.
Kuljen kohti illan aurinkoa, Aalistunturin suojelualue on jäänyt jo taakse. Kapuan vaaran yli, nautin puiden varjosta ja metsästä, joka on suurelta osin talousmetsää, mutta monin paikoin mukavan varttunutta. Parasta on se, että luontotyypit vaihtelevat koko ajan. Vaarojen rinteillä on vehmaita, lähteisiä rinteitä, on kuivaa männikköä ja komeita soita.
Kartta kertoo, että lähteitä on paljon. Suuntaan yhdelle juomaan.
Kastan kupin jääkylmään veteen. Yritän arvioida lähteen syvyyttä kirkkaassa vedessä, mutta en saa selvää onko syvyyttä metri vai kaksi. Lähteen vierellä on puhtaan valkoinen poronkallo. Onkohan peto yllättänyt siinä juomaan tulleen eläimen?
Katson karttaa.
Olen kaavaillut leiriä Porojärven rannalle, järven eteläkärkeen, jossa pitäisi olla lähde. Sinne on enää muutama kilometri. Onneksi. Helle painaa reppua. On jo myöhäinen ilta, mutta paahde ei hellitä lainkaan.
Samoilen jälleen uutta vaaranlaitaa ja havahdun: En ole kohdannut ainoatakaan metsäautotietä. Se on harvinaista suojelualueiden ulkopuolisilla alueilla.
Kirsi-Marja Korhosen mukaan on Metsähallituksen suunnittelijan tietoinen valinta, ettei alueelle ole rakennettu kesäteitä. Korhosen mukaan olisi taloudellisesti kannattavaa rakentaa tiet, sillä kesähakkuukohteista on pulaa. Mutta suunnittelija on halunnut pitää alueen yhtenä kokonaisuutena. Hakkuut on tehty talviteitä pitkin. Korhosen mukaan tähän on päädytty siksi, että Metsähallitus tunnistaa, millainen merkitys alueella on paikallisille retkeily- ja metsästysalueena.
Markus Asikainen kiittää Metsähallitusta siitä, että se on ottanut alueen metsien käsittelyssä huomioon jo 1950-luvulta asti sen, että kyseessä on todella hieno paikka.
Asikaisen mukaan myös hakkuutavat ovat jatkuvasti parempia. Avohakkuutkin osataan nykyään suunnitella niin, että ne katoavat maisemaan. Hänen mukaansa ongelma on kuitenkin se, että pienistä avohakkuista kasvaa vieriviereen tehtyinä suuria.
Tie kansallispuistoaloitteesta kansallispuistoksi on pitkä ja kivinen. Useimmiten se ei onnistu. Voisiko vaihtoehtona olla joku muu Aalistunturin alueen jylhät ja vaihtelevat vaaramaisemat ja meritaimenten kutujoet turvaava ratkaisu.
Metsähallitus tekee esimerkiksi Ylläksellä laajaa yhteistyötä paikallisten kyläyhdistysten ja matkailuyrittäjien kanssa. Kirsi-Marja Korhonen sanoo, että jokainen hakkuu käydään yhdessä läpi. Napapiirin retkeilyalue Rovaniemellä on puolestaan paikallisten suosittu retkeilykohde ja se näkyy pehmeämpänä metsänkäsittelynä. Korhonen painottaa, että ennen kuin metsätaloutta kevennetään, alueella tulisi olla retkeilyä. Muuten sitä on vaikea perustella.
Olisiko siinä syy riittävä tehdä vaellus tuntemattoman Aalistunturin metsiin?
Markus Asikainen sanoo, että kansallispuistoa kannattaa yrittää.
”Se on alueelle trademark, joka tuo matkailijat.”
Vanhentuvat kylät ja kuntakeskukset tarvitsevat vetoapua. Toinen asia on se, että kansallispuisto turvataan lailla, jota poliittiset tuulet eivät keikuta.
Ilta-aurinko värittää Porojärven keloja. Sorsat ränkyvät vastarannalla. Keittelen iltapuuroa lähdeveteen ja nautin rauhasta.
Markus Asikaisella on kansallispuistoa suurempikin unelma. Hän haluaisi yhtenäisen vaellusreitin Pellon Ritavalkeasta Enontekiölle, ja sitä myöten vaikka Jäämerelle saakka. Kaikki ne luontotyypit Tornionlaakson vehmaudesta, Teuravuoman jängille ja Käsivarren tuntureille.
Reitti on pitkälti jo olemassa, sillä vain yksi osa puuttuu – Aalistunturi, jonka hän haluaisi nähdä kansallispuistona.
