Tirolin kivinen unelma – vaativa vaellus Alpeilla
Tirolin yli kiemurtelee vaelluspolku, joka houkuttelee kokeilemaan
rajojaan. Adlerweg on pituudeltaan ja vaativuudeltaan yksi Itävallan vaativimpia vaelluksia.
Edessä häämöttävä vuorimänty karkaa luotani. Selvästi se kiipeää vuorenrinnettä ylöspäin, sillä olen varma, että se oli juuri lähempänä.
Yksitoista, kaksitoista… jaksan vielä kolme askelta. Sitten kuukahdan havupensaan suojaan, vaikka puun heiveröinen varjo hädin tuskin varjostaa kohtisuoraan taivaalta polttavassa auringossa.
Sydän hyppii kurkkuun, kuulen sen huudon korvissani. Ystäväni Pirjo ei kysy mitään. Hänen ei tarvitse, sillä hän näkee, etten voi hyvin.
Kolmenkymmenen asteen helle, jyrkästi nouseva vuoripolku ja useita päiviä jatkunut kuume tekevät tehtävänsä. Olen arvioinut voimani väärin. Olisi pitänyt jäädä vielä lepäämään, mutta olen odottanut tätä liian pitkään.
Kun ensimmäistä kertaa kuulin Tirolin yli kiemurtelevasta vaellusreitistä, en edes tiennyt sillä olevan nimeä. Asuin Reit im Winklin kylässä, josta ensimmäiset Wilder Kaiserin huiput jo näkyivät.
Siitä on jo kolme vuosikymmentä aikaa. Kymmenen vuotta sitten palasin Pirjon kanssa seudulle ensimmäisen kerran. Vaelsimme -Adlerwegin ensimmäiset osuudet St. Johanista Kufsteiniin.
Lumihuippuinen ”Villi Keisari”, jota olin keittiön ikkunasta katsellut hoitaessani pieniä lapsiani alppikylässä, oli kesytetty, ja minä janosin lisää.
Vauhtia portaista
Päätän lopulta toteuttaa Tirolin halki vaeltamisen kesällä 2022, onhan jäljellä enää ”vain” kolmen viikon urakka. Ensimmäiselle viikolle saan houkuteltua ystäväni Liisan, kolmannelle lähtee mukaan vaelluskonkari Pirjo.
Aloitan pitkän vaelluksen valmistelemisen huolellisesti jo talvella. Pimeät talvi-illat kuluvat varaamalla majoituksia reitin varren majataloista, tutkimalla juna-aikatauluja ja hankkimalla keveämpiä varusteita.
Kevät tuo mukanaan kunnon kohottamista porrastreenillä. 26 kierrosta Paraisten 470 askelman rapuissa vastaa Adlerwegin 1 300 metrin päivänousua. Pääsen kesäkuussa 20 kierroksen päivävauhtiin, kunnes polvet ilmoittavat, että on aika tehdä jotain muuta.
Heinäkuun lopulla olemme Liisan kanssa tyytyväisiä kevyisiin reppuihimme ja kuntokin on kohentunut. Sitten tarkastamme seuraavan viikon sääennusteen.
Koko Keski-Euroopan ylle on jumittunut korkeapaine, joka lupaa kirkasta aurinkoa ja reilusti yli kolmenkymmenen, välillä jopa vajaan neljänkymmenen asteen lämpötiloja.
Vaikeaksi luokitellut 18 kilometrin päiväetapit yli tuhannen metrin nousulla helteessä eivät onnistu, eivät edes porrastreenin jälkeen.
Pitäydymme Adlerwegin majoituksissa, mutta vaihdamme ensimmäisen viikon ohjelman pyöräilyyn ja patikointiin, mikä osoittautuukin onnistuneeksi ratkaisuksi (Retki-lehti 10/2022).
Vaellusrutiinit löytyvät
Sää viilenee pyöräilyviikon kuluessa. Hyvästelen Liisan ja pyörät Maurachissa, ja polkujalkakin on jo levoton. Eteneminen jalan tuntuu aluksi hitaalta vauhdikkaan pyöräilyn jälkeen.
Edessä on kuitenkin odotettu Karwendel-osuus, joka on yksi reitin kauneimpia.
Pääsen heti kokeilemaan porrastreenin vaikutusta 800 metrin yhtäjaksoisella nousulla Lamsenjoch-tuvalle. Raahustan mäkeä ylös tahdilla, jossa pulssi pysyy sopivana, eikä mäki tunnu oikeastaan edes raskaalta. Tasaisuus on valttia, sillä äkkinykäisyt vievät voimat.
Seuraavan viikon toteutan pitkäaikaista haavettani. Saan nousta aamulla ylös alppituvalla vajaan parin kilometrin korkeudessa, syödä tuoretta jugurttia myslin kanssa, pakata vähät tavarani ja lähteä matkaan, kun ruoho tuoksuu vielä raikkaalta. Kulku sujuu.
Toisinaan kiipeän kivistä polkua jyrkästi ylös harjannetta, toisinaan vaellan vihreällä alppiniityllä, jossa kaiken kirjavien kukkien seassa käyskentelee lauma rotevia lehmiä. Postikortti toisensa jälkeen avautuu silmien eteen niin, ettei niistä mitenkään voi valita yhtä, jonka lähettäisi kotiin.
Vaelluspäivän rytmi muokkautuu tupien ruoka-aikojen mukaan: jollet ole syömässä, kun ruokaa tarjoillaan, jäät sinä päivänä nälkäiseksi.
Majatalosta otan eväsrasiaani mukaan lounaan, jonka syön matkan varrella. Edellisen illan runsaasta annoksesta jäänyt schnitzel ja perunasalaatti maistuvat taivaalliselta seuraavana päivänä istuessani postikorttia ihailemassa.
Olen perillä yleensä hyvissä ajoin ja pääsen suihkuunkin. Poletin ostamalla saan jopa kuumaa vettä, mutta sitä en aina kaipaa, sillä ilma on edelleen lämmin ja olen hiestä märkä.
Vaellustupa on suuri, kivinen rakennus, jossa on ravintolasali ja majoitustiloja kahden hengen huoneista makuusaliin. Talo on palvellut vaeltajia jo vuosisadan, mutta on hyvässä kunnossa.
Huuhtelen vaatteeni kylpyhuoneen lavuaarissa ja vien ne kuivaushuoneeseen. Käytössäni on kaksi t-paitaa: yksi kävelemiseen ja toinen iltaa varten.
Samoilla sortseilla olen selvinnyt koko matkan, eikä muillekaan lämpimille vaatteille ole juuri ollut käyttöä. Silti ei niitä voisi jättää kotiinkaan. Reitti kulkee kahden tuhannen metrin korkeudessa, missä lunta voi sataa koska tahansa.
Kuljen yksin majatalolta toiselle, mutta tuvilla tapaan kanssavaeltajia. Ensimmäisenä iltana illallisseurueessani on lapsiperhe, joka on lähtenyt kolmen päivän vaelluslomalle.
Toisena päivänä tutustun ikäiseeni yksin vaeltavaan naiseen, –Andreaan, jonka kanssa vaihdamme kuulumisia vaelluksen jälkeenkin. Pääsen verestämään saksan kielen taitojani vuosikymmenten jälkeen.
Baijerin murre alkaa jälleen sujua, kun pelaamme illan lautapelejä müncheniläisseurueen kanssa. Virolainen Miriam jakaa yhteismajoituksen kanssani Karwendelhausilla.
Hän on vaeltamassa München–Venetsia -reittiä, joka kulkee Alppien yli. Seuraavan päivän osuus on vaikea: jyrkkä ja pitkä, eikä hän ole vaeltajana kokenut. Tsemppaamme toisiamme tuleviin koitoksiin tietämättä tarkkaan, mitä kummallakaan on edessä.
Sairastuvalla
Saavun Ehrwaldiin päivää ennen treffejämme Pirjon kanssa. Olen ansainnut lepopäivän ennen viimeistä viikkoa ja aion nauttia siitä nukkumalla.
Odotan innolla, että saan jakaa unelmavaellukseni loppumatkan hyvän ystäväni kanssa. Kun saan pyykit pestyä, kaadun sänkyyn ja herään vasta seuraavana aamuna.
Silloinkaan en jaksaisi lähteä syömään. Iltapäivällä, kun lähden Pirjoa vastaan linja-autolle, tunnen, että olen sairas.
Yö on hirveä. Kuumeilen ja kurkkua polttaa. Aamulla portaat aamiaishuoneeseen tuntuvat jyrkiltä. Hostellimme on täynnä, joten siirrymme viereiseen hotelliin.
Se maksaa tuplasti, eikä ole yhtä viihtyisä. Pirjo tekee päiväretken Ehrwaldissa, joka tunnetaan lähinnä Saksan -korkeimman huipun, Zugspitzen valloituksen lähtöpisteenä.
Sinne menee kylästä gondoli. Me emme halua nousta vuorille hissillä vaan kävellen, mutta jalat eivät kanna.
Olemme vuorokauden myöhässä aikataulusta, joten otamme seuraavana päivänä bussin ja taksin Anhalter-majaa lähinnä olevalle maantielle. Kaksi päivää levättyäni olo on jo parempi.
Niin arvelen, kunnes lähden kipuamaan tuota kohtalokasta ylämäkeä.
Ensimmäisen sadan nousumetrin jälkeen pakkaamme Pirjonkin tavarat minun reppuuni, koska se on suurempi. Pirjo kantaa sen, minä Pirjon tyhjää reppua.
Toisen sadan metrin nousun jälkeen hengitykseni alkaa vinkua. Seuraavista nousumetreistä ainoa muistikuvani on, että makaan vuorimäntyjen katveessa ja toivon, että sänky leijuisi luokseni tai että aurinko menisi edes hetkeksi pilveen.
Yksi askel kerrallaan, hyvin, hyvin hitaasti tapan ylämäen, koska se on ainoa tapa päästä rinteestä pois.
Lopulta koittaa alamäki ja onnistun huomaamaan, kuinka kuvankauniissa vuorisolassa olemme. Olen onnellinen, että Pirjokin on päässyt vaelluksen alkuun ja että olemme onnistuneet kävelemään tuvalle asti.
Seuraavat kolme vuorokautta makaan kuumeessa vuoristomajalla ja yskin. Otamme kahden hengen huoneen, jotten tartuta muita tuvassa nukkuvia. Teen koronatestin, joka on negatiivinen.
Menetän ääneni kokonaan, joten olen hiljaista seuraa. Pirjo tekee päiväretkiä lähiseudulla, mutta pikkuhiljaa alueen polut alkavat olla kolutut.
Puhelin- ja dataverkkoa on vain hotellin pitäjillä, joten pyydämme heitä lähettämään seuraaviin majataloihin viestejä, ettemme pääse tulemaan. Onnistumme peruuttamaan osan majoituksista.
Ymmärtäväinen ja ystävällinen sairaanhoitaja-tupaemäntä mittaa aamulämmökseni 38,5 astetta. Hän sanoo ääneen sen, mitä en halua myöntää.
Viiden päivän kuumeilun jälkeen vaellus on ohi, suunta on otettava lääkäriin. Kerään vielä sen päivän voimia, ja seuraavana aamuna teemme saman matkan takaisinpäin tielle, jossa odottaa taksi. Alamäkivoittoinen reitti sujuu helpommin.
Lääkäri tutkii korvat ja keuhkoputken, toteaa tulehduksen ja määrää antibiootit. Otamme Tarrenzin kylästä huoneen neljäksi yöksi ja jatkan majatalojen peruuttamista.
Haave Adlerwegistä jää taakse. Tarrenzista Pirjo tekee pidempiä ja minä pienempiä päiväretkiä kunnon mukaan, oikeammin vähän sen ylikin.
Yhtenä päivänä ajamme gondolilla ylös Hoch-Imstiin ja kävelemme alas 2 000 metrin korkeudesta Mutterkopf- ja Latchenjoch-tuville. Polku kulkee jyrkkää vuoren seinämää, joten harha-askeleisiin ei ole varaa.
Lopulta päädymme seuraamaan upeaa Rosengartenschlucht-virtaa. Seuraavana päivänä minä nukun uupuneena ja Pirjo käy vuorilla. Jälkitarkastuksessa kylän lääkäri toteaa minut lentokuntoiseksi, vaikkei terveeksi.
Kotiin päästyäni nukun ensin yhden viikon, lepään sitten toisen. Sen jälkeen rupean suunnittelemaan seuraavaa vaellusta. Adlerwegin länsiosa olisi vielä näkemättä.
Adlerweg
420 kilometriä pitkä vaellusreitti, joka jakaantuu 33 päivämatkaan. Yhteensä reitillä on 31 000 nousumetriä. Polku jakaantuu kahteen osioon, joista 24 päiväetappia muodostaa Tirolin läpi kulkevan yhtenäisen, 323 kilometriä pitkän reitin St. Johanista St. Christoph am Arlbergiin.
Päiväetapit ovat 7–23 kilometrin pituisia (keskimäärin 12,7 km). Nousumetrejä on päivittäin 300–1590 (keskimäärin 929 metriä).
Päiväetapit on luokiteltu punaisiin (keskivaikea) ja mustiin (vaikea). Sade ja ukkonen voivat estää kulkemisen korkealla olevilla etapeilla. Varaa siksi välipäiviä.
Reitti soveltuu kokeneille vaeltajille, joilla kokemusta myös vuoristovaeltamisesta. Kiipeilyvarusteita tai -osaamista ei tarvita. Korkeanpaikankammoisille reitit eivät sovellu.
Yöpyä voi Alppikerhojen ylläpitämissä tai yksityisissä majataloissa. Ennakkovarausta suositellaan. Telttailu ei ole sallittua.
Useimmissa reitin majataloissa on petipaikkoja noin sadalle vaeltajalle, sekä huoneissa että makuusaleissa. Suihkut ja wc:t ovat käytävillä sisätiloissa.
Majataloissa tarjoillaan aamiaista, lounasta ja illallista. Lounaan saa joillain etapeilla ostaa matkalla, toisille sen voi ottaa yöpymispaikasta mukaan. Omia eväitä tuvilla ei saa syödä.
Tuvilla ei ole maksupäätteitä ja niillä käy vain käteinen raha. Rahaa kuluu majoilla arviolta majoitukseen 20–40 €, aamiaiseen 15 €, illalliseen 20 € ja juomiin 5 € / kpl. Alppikerhojen jäsenet saavat alennusta yöpymisestä ja tietyistä ruoista.
Vettä on hyvä pitää mukana päivän tarve. Virtaavaa vettä löytyy, mutta alueella on runsaasti laiduntavaa karjaa.
Paras vaellusaika on kesäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin. Tupien aukioloajat vaihtelevat tämän sesongin ulkopuolella.
Julkisilla kulkuneuvoilla pääsee hyvin reitin alku- ja päätepisteeseen sekä useaan pisteeseen matkan varrella. Monessa paikassa reitti poikkeaa kylään tai maantielle, mutta pääosin se kulkee vuoristopolkuja pitkin. Jyrkimmät kohdat poluista on turvattu vaijereilla.
Reitti on hyvin merkitty erillisillä Adlerweg-symboleilla sekä yleisillä, punavalkoisilla reittimerkinnöillä. Etäisyydet on annettu tunneissa, mikä täsmäsi hyvin omaan kävelyvauhtiini.
Reitillä on kulkijoita erityisesti elokuun lomasesonkiaikana. Suosituimmat tuvat voivat olla täynnä. Maastossa ei kuitenkaan ole ruuhkaa.
Matkapuhelimen kuuluvuus on vuoristoseudulla huonoa. Vain kylissä voi soittaa tai käyttää dataa. Matkapuhelimen voi ladata useimmilla tuvilla.
Tarkat reittikuvaukset löytyvät sivulta tirol.at. Saksaksi sivut ovat täydellisemmät kuin englanniksi. Reitistä löytyy myös useita opaskirjoja.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Retki 8/2023 -lehdessä.
