Pyöräpatikointia Alpeilla
Alppeihin voi tutustua paitsi patikoimalla, myös sähköpyörällä. Etenkin kesähelteillä sähköstä on paljon iloa!
Pyöräilyn ja patikoinnin yhdistävä matka Alpeille syntyi olosuhteiden sanelemana. Uusi retkimuoto osoittautui erittäin toimivaksi ja hauskaksi konseptiksi.
Parhaat asiat syntyvät usein vahingossa. Niin kävi tämän retkeilymuodon syntymisellekin. Olin suunnitellut Alppi-vaellusta heinäkuulle. Muutamia päiviä ennen lähtöä sääennuste lupasi kirkasta auringonpaistetta – ja reilusti yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloja. Tähän asti on voinut luottaa siihen, että vuoristossa on aina viileämpää. Ilmastonmuutoksen myötä lämpötilat ovat kuitenkin alkaneet nousta myös korkeimmilla alueilla. Seurauksena Keski-Euroopan jäätiköt sulivat ja joet kuivuivat ennätystahtia. Yli tuhat nousumetriä päivässä puuttomalla rinteellä ei houkutellut helteeseen vaeltamaan.
Majoitukset viiteen eri kohteeseen Tirolissa ja lennot Müncheniin ystäväni Liisan kanssa oli kuitenkin jo varattu, joten teimme uuden suunnitelman. Nopea katsaus karttaan kertoi, että vuoristomajoille pääsi myös kiertotietä. Kenties niitä voisi myös pyöräillä?
Pyörän selkään
Lähtöpaikassamme Kufsteinissa löytyy kolme pyörävuokraamoa, joilla on uskottavan oloista ajokalustoa. Rautatieaseman vieressä on appivarauksella toimiva pyöräkontti, mutta haluamme asioida ihmisen kanssa. Lukon toimiminen puhelinsovelluksella ei ennusta hyvää useamman päivän maastoreissulla. Valitsemme yleishyödyllisen Lebenshilfe-järjestön ylläpitämän vuokraamon. Meitä palveleekin koko yhteisö päiväkeskuksen väkeä. Pyörät on huolella pestyjä ja hoidettuja.
Laitamme selkään reput, joiden painon olemme minimoineet. Tuvilta ja pensionaateilta saamme iltaisin ruokaa, joten vain vara- ja sadevaatteet, päivän lounasrasia, juomaa, ensiapuvälineet, lakanapussi, varvastossut, pesuvälineet ja kartat ovat päässeet kyytiin. Painoa kantamukselle tulee vesineen seitsemisen kiloa.
Matka Kufsteinin historiallisesta linnoituskaupungista alkaa Inn-joen ylityksen jälkeen arvatenkin ylämäkeen. Kierrämme Thierseen kautta, sillä suorin reitti on tappavan jyrkkä jopa sähköavusteisille pyörille, jotka olemme valinneet allemme. Avustuksen avulla pääsemmekin mukavasti kiipeämään alun vielä asfalttipäällysteistä alppitietä. Thiersee kauniissa laaksossa, vain muutaman sata metriä reitiltä, houkuttelee ja päätämme pitää lounastauon järven rannalla. Hikisinä pulahdamme kirkkaaseen veteen ja pyöräretki tuntuu hyvältä valinnalta.
Vilkaisu akun näyttöön kertoo, että olemme käyttäneet jo kolmanneksen latauksesta. Matkaa on jäljellä enää puolet, mutta nousumetrejä vielä seitsemän sataa. Kestäisikö lataus perille asti? Loput kuusitoista kilometriä matkasta on soratietä, ylämäkeä, emmekä lainkaan tiedä millaista maastoa. Päätämme varmuuden vuoksi ladata akut vielä uudestaan, nyt kun olemme vielä sähkövirran parissa. Saamme luvan käyttää erään majatalon autotallissa olevaa pistorasiaa ja lataamme ainoalla mukana olevalla laturillamme pyörät vuorotellen. Luvassa on siis vielä parin tunnin lepotauko puun alla.
Soratie on kiemurteleva ja mäkinen, autoilla siinä on lupa ajaa vain huoltoajoa. Muutaman käännöksen jälkeen kohdalle sattuu hieman huonokuntoisempi tie, joka kapenee edelleen poluksi. Lopulta se jyrkkenee ja kuihtuu lähinnä sadeveden murtamaksi ojanteeksi, joka on täynnä kivenmurikoita. Vieressä on jyrkkä pudotus, mutta olemme onneksi puut suojaavat pidemmiltä pudotuksilta. Olemme tulleet polkua jo hyvän matkaa, joten takaisin kääntyminen ei houkuta. Raskaan pyörän taluttaminen jyrkkään ylämäkeenkään ei ole vaihtoehto. Opettelemme siis mäkiajoa kantapään kautta. Siirrämme painoa tarpeeksi eteen, jottemme kellahda reppuinemme selällemme ja laitamme turboavustuksen päälle. Sitten annamme mennä. Pysähtyä ei voi, koska uudelleen lähteminen mäessä on hankalaa. Keskityn väistämään suurimmat kivet ja päätän luottaa pyörään. Jatkan matkaa niin pitkälle kuin voin, onnistuen yllättävästi. Edessäni näen risteyksen, joka näyttää jälleen maantieltä. Se on hyvä, sillä näin vaativaa polkua emme olisi koko loppumatkaa jaksaneet polkea.
Pyökkimetsä jää taakse ja saavumme ensimmäisille almeille, alppiniityille, joilla lehmät laiduntavat kesäisin. Tervehdimme alppimökkiensä terasseille viikonloppua viettämään tulleita ihmisiä, mutta jatkamme eteenpäin. Olemme saaneet käytettyä reilun 30 kilometrin matkaan koko päivän ja saamme jättää unelmoimamme jääluolankin väliin.
Majapaikkamme, Buchackeralm, on juuri sellainen kuin sen kuuluukin: valkoiseksi rapattu, harjakattoinen, kaksikerroksinen talo, jossa on puiset parvekkeet ja ikkunaluukut. Niitä koristaa epätodellinen määrä petunioita. Pihalla käyskentelevät talon lehmät, yläkerrassa on muutama vierashuone ja alakerrassa ravintola, jossa saamme seudun erikoisuutta, munamakarooni-juustovuokaa eli Käsespätzleä. Ensimmäinen retkipäivä päättyy maisemaan, jossa vuoren huiput katoavat toistensa taakse harmaansinisen eri sävyissä ja lehmänkellojen kalkatukseen.
Keisarin jäljillä
Seuraavana aamuna huiput ovat hävinneet, helle on helpottanut ja tilalla on tihkusade. Paahteisten päivien jälkeen se tuntuu ihanan viilentävältä. Lähdemme valumaan alas ja menetämme kaikki 1300 nousumetriä, jotka olemme eilen polkeneet ylös. Pyörän jarruja testataan, mutta onneksi ne tuntuvat pitävän hyvin.
Ainoat vastaantulijat kapealla soratiellä ovat nelijalkaisia. Aamupalalle matkalla oleva lehmälauma on asettunut keskelle tietä. Lähestymme niitä pyörillä ehkä hieman liian vauhdikkaasti, sillä ne lähtevät jolkottamaan edellämme. Emme halua juoksuttaa niitä, joten talutamme pyörät varovasti niiden ohitse. Saamme kuitenkin saattueen peräämme kilometrin matkalle.
Pääsemme jälleen vauhtiin, kunnes Liisan pyörä tekee äkkipysähdyksen. Tie on juuri lanattu, ja siihen on jäänyt kasa pehmeää hiekkaa. Takapyörä lipeää ja Liisa on nurin. Vauhti ei onneksi ole kova ja onnettomuudesta selvitään pintanaarmuilla ja paikkalapulla Goretex-housuissa. Olemme tulleet laaksoon ja sadekin on lakannut. On aika kääriä sadevaatteet ja siirtyä viralliseen retkiasuun, shortseihin.
Päivän nähtävyysanti on vesipainotteinen. Ensimmäisen vesiputouksen löydämme vahingossa polkiessamme puron vartta seuraavaa pikkutietä. Könyämme veden solinaa kohti pusikossa. Jaloittelu tekee hyvää koko kropalle. Seuraava, Kaiserklamm, on oikein kartassa ja sitä tullaan varta vasten katsomaan kauempaakin. Jätämme pyörät metsätien varteen, pakkaamme lounaseväät pikkureppuihin ja lähdemme retkelle kanjonissa kulkevalle, muutaman kilometrin mittaiselle turvavaijerein varustetulle patikointipolulle.
Keisarillinen kanjoni on nimensä arvoinen. Rotkolaakson uumenissa virtaa voimalla turkoosi vesi, joita pystysuorat seinämät reunustavat. Kerrotaan, että romanttinen kanjoni oli jo keisari Franz Josefin ja hänen puolisonsa Sissin lempipaikkoja, mistä nimi Kaiserklammkin on peräisin.
Jo varhain iltapäivällä majoitumme Pineggin kylässä aitoon maalaistaloon, jonka toista päätyä asuvat lehmät, toista me. Pihalla olevan avolantalan aromit kantautuvat vahvasti huoneeseemme, mutta muuten 1950-luvun asussaan säilynyt majatalo tuoksuu raikkaan puhtaalta, kuten itävaltalaistalot yleensä. Tomera emäntä puhuu paikallista murretta, mikä muistuttaa vain etäisesti koulusaksaa. Syömme Kaiserschmarrnit, eli hakkeluspannukakut, jotka ovat sen kokoiset että niistä riittää sekä iltapalaksi että seuraavan päivän lounasateriaksi. Sulattelemme niitä parin tunnin patikkaretkellä kylän rauhaisaan keskustaan ja laakson halki virtaavan Branderberger Ache -joen rannoille.
Alamme nauttia keksimämme pyöräpatikointitavasta toden teolla. Lyhyet pyörämatkat tuovat meidät nopeasti uusiin maisemiin, joissa pääsemme jalkaisin tutustumaan kyliin ja huippuihin pintaa syvemmälle. Matkan varrella on mahdollisuus pysähtyä tai poiketa mielenkiintoisissa kohteissa ilman, että kiire kolkuttaa kantapäille. Mikä onni, että helle laittoi suunnitelmat uusiksi!
Rofanin huipulle gondolilla
Mistä näitä metsäteitä riittää? Pineggistä Steinberg am Rofaniin saamme jälleen pyöräillä pieniä teitä pitkin, ilman liikennettä. Nousua riittää ja käytämme avustusta aina vain sen verran että saamme myös kuntoilla. Parissa tunnissa olemme perillä ja lounastauon jälkeen siirrymme päivän patikointiosuuteen.
Pyörillä pääsemme helposti kylän pohjoislaidalle, josta lähdemme kävellen nousemaan ylös, kohti 1279 metristä Gfassköpfeä. Kierrämme muutaman tunnin kauniin lenkin pyökkimetsässä ja kurkistamme kylälle hiihtorinteessä avautuvan niityn kautta. Muita kulkijoita emme reitillä näe ja kyläkin on hiljainen. On vielä heinäkuu ja keskieurooppalaisten lomakausi on vasta edessä.
Nautimme illallista majatalomme Waldhäuselin ulkoterassilla jo tutuksi käyneen espanjalais-itävaltalaisen pariskunnan kanssa. He seuraavat samaa reittiä kanssamme, mutta jalan. Heidän urakkansa on ollut omaamme hikisempi ja päivät pidempiä. Varsinkin seuraavan päivän reitti Rofan-massiivin yli pelottaa pariskunnan rouvaa. Se on vaellusreittinä musta, eli vaikeimmaksi luokiteltu reitti, jolla pituutta on 18 kilometriä ja nousua melkein 1600 metriä. Me sen sijaan kierrämme pyörillämme Rofanin ympäri. Matkaa tulee kaksinkertainen määrä, mutta laskettelemme sen alamäkeen ja nousemme lopuksi gondolihissillä vuorimajalle. Tähän asti olemme noudatelleet melkein samoja reittejä kuin vaeltajat, mutta mustalle reitille ei pyörillä ole asiaa.
Viimeisen päivän matkaosuus alkaa maantiellä, jota laskettelemme leppoisasti kilometritolkulla kohti Achenseetä ja puikahdamme sitten sen itärantaa mukailevalle pyörätielle. Järviparatiisin ovat vaeltajien, pyöräilijöiden ja auringonottajien lisäksi löytäneet purjehtijat huviveneillään. Järvi on noin kymmenen kilometriä pitkä ja kapea, joten suuria selkiä ei purjehdittaviksi löydy.
Jätämme pyörät Rofanin gondolin ala-asemalle ja nousemme vaivattomasti takaisin 1840 metriin. Enää emme ole yksin, vaan saksalaisen vaellusjärjestön, Deutsche Alpenvereinin, operoimalla tuvalla alkaa olla vilinää. Suurin osa kävijöistä tekee yläilmoihin päiväretken maisemia katselemaan tai patikoimaan jonkun Rofanin alueen päiväreiteistä. Iltapäivän viimeisen gondolivuoron lähdettyä kello 17, laskeutuu huipulle rauha.
Teemme iltapäiväretken läheiselle huipulle, Gschöllkopfille, 2039 metriin. Helle on jälleen palannut, minkä tuntee heti kulussa. Illalla korkeapaine kuitenkin päättyy. Syömme terassilla, kun altamme, Achenseelta, alkaa kerääntyä pilviä. Ne vyöryvät ylöspäin ja pyörivät hurjina ympärillämme. Lopulta ne tiivistyvät ja alkaa raju sade ja ukonilma. Kiitämme onneamme, että olemme jo majalla, emmekä viereisen vuoren huipulla. Myöhemmin sadepisarat muuttuvat sormenpään kokoisiksi rakeiksi.
Aamun ensimmäisellä gondolivuorolla alas on lisäksemme vain majan yövahti. Laskettelemme vielä kerran pyörillämme hurjan alamäen, tällä kertaa liikenteen joukossa, jotta pääsemme Jenbachiin, lähimmälle juna-asemalle. Ostamme paikat junaan Liisalle ja kahdelle polkupyörälle. Liisa jatkaa matkaansa Kufsteiniin, jossa ystävällinen vuokraamohenkilökunta tulee hakemaan pyörät asemalta, ja sitten Suomeen. Minä jatkan vaeltaen kohti länttä. Helle on helpottanut ja polku kutsuu.
Juttu on ilmestynyt Retki-lehdessä 2/2023.
