fbpx

Retket

Opinpolulla Lemmenjoella – eräopasopiskelijoiden koulutusvaelluksella

Kaksikymmentä eräopasopiskelijaa aloittaa opintonsa Lemmenjoen syrjävyöhykkeeltä. Kurkkaamme, mitä koulutuksessa oikeasti tehdään.

Naiset vaeltavat Lemmenjoen kansallispuistossa avotunturissa

Suurimmalle osalle Lemmenjoki on tuttu kansallispuiston virkistysosasta, Lemmenjokilaaksosta. Virkistysosa merkittyine reitteineen on kuitenkin vain pieni osa Suomen suurinta kansallispuistoa.

Valtaosa on syrjävyöhykettä, jossa ei ole lainkaan merkittyjä reittejä, eikä juuri rakennelmia.  Se on paratiisi niille, jotka haluavat kulkea omia polkujaan – kuten eräopasopiskelijoille.

Syrjävyöhykkeellä saa suunnistaa päivätolkulla tulematta minnekään tai tapaamatta ketään, tehdä tulta ja ylittää jokia – täydellistä harjoitusmaastoa.  

Lemmenjoen syrjävyöhyke on pääosin metsää. Muutama avotunturi avaa maiseman.

Lähdemme nyt Lemmenjoelle, Axxellin vildmarksguide eli ”vigu”- opiskelijaryhmän ensimmäiselle yhteiselle kurssille. Pääsemme seuraamaan, mitä eräopaskoulutuksessa oikeasti tapahtuu. Viiden päivän vaelluksen tärkein tavoite on muodostaa 21 erilaisesta opiskelijasta yksi ryhmä, ja opetella suunnistamaan. 

Viguun hakeudutaan monista syistä ja lähtökohdista. Opiskella voi työn ohella, joten mukana on kaiken alan ihmisiä: opettajista pappeihin ja insinööreihin.

Jotkut haluavat vaihtaa alaa ja ryhtyä koulutuksen jälkeen oppaiksi, toiset haluavat hyödyntää oppeja nykyisissä tehtävissään. Kolmannelle koulutus on omien taitojen kehittämistä ilman tarkempaa suunnitelmaa.  

Vessavastuu on kunnia

Sulassa sovussa nuoret ja vanhat, miehet ja naiset sulkevat silmänsä liinalla ja alkavat tunnustella toistensa päitä. Kuinka pitkä sinä olet? No tule sinä vasemmalle, olen vähän pidempi kuin sinä.

Yllättävän nopeasti heistä muodostuu rivi, jossa on selkeä pituusjärjestys. Sitten otetaan luku seitsemään, jolloin saadaan kolmihenkiset joukkueet.

Telttakunnat on näin arvottu. Jokaisessa teltassa on eripituisia henkilöitä, mikä on ihan näppärää. Oma ryhmä on jo löytynyt, kukaan ei ole yksin.   

Ensimmäisen aamun opetustuokio koskee kartanlukua. Kartan värit käydään läpi maastoa havainnoiden. Pian siirrytään kuitenkin käytännön toimiin.

Naiset istuvat maassa ja keräävät mustikoita
Mustikat antavat lisäpuhtia suunnistukseen.

Jokaiselle telttakunnalle on oma tehtävä. Matkalle tarvitaan suunnistajat, johtajat ja kasvien kerääjät. Iltaa varten valitaan ohjelma-, tuli- ja turvaryhmä sekä tärkein kaikista: vessavastaavat.   

Ilman verryttelyjä päästään tositoimiin. Kolmihenkisen suunnistusryhmän tehtävänä on johdattaa uudet opiskelijakollegansa puiston pohjoisrajalla, Angelin tien lähellä olevalta lähtöpaikalta lounaspaikalle.

Päivän reitti kulkee Vuotsojoen eteläpuolta, joten pysyttelemällä sen ja korkeuskäyrien välissä, suunnan pitäminen on helppoa. Ainakin ajoittain.  

Eläimen kallo oksan nokassa
Tämän elävämpiä eläimiä ei kahdenkymmenen hengen joukolla kulkiessa juuri pääse näkemään.

Johtajaryhmä huolehtii ryhmänvetämisestä. Poluttomalla reitillä kaksikymmenpäisen letkan kasassa pitäminen onkin yllättävän haastava tehtävä.

Ensimmäisen ja viimeisen kulkutahdissa syntyy helposti eroja. Jos yksi pitää oman tauon, ei ryhmää olekaan helppo löytää.

Toisaalta suunnistajien jatkuva kartan lukeminen tekee menosta töksähtelevää. Pian opitaankin antamaan suunnistajille etumatkaa, jotta he saavat rauhassa hoitaa tehtäväänsä ja muut tulevat vasta näkömatkan päässä perässä. Pysähtelyä välttääkseen opetellaan käyttämään myös paremmin johdattelevia reittejä, kuten jokiuomia ja korkeuskäyriä.  

Maasto on helppokulkuista, eikä suurempia joenylityksiäkään ole. Leiripaikka Vaskojoen varressa saavutetaankin mukavasti ennen iltaa. Rohkeimmat karistavat päivän pölyt leveässä joessa.

Mies pitelee sompasammalta kädessään
Kasviryhmän tehtävä on kerätä päivän aikana kymmenen kasvia, jotka opettajan johdolla opetellaan illalla. Ru on löytänyt sompasammalta.

Leirinuotio roihuaa illalla, sillä syrjävyöhykkeellä tulenteko on sallittua. Tuliryhmä kerää tulentekoon kuivia oksia, risuja ja pieniä juurakoita. Iltanuotiolla ohjelmaryhmä järjestää venyttelyä ja kasviryhmä esittelee päivän aikana poimimansa kymmenen kasvia, jotka kaikki tämän jälkeen varmasti muistavat.

Mutta entä se tärkein ryhmä? Vessaryhmä kaivaa mukana kannettavalla kenttälapiolla kuopan ryhmän yhteiseksi helpotukseksi. Näin kaikki jätökset saadaan samaan paikkaan, ja peiteltyä lopuksi. Vessan merkiksi laitetaan vessapolun varteen kirkas liina, jonka paikallaolo viestii, että vessa on vapaa.  

Touhukas lepopäivä

Seuraavana päivänä matka jatkuu kohti etelää, Buljahanoaivin kautta Maarestatunturin kupeeseen. Maasto on mukavan kulkukelpoista.

Muutaman pienen suon ylityksen jälkeen ensimmäisten kengät alkavat olla märkiä ja sitä myötä rakkoja ilmestyy jalkoihin. Niitä teipataan heti ensimmäisellä tauolla, sillä vahinkoja on turha päästää suurenemaan.


Rakot teipataan heti, etteivät ne pääse turhaan kasvamaan suuriksi.

Rinkkojen painoa tasataan kulkijoiden jaksamisen mukaan. Kaikki ovat kuitenkin hyvissä voimissa ja matka jatkuu reippaana.  

Kullero, karhunsammal, karpalo, raate, villapääluikka… Ryhmä on tehnyt päivän työnsä ja kasvit kiertävät ringissä iltanuotiolla. Kasvien tunnistaminen alkaa pikkuhiljaa tuntua mukavalta, mutta 141 kasvin tunnistuskoe on silti monelle vielä kaukainen haave.  

Nimiä opetellaan aktiivisesti leikkien. Leikissä asetutaan piiriin ja ensimmäinen sanoo henkilön nimen ja heittää hänelle pallon. Jatketaan, kunnes pallo on käynyt kerran kaikilla.

Kun kierros on tehty, kiertämään laitetaan kaksi palloa, sitten kolme palloa, pallot ja röhisevä pehmopossu, pallot, possu ja sammakko… Mitähän kaikkea opettajien rinkasta vielä löytyy?

Pimenevä ilta saa röhisevän pehmopossun kiinniottamisen oman nimen kuulemisen jälkeen tuntumaan niin hauskalta, ettei naurulta pysy enää kasassa. Ihmisen pitäisi leikkiä useammin. Viikon aikana monet leikkivätkin enemmän kuin vuosiin yhteensä.  

Ryhmä leiriytyy Maarestuntureiden kupeeseen kahdeksi yöksi, joten seuraavana päivänä huiputetaan vuoria, kalastetaan ja nautitaan rinkatta kulkemisesta. Oman valinnan mukaan voi jäädä myös leiriin lepäämään, mutta sitä ei kukaan malta tehdä.

Ihmiset seisovat vaellussauvojen kanssa avotunturissa
Pitkä vaellussauva on hyvä jokien ylityksissä ja antaa tukea myös epätasaisessa maastossa.

Jokainen löytää retkiseuraa ja ryhmät ryntäävät omille suunnilleen. Sää ei juuri suosi huiputuksia, mutta jonkinlaiset kierrokset on silti tehtävä.

Saalistajat keräävät kassillisen suppilovahveroita ja joku nappaa illalliseksi muutaman kalan. Leirissä on iloinen puheenporina, kun kaikki saavat jakaa päivän kokemuksiaan. ”Välipäivä” on selvästi tehnyt hyvää – on päässyt kokeilemaan omia suunnistustaitojaan ja kokemaan itsenäisesti asioita.   

Illan nuotiotarinoissa avaudutaan jo selkeästi pidemmälle. Luottamus on syntynyt kanssavaeltajiin ja halu jakaa syntyy itsestään. Enää ei nimiä ole vaikea muistaa, sillä jokaisen takana on nyt ihminen.   

Hiljaisuus tekee hyvää

Seuraavana päivänä liikutaan telttakunnittain. Ryhmä kokoontuu vain lounaalle yhteen, muuten opiskelijat hajaantuvat erämaahan omille teilleen. Kolmen hengen voimin kulkeminen on rauhoittavaa suuressa ryhmässä vietettyjen päivien jälkeen.

Keskustelut rönsyilevät ja syvenevät – kunnes on jälleen keskityttävä kartanlukuun. Kaikki ryhmät ilmestyvät illalla perille. Näin on opettajien mukaan joka vuosi tapahtunut, ennemmin tai myöhemmin. Kokeilematta omia rajojaan ei voi oppia. 

Viimeinen leiri-ilta tuntuu jo haikealta. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että seuraavan kahden ja puolen vuoden opinnoista tulee antoisia.

Ryhmään on tarkoituksella valittu hyvin erilaisia ihmisiä – enemmän ja vähemmän kokeneita retkeilijöitä, tasaisesti miehiä ja naisia, ihmisiä ympäri Rannikko-Suomen. Kaikilla on omanlaistaan annettavaa.

Ihmiset istuvat rivissä metsässä Lemmenjoen kansallispuistossa
Ryhmästä on tehty tarkoituksella mahdollisimman monimuotoinen. Juttua riittää erilaisuudesta huolimatta.

Yhteinen kieli on ruotsi, mutta se ei ole kaikkien äidinkieli, vaan joukossa on suomenkielisiä ja yksi muualta Suomeen muuttanut. Se kaikki rikastaa joukkoa.    

Kun vessaryhmä on saanut kuopan peiteltyä, alkaa viimeinen taival. Luvassa on reitin tasaisin, mutta soisin osuus. Suolammet antavatkin suunnistajalle sopivia maamerkkejä, joihin tukeutua.

Lounastaukoon mennessä sade on yltynyt, joten kulkijoita suojaamaan viritetään tarpit. Viimeisiä ruokia tasataan vähän syöneiden ja nälkäisten kesken.

Rinkat tuntuvat jo ihanan kevyiltä. Kengät ovat vielä märemmät kuin kaksi päivää sitten. Niin on kaikille muillakin, joten kukaan ei jaksa olla niistä huolissaan. Sukista puristetaan ylimääräinen vesi pois, koska sitä on turha kantaa enää kotiin.