Manaslun huipulle
Meillä kaikilla on haaveita. Joskus niiden toteuttaminen vaatii vähän enemmän työtä ja epämukavuuden sietämistä. Helsinkiläisen Kim Nyströmin haaveena oli kahdeksantonnisen vuoren huiputtaminen.
Mikä saa ihmisen haaveilemaan yli 8 000 metriä korkean vuoren huiputtamisesta? Siihen minulla ei ole hyvää vastausta, mutta olin kuitenkin päättänyt toteuttaa oman haaveeni. Tavoitteena oli päästä (omasta mielestäni) eksklusiiviseen ja epäviralliseen klubiin, johon Suomessa kuuluu vain kourallinen ihmisiä. Klubiin, jonne pääsee, kun on käynyt yli 8 000-metrisen vuoren huipulla ja päässyt sieltä hengissä alas.
Miten päätyy tiettyyn vuoreen? Se riippuu monesta tekijästä – onko tuttuja, jotka ovat siellä käyneet, millaisia matkanjärjestäjiä löytyy, millainen maine vuorella on, onko se teknisesti vaikea ja millainen budjetti on.
Kun on valinnut kohteen, on aika aloittaa henkinen ja fyysinen valmistautuminen. Silloin tutkitaan reittejä, karttoja ja valokuvia, hankitaan ja kokeillaan varusteita sekä tehdään fyysistä treeniä. Nämä kaikki ovat tärkeitä osa-alueita, mutta ehkä tärkeintä on lähteä matkaan oikealla asenteella – nauttimaan. Retkikunnan mukaan lähteminen on unohtumaton ja mahtava kokemus itsessään, ja jos sitten vielä pääsee huipulle, on se hieno bonus!
Unelman toteuttaminen alkoi lennolla Kathmanduun elokuussa 2017. Tämä oli ensimmäinen matkani Nepaliin ja toinen isompi retkikuntani – edellinen oli 9 vuotta aiemmin Pakistanissa, kun kävin Gasherbrum 2:n rinteillä.
Parin Kathmandun päivän jälkeen lähdimme koti Samagaun kylää 3 500 metrin korkeudella. Bussimatkan, jeeppikyydin ja viikon jalkapatikan jälkeen olimme viimeinkin perusleirissä Manaslun juurella.
Ruuhkainen vuori
Vuorella oli poikkeuksellisen paljon retkikuntia johtuen osaksi siitä, että suuri osa Cho Oyu -vuoren retkikunnista oli käännetty Manaslulle Kiinan suljettua Tiibetin rajan. Loppuvaiheessa arvioimme, että perusleirissä oli 200-250 kiipeilijää sherpoineen. Yhdessä kiinalaisessa seurueessa oli jopa 80 kiipeilijää.
Perusleiri sijaitsee noin 5 000 metrin korkeudella. Oma perusleirimme oli kaikkein ylimpänä, hieman erillään muista. Matka ylöspäin oli hieman lyhyempi, ja koska olimme eristyksissä muista, vältyimme vatsataudeilta, jotka helposti levisivät leirissä.
Tavallinen strategia vuorikiipeilyssä on tehdä lyhyitä nousuja vähitellen korkeammalle, jotta keho akklimatisoituu ohueen ilmanalaan. Manaslulla tyypillisesti vietetään yö ykkösleirissä, palataan alas perusleiriin lepäämään, sen jälkeen yö ykkösleirissä ja toinen kakkosessa (6 200 m) jonka jälkeen levätään perusleirissä, ja kolmannen nousun aikana käydään vielä kolmosleirissäkin (6 800 m). Nelosleirissä (7 400 m) käydään tyypillisesti vasta huiputusyrityksen aikana.
Kun lähdetään vuorelle, on muutama vaihtoehto – voi kantaa kaikki omat tavarat itse tai ottaa lisämaksusta täyden, puolikkaan tai neljäsosa sherpan avuksi. Se tarkoittaa, että sherpa kantaa joko 40, 20 tai 10 kiloa varusteistasi. Toinen optio on lisähapen suhteen – voi kiivetä lisähapella tai ilman. Manaslulla lisähappi otetaan tyypillisesti käyttöön kolmosleiristä ylöspäin.
Itselläni ei ollut sherpaa eikä lisähappea. Syy siihen oli lähinnä kustannuskysymys – täysi sherpa maksaa 5 000 euroa ja lisähappi 2 500 euroa. No myönnetään, että oli siinä myös ylpeys kyseessä. Olihan se pakko näyttää, että kyllä suomalainen jaksaa. Toki päätin myöhemmässä vaiheessa käyttää lisähappea nelosleiristä ylöspäin eli annoin järjen kulkea ylpeyden ja periaatteiden edellä.
Muutaman perusleiripäivän jälkeen lähdimme akklimatisoitumaan korkeammalle. Kipusimme ykkösleiriin reput täynnä varusteita, joita huiputuksen aikana tarvitaan. Ensimmäinen yö ykkösessä oli minulle hankala. En löytänyt mukavaa nukkuma-asentoa, ilma oli ohutta ja tasaisin väliajoin piti haukata happea ja kuunnella vieruskaverin kuorsaamista. Aamulla ei ruoka maistunut, energia ja motivaatio olivat todella nollassa. Vähitellen, kun sain nestettä ja ruokaa tankattua, olo parani ja illalla kaikki hankaluus oli jo lähes unohdettua.
Kakkosleiriin siirryimme auringonpaisteessa, pelkissä t-paidoissa. Matka oli raskas, koska siihen sisältyi jyrkkää kiipeilyä lähes läkähdyttävässä kuumuudessa. Mutta oli mahtava päästä kakkoseen missä nopeimmat ja kevyimmät kaverit olivat jo keittäneet valmiiksi teetä!
Näkymät kakkosessa olivat mahtavat. Kaukana näkyi sekä perusleiri että Samagaun kylä, ympärillä korkeat vuorenseinämät ja jäätiköt – ja tietenkin Manaslun valehuippu. Ajattelin että näkymät eivät voi tästä enää parantua mutta myöhemmin totesin olleeni täysin väärässä.
Vietimme kakkosleirissä kaksi yötä, jonka jälkeen laskeuduimme perusleiriin, jossa meitä odotti suihku, lämmin ruoka sekä omat teltat.
Koska edessä oli vähintään 3-4 päivän, päätin palata alas Samagun kylään pariksi yöksi palautuakseni kunnolla. Jälkikäteen ajateltuna se oli erittäin hyvä valinta, koska siellä ruokahalu ja uni olivat aivan toista luokkaa kuin ylempänä.
Äärirajoilla
Kun palasin takaisin, säätiedotus lupasi hyvää, jopa loistavaa säätä, noin viikon päähän. Sen perusteella lähdimme parin päivän kuluttua huiputusyritykseen. Ensin yö ykkösessä ja kaksi kakkosessa. Suurin muutos edelliseen reissuun verrattuna oli että nyt oli jo yllättävän paljon liikennettä.
Parin kakkosessa vietetyn yön jälkeen lyhyt nousu kolmoseen. Sieltä oli jo hyvät näkymät reitille neloseen ja jo nyt siellä näytti olevan paljon ihmisiä matkalla ylöspäin.
Oma vuoromme neloseen koitti seuraavana aamuna. Tämä oli minulle reissun ylivoimaisesti raskain päivä. Nousua oli paljon, 700 metriä, jonoa tuskaisen paljon ja ilma jo erittäin ohutta. Hidas vauhti johtui suurimmaksi osaksi siitä, että köydessä oli erittäin hitaasti eteneviä kiinalaisia kiipeilijöitä, joiden ohi ei päässyt.
Kaikista raskainta oli noin kuuden tunnin kiipeilyn jälkeen. Silloin kuvittelin, että olisimme jo kohta perillä mutta kysyttyäni asiaa sherpalta, sain vastaukseksi että vielä menisi pari tuntia. Silloin olin täysin vakuuttunut, että joutuisin kääntymään takaisin. Olin täysin loppu sekä fyysisesti että henkisesti. Kävin sisäistä keskustelua, jonka lopputuloksena päätin adrenaliinin voimin ruveta siirtämään yhtä jalkaa kerrallaan eteenpäin. Liikuin täysin äärirajoillani ja luovuttaminen pyöri koko ajan mielessä.
Kuitenkin, jokainen askel vei minua lähemmäksi. Kova henkinen ja fyysinen taistelu palkittiin lopulta yli kahdeksan tuntia kestäneen koitoksen jälkeen nelosleiriin saapumisella. Kompuroin leiriin ja pyysin saman tien lisähappea käyttöön. Ja uskomatonta kyllä, jo muutaman minuutin käytön jälkeen maailma rupesi taas hymyilemään ja pystyin nauttimaan käsittämättömän upeasta näköalasta auringon laskiessa lännessä Annapurnan taakse. Samalla näin ensimmäistä kertaa koko reitin nelosleiristä huipulle.
Lyhyiden nokosten jälkeen lähdimme puolenyön maissa suuntaamaan huipulle puurokupin ja teen voimalla. Ensimmäisen 4 tunnin aikana ympärillä olevasta maailmasta ei ollut juurikaan tuntumaa. Mutta auringon noustessa ikimuistoinen hetki oli, kun huomasin takanani Manaslun varjon heijastuvan Annapurnan rinteille. Olosuhteet olivat täydelliset – ei tuulenpuuskaa, ei pilvenhattaraa ja näkymät, joista voi vain uneksia!
Viimeinen ponnistus huipulle olikin sitten jonottamista. Kesti yli puoli tuntia ennen kuin jono pääsi liikkumaan eteenpäin. 27. syyskuuta noin kello 6.30 seisoin lopulta itse huipulla ja kävi mielessä, että juuri sillä hetkellä olin ehkä maailman korkeimmalla oleva ihminen!
Paluu alas oli nousuun nähden nopea. Itse olin jo päättänyt, että jatkan koko matkan alas perusleiriin saakka. Poimin siis ylemmistä leireistä vähitellen omia varusteita mukaan ja ykkösleirin jälkeen reppu painoikin jo yli 20 kg. Viimeinen rutistus ykkösestä perusleiriin olikin aikamoinen henkinen ja fyysinen ponnistus. Olin päivän päätteeksi ollut liikenteessä 18 tuntia pienen puuro- ja teeannoksen voimin. On aika uskomatonta millaisiin suorituksiin ihminen pystyy, vaikka kroppa protestoi kaikin tavoin.
Palasin kotiin viiden viikon poissaolon jälkeen noin viikon etuajassa ja 10 kiloa kevyempänä, mutta mahtavan ja upean kokemuksen rikkaampana!
Kaikki oli mennyt putkeen sekä henkisesti että fyysisesti – seura, olosuhteet, maisemat ja tietenkin se fiilis, jonka voi kokea kun katselee ympärilleen lähes maailman huipulta, tietäen että olin tehnyt jotain erikoista, josta monet voivat vain uneksia!
Teksti ja kuvat Kim Nyström
