Sateinen toukokuun vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa vei vaeltajan kaikkein parhaaseen paikkaan.
Istahtaessani Salonlammen laavun lipan alle hyisessä sateesta, mietin jo hetken, miksi ihmeessä tämä oli ollut hyvä idea. Tuona hetkenä taivas vihmoi vesisadetta elohopean pysytellessä niukasti plussa puolella.
En halunnut riisua rinkkaa selästäni, koska ajatuskin hionneen selän paljastamisesta sai aikaan kylmänväreet.
Suunnitelma oli selvä jo aikaisin keväällä. Toukokuun lopussa suuntaisimme ystäväni kanssa Urho Kekkosen kansallispuistoon.
Muita vaeltajia olisi vähän ja jos hyvä tuuri kävisi, saisimme nauttia lämpimästä säästä. Pääkaupunkiseudulla, mistä olimme liikkeelle lähteneet, oli jo kesä täydessä vauhdissa.
Tihkusade tuntui alkavan samaan aikaan kun pysäköimme automme Kiilopään parkkiin. Pitkän istumisen jälkeen ajatus muutaman kilometrin jaloittelusta Suomunlatvan laavulle yöksi tuntui erittäin hyvältä. Sieltä vaeltaisi Luirojärvelle seuraavaksi illaksi.
Kapustarinta lenteli edellämme paksun pilvipeitteen hämärtämässä illassa. Sen musta rintamus välähteli hämärässä aina, kun se kääntyi katsomaan meitä myöhäisillan kulkijoita.
Suomunlatvan laavulla oli yllättäen toinenkin vaeltaja. Kaasukeitintään pois pakkaileva mies kertoi pystyttäneensä telttansa hetkeä aiemmin.
Kohensimme nuotiota ja ripustimme tihkusateen kostuttamat vaatteemme laavulle kuivumaan. Myöhemmin kesällä laavussa ei hyönteisten takia voisi nukkua ilman verkkoa, joten ilo otettiin irti tästä kylmän sään tarjoamasta luksuksesta.
Hattivatti ja Mörkö
Toivoimme heräävämme aurinkoiseen aamuun, jossa eilinen sade olisi muisto vain. Säätila ei kuitenkaan ollut juuri muuttunut kahdeksan tunnin kuorsauksen aikana.
Vaellusvaatteiksi oli valittava kuoritakki ja -housut. Ystäväni veti ylleen myös sadeviitan. Oman kuoritakkini huppu oli varsin tyköistuva, kun taas ystäväni sadeviitta oli leikkaukseltaan varsin tilava. Naureskelimme toisillemme.
Pohjoisamerikkalaiseen pitkien reittien thru-hiking kulttuuriin kuuluvat oleellisesti niin sanotut reitti- tai polkunimet, eli trail names. Keksimme omat Suomi-versiot näistä vaeltajien lempinimistä.
Minä oli aivan selvä Hattivatti pyöreän pääni kanssa, ystäväni sai nimekseen Mörkö. Liekö huono sää vai mikä, mutta nauroimme reissun aikana useaan kertaan keksimillemme nimille.
Suomunlatvan laavulta kuljimme kohti Suomunruotkun autiotupaa. Autiotuvalle päästäksemme meidän täytyi kahlata Suomujoen yli kahlaamosta.
Pelkkä kenkien pois ottaminen sai molemmissa aikaan hermostunutta naurua. Ensimmäisten kahlattujen askelten jälkeen jaloista meni tunto.
Autiotuvan lämmössä istuskeli neljän hengen porukka sadetta pitämässä. Vaihdoimme pari sanaa säätiedoista. Sadetta tuntui lupaavan.
Sataa, sataa ropisee
Puolisen tuntia Suomunruoktulta lähdettyämme kuusikosta kuului rytinää. Lentoon havahtunut riekko oli pääosin ehtinyt karistaa jo talvisen pukunsa. Valkoista oli kuitenkin sen verran jäljellä, että metsänpohjalle laskeutuneen riekon tepastelua oli helppo seurata kauempaankin.
Kun pääsimme Salonlammen laavulle, oli pakko istua hetkeksi miettimään. Jos sade jatkuisi tällaisena koko ajan, miten pitkälle meidän kannattaisi jatkaa?
Tuiskukurun autiotuvalle näytti kartalla olevan noin kahdeksan kilometrin matka. Ei hirmuisia nousuja luvassa ja yleinen energiataso hyvällä mallilla. Suunnaksi siis Tuiskukurun tupa pienen välipalan saattelemana.
Ensimmäinen puolikas matkasta kului Vintilänojaa seuraillen. Sen hävittyä maastoon puut muuttuivat matalammiksi ja sade hieman hellitti. Lopulta sade lakkasi kokonaan. Aurinkokin ehti pilkahdella repeilevän pilvimassa lomasta.
Reitti nousi sen verran, että puhelin hyppäsi hetkellisesti verkkoon. Rintataskussani oleva puhelin tärähteli vastaanotettujen viestien tahtiin.
“Kivaa on, mutta tosi sateista”, kuului vastaukseni melkein jokaiseen kyselyyn. Puhelin ilmoitti kuitenkin nopeasti “Ei verkkoa”, kun lähdimme laskeutumaan kohti Tuiskukurun autiotupaa.
Edellinen käyttäjä oli juuri pakkailemassa rinkkaansa. Sateen taukoaminen sai liikkeelle. Jaoimme reittisuunnitelmamme toisillemme ja toivottelimme hyvää matkaa. Vaatteet kuivumaan, ruokaa tulille ja aterian päälle pienet unet.
Lueskelin tupakirjaa ikkunasta lempeästi paistavan auringon valossa.
“+20 astetta”, oli kirjattu puolitoista viikkoa aikaisemmin. Hymähdin.
Lokakuu ilman yötä
Päätimme vielä ottaa pienen iltajumpan ja taivaltaa Luirojärvelle. Aurinko paistoi siinä määrin, että kuorivaatteet laitettiin rinkkaan odottamaan pahempia päiviä.
Luirojärvelle saapuessa aurinko oli painunut jo varsin matalalle. Alas se ei kuitenkaan painuisi. Ei toukokuun lopussa.
Luirojärven sauna tuntui edellisen käyttäjän jäljiltä vielä lämpimältä. Löimme puita uuniin ja maksoimme saunan tekstiviestillä.
Veimme tavaramme autiotuvalle, jossa yksittäinen vaeltaja lueskeli kirjaa. Hän oli ollut koko päivän tuvalla. Sade ei ollut liiemmin inspiroinut lähtemään mihinkään. Ymmärsin hyvin. Tämä päivä ei ollut ollut pelkkää herkkua. Löylyt pitkän päivään jälkeen sen sijaan olivat.
Ojasta toiseen
Tuvan lämmössä nukutun yön jälkeen oli aika suunnata takaisin. Säätietojen mukaan sade alkaisi jälleen aamun aikana. Päätimme suunnata Ampuojaa pitkin ylös ja laskea Vasanlyömäpäänojaa pitkin alas, kohti Palovanka-jokea.
Tihkusade alkoi melkein heti lähdettyämme Luirojärven autiotuvalta. Selkeänä alkanut polku haihtui jossain vaiheessa altamme.
Löysimme polun uudelleen ollessamme melkeinpä jo Tuiskupäät ja Vasanlöymäpään yhdistävän harjanteen päällä. Matka kohti Palovankaa jatkui polulla.
Polun yhdistyessä Palovangan varteen, jouduimme ylittämään ensimmäisen monista jokeen laskevista puroista. Ystäväni tuki itseään vaellussauvalla ja hypähteli ketterästi puron yli kulkevan märän puunrungon yli. Päätin seurata esimerkkiä.
Pääsin puoliväliin ohutta runkoa, kunnes huomasin huojuvani vaarallisen oloisesti. Tajusin samassa yliarvioineeni oman tasapainoni ja pudottauduin puroon. Kenkäni haukkasivat vettä. Säntäsin purosta vastarannalle.
“Kävikö pahasti”, kysyi molskahdukseni havahduttama ystäväni.
Ei muuten, mutta kenkäni olivat nyt aivan märät. Manasin tyhmyyttäni rutistaessani sukkiani kuivemmiksi.
Kaikesta sateesta ja märistä jaloista huolimatta, olin erityisen tyytyväinen siihen, että olimme lähteneet vaellukselle. Kävellessämme kohti Lankojärven autiotupaa, en voinut olla ihastelematta vieressä virtaavaa Suomujokea.
Lähestyessämme Lankojärveä oli aika ylittää joki. Vesi oli jälleen kerran hyvinkin raikasta. Katsoin ystäväni ylitystä.
Rannalle päästyään hän heittäytyi selälleen ja rutisti kalpeiksi valahtaneita jalkateriään tuskissaan. “Kylmää on”, totesin itsekseni. Vesi ulottui polviin asti. Veri ainakin kiersi jaloissamme askeltaessamme Lankojärven autiotuvalle.
Autiotuvan lämpö sai ruokahalut liikkeelle aivan uudella tavalla. Jokainen kalori maistui taivaalliselle. Vaatteet kuivumaan ja päiväunille.
Tuulinen tunturi
Kuivien vaatteiden päälle saaminen nostatti motivaatiota. Kellon ollessa kaksi iltapäivällä, päätimme jatkaa matkaamme Rautuojaa pitkin, kohti Kiilopäätä.
Sääkin rauhoittui ja aurinko pääsi hetkittäin pilkahtamaan. Ilmassa oli lupaus kesästä. Ainakin sellaisesta, mihin etelänmies on tottunut. Pikkuhiljaa pilvipeite alkoi tihentyä ja ensimmäiset pisarat putoilla.
Noustessamme avonaiseen tunturiin tuuli alkoi tuntua voimakkaammin. Tuuli leikki ystäväni kustannuksella tarttuessaan hänen sadeviittaansa. Milloin viitta nousi naaman päälle, milloin se läpsytti kovaan ääneen suojanpuolella.
Ensimmäisen nousun selätettyämme jalkoja hapotti, mutta maisemat saivat unohtamaan nämä tuntemukset. Vastaan tullut turkoosi sulamisvesilammikko lumosi.
Lammikon jälkeen meillä oli edessämme enää viimeinen nousu, jonka jälkeen laskeutuisimme lopun matkaa kohti autoa. Pohjoisrinteen kivikkoinen lumen peittämä mäki sai piimän tuntumaan pohkeissa.
Ylös päästyämme olin tyytyväinen suoritukseemme. Olin jopa niin tyytyväinen, että hetkellisesti mieli teki jäädä niille sijoilleen.
Viimeinen kolme ja puolen kilometrin matka tuntui kestävän ikuisuuden. Toisaalta jäi aikaa reflektoida reissua.
Juttelimme keskenämme, mikä oli parasta. Riekon kohtaaminen oli ollut hieno hetki. Naureskelimme tässä vaiheessa jo aikaisemmin päivällä tehdylle ylitykselle, jossa molempien huumori oli ollut koetuksella.
“Ja mites se turkoosi lammikko tuolla ylhäällä?”
Säistä ja muista huolimatta, reissusta oli helppo nauttia. Paras vaellus vie ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä.
