Karhunpolku vie hiekkarannoille
Upea Karhunpolku ihastutti Pohjois-Karjalan maisemilla ja hyvillä retkeilypalveluilla. Sateinen vaellusviikko haastoi, mutta reitin varrella oli runsaasti pieniä luonnonihmeitä ja palanen sotahistoriaa.
Pohjoiskarjalaisten maisemien ja Lieksan halki kulkevalla Karhunpolulla on mittaa jopa 150 kilometriä. Ilomantsin Susitaivalta erämaisemmalla reitillä liikutaan enimmäkseen harvaanasutulla rajaseudulla. Nämä kaksi reittiä voi yhdistää jopa lähes 250 kilometrin mittaiseksi maratonvaellukseksi. Hiljainen Karhunpolku alkaa siitä, mihin Susitaival päättyy. Susitaipaleesta voi lukea Retki-lehden numerossa 4/2024.
Kulkijoita pitkällä taipaleella on retkeilijöitä hemmotteleviin hyviin palvelurakenteisiin nähden erittäin vähän – kohtasimme pitkällä reitillä heinäkuun lopulla vain yhden kulkijan, joka oli taivaltamassa osaa reitistä Ruunaalta Patvinsuolle. Ruunalla ja Patvinsuolla näimme sentään kourallisen päiväpatikassa tai yönsä maastossa viettäneitä retkeilijöitä.
Matka alkoi Patvinsuon Kurkilahdesta ja aurinkoinen alkumatka Suomunjärven rannoilla taittui osin upeita hiekkarantoja pitkin kulkien. Luvassa oli kuitenkin ”vedenpaisumus”, kuten Suomunjärven hiekkarannoilla taukoaan viettänyt ja vastaan tullut retkeilijä manaili tulevien päivien säätä. Emme olleet tästä kovinkaan innoissamme, mutta päätimme nauttia sateettomista hetkistä silloin kun niitä piisasi.
Pysähdyimme Suomunjokeen 1950-luvulla rakennetulla uittopadolla, jolla tulvitettiin Suomunjärveä riittävän veden takaamiseksi uittoja varten mutkittelevaa Suomunjokea pitkin. Kerran vesi Suomunjärvessä nousi niin korkealle, että vesi alkoi purkautua Siikalampien kautta. Pato ehdittiin avata juuri ennen kuin uusi uoma ehti kaivautua helposti kuluvaan hiekkaiseen maaperään.
Ensimmäisen päivän etappi oli nautinnollisen lyhyt, kun pystytimme telttamme hyvin hoidetulle ja kauniilla paikalla olevalle Piilon nuotiopaikalle. Kahlailimme lyhyellä iltalenkillä Kangas-Piilon lampien välisen salmen yli katsomaan vanhaan petäjään 1800-luvulla kaiverrettuja salaperäisiä merkkejä – näistä erottui kahdeksikko ja nolla – mutta merkkien tarkoitus on kuitenkin jäänyt epäselväksi.
Harjuilla ja talvisodan taistelupaikoilla
Toinen vaelluspäivä alkoi hiekkasärkkien ja korkeiden törmien keskellä kauniisti mutkittelevaa Ukonjokea seuraillen. Vesisade alkoi heti aamusta ja liukkailla rämeet ylittävillä pitkoksilla sai olla tarkkana. Pääosa matkasta kuitenkin taittui mukavia neulaspolkuja pitkin. Tattisato oli erityisen runsas ja valikoimme joukosta mukaamme näyttävimmät herkkutatit.
Pitkäjärvelle tultua nousimme komealle suojellulle harjulle. Matka jatkui harjua ja yhtä reitin komeimpia osuuksia seuraillen Pitkäjärven autiotuvalle saakka. Kolmesta salmien erottamasta järvestä muodostuvan Pitkäjärven päässä odotti suurikokoinen vanha savottakämppä, sauna ja pikkuruinen vierastupa. Punaisen saunan lämmitimme ensimmäisenä, minkä jälkeen asetuimme yöksi pieneen kahden hengen tupaan.
Matka jatkui edelleen harjua seuraillen. Sateisessa säässä ei tapahtunut muutosta, joten kuoritakeille ja sadevarusteille oli käyttöä. Etenimme vanhalle Salpalinjalle Valkealammen eteläpäähän. Salpalinjaa rakennettiin alueella pääosin elokuun 1940 ja kesäkuun 1941 välisenä aikana. Lammen länsirantaa reunustavat jyhkeiden lohkareiden muodostamat panssariesteiden rivistöt. Taukoa vietimme nuotiopaikan halkoliiterissä sateelta suojassa. Tunnelmat olivat vaisut, mutta samalla kuitenkin odottavat. Kaatiinniemessä sade onneksi taukosi hetkeksi ja istahdimme nuotiokehälle voileipien ääreen.
Reitti käväisi Inarintiellä, joka toimi yhtenä puna-armeijan hyökkäysväylänä talvisodan aikana kohti suomalaisten selustaa ja Joensuun-Lieksan rautatietä. Suomalaiset vetäytyivät puolustusasemiin Kitsiin niin kutsutulle Viisikkojärven linjalle, jonne vihollisen eteneminen pysähtyi. Suomalaiset aloittivat vastahyökkäyksensä jouluna ja ajoivat neuvostojoukot onnistuneesti rajan taakse.
Taipaleemme eteni jälleen harjupoluille, joita reunusti pitkä lampien ketju. Sateinen sää hiukan laimensi tunnelmia, vaikka pysähdyimmekin aika ajoin ihailemaan komeita maisemia. Särkkäjoen suulla saimme suojaksemme jälleen laavun, jonka kattoon ropiseva kiihtynyt sade sai meidät odottelemaan parempaa hetkeä matkan jatkamiseksi. Joen varrella olevat uittopatojen ja -rännien jäänteet muistuttivat tämänkin pienen joenuoman toimineen uittoväylänä rajan pinnassa olevista metsistä kaadetuille rungoille.
Matka eteni jälleen harjulla, tällä kertaa kumpuilevan harjun päällä mutkittelevaa tietä pitkin. Ukonsärkän vanhojen metsien suojelualueen komeat kelot ja varttuneet metsät piristivät mieltä sateesta huolimatta. Ohitimme vanhan yksityisomistukseen siirtyneen rajavartioaseman. Rajavalvonnan kehittynyt tekniikka ja kustannussäästöt saivat rajavartiolaitoksen myymään monia tarpeettomiksi muuttuneita tukikohtiaan etenkin vuosituhannen vaihteessa ja myynti kiihtyi 2010-luvulla. Moni rajavartioasema on saanut uuden elämän matkailutoiminnassa, mutta tämän aseman pihaa reunustivat ”yksityinen”-kyltit. Vanhan rajavartioaseman jälkeen polku sukelsi Kyrönsärkän suojelualueelle.
Ruunaan vanhoja metsiä ja komeita koskia
Matka eteni Suurijoen nuotiopaikalle, joka suureellisesta nimestään huolimatta oli vain pikkuruinen Ruunaanjärveen laskeva puro. Sade jatkui ja otimme alistuneena kehnoon säähän vastaan sen, mikä eteen tuli. Ruunaanjärven rantojen tullessa näkyviin mieli hiukan piristyi. Ruunaanjärven rannalla olevalle Rantakankaan nuotiopaikalle päästyä sade onneksi taukosi, niin että saimme viritellä nuotiotulet tuhruisen sään hiukan poutaantuessa.
Ruunaanjärven rantoja reunustavat luonnonsuojelualueen vanhat metsät, hyvin erämaiset salot, vaikka sen edustavimmat aarniot ovatkin järven vastarannalla ja suurelta osin rajavyöhykkeen sisällä. Ruunaan luonnonsuojelualue on koko Pohjois-Karjalan laajin yhtenäinen vanhojen metsien suojelualue. Suojelualuetta kuvioivat matalat vaarat, vaihtelevat vesistöt ja pienet suot. Alueen läpi mutkittelee Lieksanjoki ja alueen suurin järvi on kirkasvetinen ja niukkaravinteinen Ruunaanjärvi. Ruunaan retkeilyalueella tästä pääsee näkemään vain pienen, mutta koskistaan kuuluisimman osan.
Matka eteni nyt Ruunaanjärven rantoja seuraillen. Poikkesimme myös Marinkankaan nuotiopaikalla, josta avautui komeat näkymät järvelle ja järven takana siintäville matalille vaaroille. Korkeimmalle kohosi rajavaara Aittovaara. Edessä oli parikin komeaa nevaa, joilla kulkevat pitkokset olivat sateiden myötä jääneet osin veden alle. Avoimia nevoja hallitsivat sarat, rahkasammalet ja kosteimmilla paikoilla kasvoi runsaasti leväkköä. Sade oli nyt ajoittaista ja harmaa mieli upean suoluonnon keskellä tyyni.
Pidimme Kakkisen laavulla pienen tauon ja suuntasimme Haapavitjan kosken ylittävälle pitkälle ja jämerälle riippusillalle. Vettä vuolaassa koskessa tuntui nyt riittävän jopa enemmän kuin edellisellä keväisellä vierailulla. Haapavitja on Ruunaan koskien pisimpiä ja komeimpia koskialueita.
Matka eteni hienolla paikalla olevalle Miikkulan laavulle, jolla kohtasimme myös juuri pyyntinsä aloittelevan perhostajan ja näimme etäältä päiväpatikassa olleita retkeilijöitä. Mieli askarteli jo Ruunaan retkeilykeskuksen noutopöydän antimissa, kun taitoimme matkaa mukavia neulaspolkuja pitkin kohti seuraavaa määränpäätämme. Retkeilykeskuksella olisi ollut tarjolla myös kuivaa mökkimajoitusta, mutta pysyimme suunnitelmissamme ja kaartelimme rantapolkuja pitkin kylläisinä kohti Murroojärven rannalla olevaa laavua. Tänne päästäksemme meidän oli ylitettävä satametrinen salmi ylitysveneen avulla.
Vaikka sade oli välillä tauonnut, alkoi se jälleen laavulle päästyämme. Kiitollisina laavun antamasta suojasta olimme kuitenkin hyvin tyytyväisiä ratkaisuumme jatkaa matkaa laavulle saakka – leiripaikka oli erinomainen.
Ruunaalta Rukajärventielle
Aamun ensimmäinen tehtävä oli ylittää salmi ja palata Karhunpolulle. Olimme nyt suunnilleen reissumme puolivälissä, eivätkä sateet olleet vieläkään ohi. Ruunaan retkeilyalue jäi lopullisesti taakse ja hiukan tylsän reittiosuuden piristyksenä oli matkalle osunut vanha hiilimiilun pohja, ja hetken Naarajärven kauniilla rannoilla kulkenut polku. Naarajärven ja Naarajoen rannoilta on löydetty runsaasti merkkejä kivikautisesta asutuksesta: Nuotiopohjille jäänyttä palanutta luuta ja työkalujen terinä käytettyjä kvartseja. Ruunaantien varressa ollut kesäkahvila Ruunaan tupa houkutteli munkkikahville ja täältä matka jatkui Niskavaaran laavulle, jolla meidät toivotti tervetulleeksi sateisesta säästä huolimatta laulamaan intoutunut harmaasieppo.
Naarajoen varresta nousimme koko reitin korkeimmalle kohdalle Raiskavaaraan 196 metriä merenpinnan yläpuolelle. Nimi oli osuva, sillä vaaran laet oli parturoitu paljaiksi. Tästä oli toki se ilo, että hakkuuaukeilta avautui näkymät metsäiseen ja matalien vaarojen pilkkomaan maisemaan. Ohitimme myös matkallamme vanhan Niskavaaran tilan päärakennuksen, josta oli jäljellä pystyssä sojottava piipunraunio ja pihan vanhat ruusupensaat.
Laskeuduimme vaaralta jälleen harjupoluille, joita pitkin saimme astella seuraavaan etappiimme Piilosen laavulle saakka. Harjua katkoivat paikoin kosteat rämeet ja harjun liepeillä oli useita kirkasvetisiä lampia. Laavulle päästyämme ja sateen tauottua viritimme nuotiotulet ja kuivattelimme varusteitamme. Hienolla paikalla Suuri-Piilosen lammen rannalla ollut laavu tarjosi myös tasaisia ja kuivia telttapaikkoja. Piilosen laavun lähistöllä on kolme maastosta hyvin erottuvaa karsikkopuuta, joita kävimme katsomassa heti aluksi matkan jälleen jatkuessa. Puista selvästi erotettavissa olevat kaiverretut vuosiluvut ovat 1850-luvulta.
Edessä kohti Änäkäistä oli lähes yksinomaan harjupolkuja – välillä kuljimme varttuneissa harjumetsissä ja välillä hakkuuaukeiden keskellä. Harjun nimi vaihtui matkan edetessä monta kertaa ja niitä kaikkia yhdisti nimessä esiintynyt särkkä, nimi, jolla harjuja monesti itäisessä Suomessa kutsutaan. Harjupolut katkaisi Häähnijoki, jonka varrelle oli rakennettu uusi Pikku Alaskaksi nimetty laavu. Kauniin pikkukosken ylitys onnistui helposti siltaa pitkin.
Änäkäiseen saavuttua poikkesimme sotien välissä Vornasenvaaran kallioihin louhitun luolan suulla – sisälle ei sortumisvaaran vuoksi ollut asiaa.
Pian olimme kuuluisalla Rukajärventiellä, joka on tullut tunnetuksi ennen kaikkea vuonna 1999 ensi-iltansa saaneesta elokuvasta. Änäkäiselle rakennettiin ennen talvisotaa Rukajärventien viivytysasema: taisteluhautoja, ampumapesäkkeitä sekä estekiviä panssarivaunuja vastaan. Taisteluja tien hallinnasta käytiin talvisodassa joulukuun alussa vuonna 1939, kun venäläiset tunkeutuivat Suomen rajojen sisälle Kivivaarantietä pitkin. Viivytystaistelujen jälkeen suomalaiset vetäytyivät puolustusasemiin Puuruunjärvelle. Täälläkin suomalaisten vastahyökkäys ajoittui jouluun. Yllättäen neuvostojoukot vetäytyivät kohti itää ja suomalaiset etenivät rajalle saakka. Sotien välissä Änäkäiseen rakennettiin runsaasti puolustusvarustuksia osana Salpalinjaa, mutta taisteluja ei täällä jatkosodan aikaan kuitenkaan käyty.
Jatkoimme sotahistorialliseen alueeseen tutustumisen jälkeen yöpaikkaamme Saarijärven rannalle. Erityisesti meitä ilahdutti hetkellisesti pilkahdellut aurinko, jonka näkeminen pitkästä aikaa kohotti mielialoja. Sadekuuroiltakaan emme välttyneet, mutta niiltä saimme olla retkikodan suojissa. Kodan vieressä kohosivat jyhkeät panssariesteet. Änäkäisten virkistysmetsä on myös karavaanarien ja päiväretkeilijöiden suosiossa, mutta hiljaisella alueella näimme vain kourallisen ihmisiä.
Upea Jongunjoki
Matka jatkui vielä jonkin aikaa harjupoluilla, kunnes saavuimme Jongunjoen varteen. Pohjoiskarjalaisella mittapuullakin hyvin erämaista Jongunjokea on kehuttu yhdeksi Suomen hienoimmista melontareiteistä. Kuhmon puolelta alkavalla 70 kilometrin mittaisella taipaleella lasketellaan lähes 50 eritasoisen kosken läpi. Jongunjoella meidät toivotti tervetulleeksi kauniilla paikalla ollut Laklajoen laavu. Nyt aurinko pilkahteli taivaanrannassa lupaavasti. Ohitimme edesmenneen ja kuuluisan karhunkaataja Karhu-Väinön eli Väinö Heikkisen entisen kotitalon Kaksinkantajan. Nimensä tila ja läheinen järvi ovat perimätiedon mukaan saaneet järveen syksyisten niittotöiden aikaan hukkuneesta ja kaksosia odottaneesta naisesta.
Edessä oli miellyttäviä tasaisia kuivia kankaita. Välillä reitti kävi mutkittelevan Jongunjoen varressa. Päätimme poiketa myös pistopolun päässä olevalla Pälvekosken laavulla. Polku kohti laavua kulki vanhoissa metsissä ja laavulle päästäkseen oli ylitettävä perinteinen riippusilta. Kyltti varoitti ylittäjän kulkevan sillalla omalla vastuulla. Sillan toisella puolella oli tilava umpilaavu ja pöydät penkkeineen. Täällä oli hyvä evästellä.
Palasimme pääpolun varteen ja jatkoimme matkaamme 19 neliökilometrin suuruisella ja Jongunjoen itäpuolella levittäytyvällä Rasvasuon-Kitkasuon suojelualueella. Myös Cajanderin aarnialueena tunnetussa vanhassa metsässä on komeita ylispuita, paljon keloja, laajoja soita ja kirkasvetisiä lampia. Suurpetojen lisäksi alueella voi tavata metsäpeuroja ja linnuista alueella retkeilijää tervehtimään voi lehahtaa tuttavallinen kuukkeli. Runsas määrä lahopuuta tarjoaa elinympäristön monelle uhanalaiselle kääväkkäälle ja kovakuoriaiselle. Upealla aarnialueella oli koko reitin erämaisin tunnelma.
Jongunjokea seuraileva polku kaarsi mutkaisen sivujoen, Valamanjoen varteen, jossa meitä odotti sympaattinen autiotupa ja yöpaikka. Pikkutuvan erikoisuus on erillinen kaksipaikkainen kamari. Itikat olivat sateisten päivien jälkeen taas ahnaina, joten pystytimme suosiolla telttamme tuvan pihamaalle. Nyt sääkin alkoi suosia, vaikka silloin tällöin taivas aukeni pienen sadekuuron ajaksi.
Edessä oli reissun viimeinen päivämatka Kuhmon ja Lieksan rajalle Teljoon. Saatoimme reissun päätteeksi todeta, että Karhunpolun retkeilypalvelut ovat erinomaiset ja hyvässä kunnossa – viimeisenkin etapin varrelle mahtui kaksi laavua, autiotupa ja sauna.
Vaikka suuri luonnonsuojelualue jäi taakse, oli Jongunjoen varrella loppumatkastakin upeita metsiä myös suojelualueiden ulkopuolella. Erityisesti meitä ilahduttivat upeat korpisuot naavaisine kuusineen. Täällä metsän pohjalla kasvoi runsaasti metsäkortetta ja siellä täällä nuokkutalvikkeja. Metsien ylle kohosivat kilpikaarnaiset mahtipetäjät. Voimakkaasti mutkittelevasta Jongunjoesta oli kuroutunut irti kokonaisia joen mutkia, jotka muodostivat tulva-alueille makkarajärviä.
Otroskoskella on autiotupana palveleva suurikokoinen vanha uittokämppä ja rantasauna. Tällä kertaa emme enää ryhtyneet saunan lämmitykseen, sillä matkaa reitin päätepisteeseen oli enää kuutisen kilometriä. Ylitimme Otrosjoen varteen syntyneen pienialaisen ja rehevän lehdon, jossa kasvoi muun muassa Pohjois-Karjalan maakuntakukkaa karjalanruusua. Vaellustunnelmat alkoivat olla ohi, kun astelimme Kainuun ja Pohjois-Karjalan maakuntien rajalle metsäautoteitä pitkin. Karhunpolun virallinen päätepiste on Kuhmon ja Lieksan välisen maantien levikkeellä.
