Juhannuksen aikaan Lemmenjoella
Lemmenjoen kansallispuistossa näkyy runsaasti jälkiä ihmisen toiminnasta. Vanhimmat niistä ovat jo tuhansia vuosia vanhoja, tuoreimmat jäljet ovat vasta syntymässä.
Lyön auton takaluukun kiinni pitkän ajomatkan päätteeksi. Olemme veljeni Joelin kanssa ajaneet koko päivän Kuopiosta ollaksemme nyt täällä, Lemmenjoen kansallispuistossa.
Olemme ajomatkalla päättäneet kävellä iltapuhteena Searitnivan telttapaikalle. Sääkin on tänä iltana hyvä. Seuraaville päiville on luvattu epävakaisempaa, joten päätämme ottaa illasta kaiken irti. Hyttysiä ei vielä ole nimeksikään. Olemme taas lempivuodenaikanani liikenteessä, kun juhannusta vietetään seuraavana viikonloppuna.
Searitnivalla on pari muuta retkeilijäporukkaa teltoista päätellen. Pystytämme kuiskien omamme ja vetäydymme yöpuulle.
Muinaisia muistoja
Herään telttaan ropiseviin vesipisaroihin. Makaan hetken paikallani, kunnes vessakäynnin tarve nostaa minut teltasta. Lähtöni on sen verran äänekäs, että herätän veljeni. Toisaalta hyvä, koska suunnitelmissamme on vaeltaa tänään Ravadaskönkään ja Korhosen kirjaston kautta Morgamojalle asti.
Ylitämme Lemmenjoen ylitysveneellä. Lähdemme kulkemaan lounaaseen Härkäjärveksi levenevän joen vartta. Tutkin karttaa ja huomaan useampia merkintöjä pyyntikuopista. Moni tuntee Lemmenjoen kullankaivuusta, mutta on täällä ennenkin kaivettu maata.
”Suurin osa pyyntikuopista on noin 6 000–1 000 vuotta vanhoja. Pyyntikuoppia on pääasiassa käytetty kivikauden lopulta rautakaudelle”, kertoo Saamelaismuseo Siidan kulttuuriympäristöyksikön arkeologi Juha-Pekka Joona.
Hänen mukaansa Lemmenjoella pyyntikuoppia on paljon. Niitä on aikanaan käytetty metsäpeuran pyyntiin. Saalis on päätynyt ruuaksi, mutta peuran nahasta on myös tehty esimerkiksi vaatteita. Inarin alueella on Joonan mukaan merkkejä lähes 10 000 vuotta vanhasta asutuksesta.
Jos pyyntikuopat lukeutuvat alueen vanhimpiin ihmisen jättämiin jälkiin, millainen vaikutus niillä on ollut alueen luontoon?
”Todennäköisesti niillä ei ole ollut suuria vaikutuksia, kun ei ole kaadettu puita ympäriltä. Jos pyyntikuoppia on kaivettu 50 kuopan jonoksi, niin se kyllä toki jo vaikuttaa”, Joona arvioi.
Härkäjärven ja Sotkajärven välisellä alueella Lemmenjoen kansallispuistossa sijaitsee 261 kuopan hieman yli kolme kilometriä pitkä pyyntikuoppajärjestelmä, joka on yksi Suomen suurimpia.
Nykyään pyyntikuopat ovat lailla suojeltuja muinaisjäännöksiä.
”Muinaisjäännökset kertovat meille muinaisten ihmisten elämästä ja toiminnasta”, Joona selittää.
Ajattelen pyyntikuoppiin liittyvää paradoksia. Jos joku nyt kaivaisi omin luvin kansallispuistoon kuopan pyydystääkseen metsäpeuroja – tai tänä päivänä varmaankin poroja – olisi tiedossa muhkeat rapsut. Toisaalta jos joku menisi esimerkiksi täyttämään vanhoja pyyntikuoppia, tiedossa olisi myös seurauksia. Kärjistäen voisi ajatella, että kun ihmisen luontoon kaivama ja peittämättä jättämä kuoppa on tarpeeksi vanha, siitä tulee lain suojelema.
Saavumme Ravadasjärven autiotuvan pihaan. Syömme lounasta ja vaihdamme muutaman sanan tuvalla yöpyneiden vaeltajien kanssa pihassa.
Maaston kuluttajat
Ravadasjärveen laskeva Ravadasköngäs kuohuu edessämme. Katselemme vaikuttavaa putousta alhaalta sillalta. Vaikuttava näky.
Tarkoituksenamme on jatkaa Ravadas-jokea seuraillen kohti Máttit-Ravadasin päivätupaa, josta reittimme kääntyy kohti kultamaita. Putousta on selvästi ihailtu myös ylhäältä, sillä jyrkänteen reunalla polku jakautuu ja lopulta on mahdoton sanoa, missä sen kuuluisi mennä. Jyrkänteen reunaa kohti on uusia aidantolppia, joiden läpi juokseva köysi rajaa kulkua.
”Ravadasköngäs on rajoitusosa. Siellä kulkeminen on sallittua ainoastaan merkityillä reiteillä”, Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden virkistyskäyttöpäällikkö Joel Erkkonen sanoo.
Putouksen ympäristön herkkää luontoa on yritetty suojella uteliaiden vaeltajien jaloilta rajaamalla aluetta aidoilla. Tällainen rajaus on loppujen lopuksi harvinaista kansallispuistoissa ja siihen turvaudutaan vain, jos muut keinot eivät toimi.
Hän korostaa myös, että suojelualueen tarkoitus on nimenomaan suojella luontoa. Usein kaikkein upeimmat luonnonkohteet ovat myös kaikkein herkimpiä.
”On selvää, että retkeily ja kulkeminen aiheuttavat maaston kulumista. Sitä ei voi välttää”, Erkkonen sanoo.
”Oma mielipiteeni on, että ennen kuin joudutaan rajoittamaan jonkun polun tai kohteen käyttöä, meillä on monta muuta konstia, kuten polun vahvistaminen. Rajoittaminen on liian yksinkertainen tai helppo ratkaisu, mikä ei tuo kenellekään toivottua lopputulosta”, Erkkonen sanoo.
Hän kehottaakin retkeilijöitä tutustumaan Metsähallituksen laatimaan Retkietikettiin, sekä kyseisen kohteen ohjeisiin ja sääntöihin aina ennen retkeä.
Jatkamme matkaamme Ravadas-joen vartta pitkin. Pian haaroittuneesta polusta ei ole tietoakaan ja kuljemme kapeaa polkua. Ironista kyllä, polku on levinnyt nimenomaan alueella, jossa polulta poistuminen on erikseen kielletty.
Hennon punaiset kukat mustikanvarvuissa lupaavat muutaman viikon päähän hyvää marjasatoa. Huokailen tyytyväisenä. Kuinka mahtavaa onkaan olla täällä.
Täällä olemisesta seuraa tutkitusti terveyshyötyjä, niin mielelle kuin keholle. Lisäksi tänne tuloni on tuonut myös rahaa paikalliseen talouteen. Enkä ole ainut. Vuonna 2022 Lemmenjoen kansallispuistoon tehtiin 18 300 vierailua.
”Kansallispuiston takia alueelle tulleiden kävijöiden rahankäytön tulovaikutus Inarin kuntaan oli noin miljoona euroa viime vuonna, kokonaistulovaikutusten ollessa noin 4,3 miljoonaa euroa”, Erkkonen kertoo.
Lemmenjoki löytyy kymmenen häntäpäästä vierailujen määrän suhteen, vaikka se on pinta-alaltaan maamme suurin kansallispuisto. Tämän takia kansallispuiston palvelut ovat suhteellisen rajalliset. Korjausvelkaa on kertynyt, vaikka sitä onkin saatu viime vuosina kurottua kiinni.
Hyvän tovin käveltyämme ylitämme joen ja saavumme vuodelta 2017 peräisin olevalle Máttit-Ravadasin päivätuvalle. Uuden karhean tuvan vaaleat hirret erottuvat maastosta selvästi. Pidämme pienen evästauon päivätuvan penkeillä makoillessamme.
Kultaa ja kaivajia
Taukomme meinaa venyä kahvikupillista pidemmäksi, vaikka matkaa tällä päivälle olisi vielä jäljellä. Keräämme varusteemme ja ennen kaikkea itsemme, ja lähdemme jatkamaan taivaltamme. Lähestymme Lemmenjoen tarunhohtoisia kultamaita.
Jäkälä-Äytsi aukeaa edessämme. Vaalea kiviaines paljastuu puron vieriltä. Maastossa näkyy kullankaivajien rakennuksia. Maastossa seisoo myös pari keltaisen maalin ja ruskean ruosteen värjäämää työkonetta. Jonkin näköinen huuhdontarännirakennelma seisoo koneiden välissä erämaan hiljaisuudessa.
Kultaa Lemmenjoella on kaivettu toden teolla 1950-luvulta alkaen. Kun puisto perustettiin 1956, kultamaat jäivät sen ulkopuolelle. Ne liitettiin puiston alueeseen vuonna 1971. Suurin hurmos kullankaivuun ympärillä laantui jo 1950-luvun loppuun mennessä, mutta sinnikkäimmät kaivajat jäivät. Näille harvoille kullankaivuusta muodostui elinkeino. Syrjäisten alueiden ammatti oli periytyvä ja kultaa kaivettiin jo kolmannessa sukupolvessa. Koneellinen kullankaivuu tuli päätökseensä Lemmenjoella kesällä 2020 pitkällisen väännön jälkeen. Koneellisesti kaivettuja maita on ennallistettu, jotta alueen luonto pääsee palautumaan kaivostoimintaa edeltävään aikaan.
”Kullankaivuun vaikutus ympäristöön tulee itse kaivuutyöstä. Alue palautetaan samaan muotoon kuin missä se on ollut ennen kuin kaivuutyö on aloitettu”, matkailuyrittäjä ja Lapin kullankaivajain liiton hallituksen puheenjohtaja Marko Touru sanoo.
Hän muistuttaa, että nykyiset säädökset ovat huomattavasti tiukemmat kuin 1970–1980-luvulla, jolloin maisemointivelvoitetta ei vielä ollut.
”Muokattu maa alkaa kasvamaan suhteellisen nopeasti ja puisto ympärillä siementää sen. Talteen otettu kuntta palautetaan takaisin ja alkuperäinen kasvillisuus valtaa sen takaisin. Kullankaivuun luontoon kohdistuva vaikutus on hyvin lyhytaikainen”, Touru sanoo.
Hän arvioi vaikutuksen olevan noin 20–30 vuoden luokkaa.
”Se on luonnon mittakaavassa varsin mitätön aika. Luonto on elättänyt ihmistä vuosituhannet. Sieltä on saatu ruoka, vaatetus ja rakennusmateriaalit”, Touru muotoilee.
Valtaukset sijaitsevat alueella, joka kattaa noin kaksi prosenttia koko kansallispuiston pinta-alasta. Varsinainen valtausten ala on kaksi promillea kansallispuiston pinta-alasta ja kerrallaan kaivausten tai maanvarastoinnin kohteena on noin neljän tai viiden jalkapallokentän kokoinen ala. Vertailuksi Amazonilla kaadettiin vuonna 2019 metsää jalkapallokentän verran joka kuudes sekunti. Amazonilla hakattu metsä ei kasva takaisin 20–30 vuodessa. Se ei palaudu koskaan.
Jatkamme nousua Jäkäläpäälle kohti Korhosen kirjastoa. Kullankaivuu herättää ymmärrettävästi paljon tunteita. Silti se on yksi kansallispuiston vetonauloista.
Tihkusade ja tuuli vyöryvät niskaamme Jäkäläpäälle rakennettua kiitorataa lähestyessämme. Se saa vauhtia jalkoihimme. Siirrymme sadetta pakoon Korhosen kirjastoon. Lemmenjoen legendaarisen kullankaivajan Yrjö ”Karhu” Korhosen nimeä kantava kirjasto on kiehtova paikka. Hyllyillä löytyy toista tuhatta kirjaa, jotka on saatu lahjoituksina. Kirjaston toisen huoneen seinillä on runsaasti vanhoja kuvia.
Kämpän arvon ymmärtää kun on kylmä, märkä sadesää, lukee nastoilla seinälle kiinnitetyssä paperin palasessa.
Kullankaivuun perinnettä on museoitu tänne epävirallisesti. Haalistuneet kuvat haalareissa kuopissa seisovista kullankaivajista puhuttelevat. Kullankaivuu täällä ei ole lasten leikkiä.
”Kullankaivuun syvin olemus tiivistyy yksilön vapauteen valita elämäntapansa ja olla yhteydessä luonnon kanssa. Se on elämistä luonnon keskellä ja luonnon armoilla. Tämä on monen pitkän linjan kullankaivajan syy. Kulta on pitkässä juoksussa toissijainen asia”, Touru sanoo.
Kullankaivuun motiivit kuulostavatkin yllättävän samalta kuin retkeilypakuun muuttavan vapaan kulkijan.
Laiduntavat sarvipäät
Sade ei halua lakata, joten päätämme lähteä Korhosen kirjastolta kohti Morgamojaa. Jäkäläpäätä kulkiessamme tunturissa tulee yhtäkkiä vastaan heinää. Se ei selvästikään ole lähtöisin jostain tunturin kupeessa kasvavasta pellosta, vaan se on tuotu paikalle. Hetken ihmettelemme, kunnes tajuamme, että kyseessä on jäännös porojen talviruokinnasta.
”Poroja ruokitaan, jos luonnon olot ovat vaativat. Yleensä jos heinää käytetään, ne levitellään, jotta mahdollisimman moni poro voisi ruokailla”, Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila selittää.
Villipeurojen huvetessa Lemmenjoen alueelta 1800-luvun lopussa ja porosaamelaisten siirtyessä alueelle, poronhoitokulttuurista tuli osa alueen arkea.
Porojen laidunnus kansallispuiston alueella vaikuttaa osaltaan sen luontoon.
”Porot käyttävät luonnosta ravintokasveja ja liikkuvat ihan niin kuin muutkin luonnossa elävät eläimet”, Ollila sanoo.
Paikoin paljakka näyttää aika parturoidulta laskeutuessamme kohti koivumetsän rajaa. Toisaalta poronhoidolla on monenlaista arvoa. Ollilalla on selkeä ykkönen.
”Nostan ykköseksi kulttuuriarvon”, hän sanoo.
Porolla on kiistatta vahva arvo Suomen kansainvälisessä brändissä, ja esimerkiksi valtiovieraille tarjoillaan usein poroa. Myös moni ulkomainen matkailija saapuu Suomeen nähdäkseen revontulet ja näitä kuuluisia poroja. Ollilan mukaan satojatuhansia ihmisiä vierailee vuosittain porotiloilla. Poromatkailu onkin noussut lihantuotannon rinnalle erittäin suureksi tekijäksi. Eteläsuomalaisena minun täytyy myöntää, että odotan itsekin porojen näkemistä joka Lapin reissun yhteydessä.
Poronhoidolla on myös merkitystä paikallistalouden osalla.
”Pohjoisessa, mitä syrjemmäksi mennään, meillä on kyliä, joissa poronhoito on ainoa elinkeino. Sillä on merkitystä jo huoltovarmuudenkin kannalta, koska se pitää erämaisimmankin Suomen asuttuna”, Ollilla perustelee.
Searitnivalta alkanut päivä on jo pitkällä, kun laskeudumme viimein Morgamojalle. Etsimme teltalle sopivan paikan ja teemme nuotiopaikalle pienet iltatulet. Metsähallitus on onneksi ajanut meille polttopuut puuvajaan valmiiksi.
Kuksa oksalla
Aamu on harmaa. Puramme leirimme aamupalan jälkeen ja lähdemme jatkamaan kohti Kultasatamaa. Poikkeamme matkalla Ensimmäiselle kullanlöytöpaikalle. Kuljemme edes takaisin matkalla poroaidan läpi. Kultaa ja poroja. En ole nähnyt kansallispuistossa vielä hippuakaan kultaa tai yhtään poroa paria haisevaa raatoa lukuun ottamatta. Mutta niihin liittyvän ihmistoiminnan merkkien täytyy tarkoittaa, että molempia täältä löytyy.
Kultasatamaan saapuessamme pysähdymme lounaalle. Matkaa ei ole tultu vielä kovinkaan paljoa, mutta tarkoituksemme on ylittää Lemmenjoki ja suunnata tunturien yli kansallispuiston syrjäisempään osaan, Oahujoen autiotuvalle. Kultasatamassa kohtaavat kullankaivajien mönkijät ja jokea pitkin saapuvat kuljetusveneet, joilla moni retkeilijäkin saapuu paikalle. Talvisin poroja paimennetaan moottorikelkoin. Liikennevälineitä riittää jokaiselle.
Lounaan syötyämme lähdemme etsimään ylityspaikkaa joesta. Tovin pyörittyämme päätämme kahlata joen yli suhteellisen vakaalta näyttävästä kohdasta. Menen edeltä. Olen riisunut housuni pois, koska vesi näyttää sen verran syvältä, että pelkkä lahkeiden kääriminen ei riittäisi.
Shokki iskee ensimmäisillä askelilla. Vesi on kylmää ja jalat on pakotettava liikkeeseen. Pian seison kalsareitani myöten vedessä ja vääntelehdin kylmästä. Vastarannalta valmiiksi valittu hyvä maihinnousukohta osoittautuu liian syväksi ja nousen lopulta jokeen kaatuvaa puunrunkoa pitkin. Veljeni seuraa perässä. Hän riisuu alushousunsakin pois ja nauran kylmää valittavalle puolialastomalle kahlaajalle omat kalsarini märkinä.
Kun jalat on kuivattu ja housut ovat taas jalassa alamme nousta Morgam-Viipusta ylös. Maisema paranee koko ajan ylöspäin mennessä: erämaata silmän kantamattomiin.
Huipulta soitamme molemmat kotiin. Kivaa on ollut ja seuraavaksi mennään syrjäiselle tuvalle. Kuulet varmaan meistä uudestaan huomenna.
Puhelujen päätyttyä katsomme kartasta parasta reittiä kohti autiotupaa. Lähdemme valumaan avotunturia alaspäin. Välillä joudumme hyppimään purojen yli pysyäksemme suunnassa.
Lemmenjoki koostuu virkistys- ja syrjävyöhykkeestä. Tähän asti olemme kulkeneet virkistysvyöhykkeellä kulkevaa Kultareittiä, mutta nyt olemme polkujen ulkopuolella. Onneksi avotunturissa kulku on helppoa.
Tulemme Villinkijärven rantaan. Kuljemme äänettömän erämaajärven länsipuolta pitkin, kun huomaan oksassa roikkuvan esineen. Joku on nostanut hentoon koivun oksaan kuksan. Kuksa on selvästi ollut luonnossa jo tovin. Aurinko on polttanut sen harmaaksi ja sää on syönyt osan käsityöjäljestä. Pohdimme, kuinka kauan kuksa on täällä ollut ja kenen kuppia me tässä oikein katselemme. Jossain vaiheessa kuksaa ei enää ole, vaan se on palannut kiertoon. Kukaan ei koskaan edes tiedä, että joku pudotti kuksansa tänne erämaahan.
Oahoaivin takaa aukeaa näkymä valtaville suoalueille. Lemmenjoella niitä riittää. Suuri osa syrjävyöhykkeestä on vaikeakulkuista suomaastoa, jossa ei juuri retkeilijöitä kulje. Yritämme tähyillä autiotupaa maisemasta, sitä kuitenkaan näkemättä. Kuljemme metsäisemmäksi käyvää rinnettä alaspäin, koska toteamme löytävämme tuvan helpoiten Oahojohkan varresta.
Juuri kun olen nauranut, että täällä voisi tulla vaikka karhu vastaan, lähtee riekko lentoon lähes veljeni jalan alta. En tiedä, säikähdämmekö me vai riekko enemmän.
Löydämme joen, jota lähdemme seuraamaan ylityskohtaa etsien. Sopivin kohta löytyy lopulta tuvan kohdalta. Tupa on autio. Liikennettä ei vielä näin aikaisin kesällä ole juurikaan ollut.
Tunturiluonnon tulevaisuus
Herään yöllä jatkuvasti. Tuvan laveri tuntuu alustan läpi. Enkö täyttänyt alustaani tarpeeksi vai mistä kiikastaa? Aamulla, kun heräilemme, huomaan, että alustani on puhjennut yön aikana. Missään ei näy mitään terävää, mutta jokin on puhkaissut alustani. Päätämme, että marssimme tämän päivän aikana Joenkielisen yli takaisin autolle. Siellä minulla on mukanani solumuovialusta, jonka mukaan ottamista arvoin viime metreille asti. Voimme nukkua seuraavan yön Muurahaislammella, joka on aivan parkkipaikan läheisyydessä.
Siivoamme tuvan ja ylitämme Oahojohkan. Kartalla suunniteltu reittimme vie meidät takaisin tunturiylängölle. Ylitämme puroja ja kahlaamme koivikkoja, jotta pääsemme Poikkipään juurelle.
Tänään on ensimmäinen aurinkoinen päivä ja nautimme auringosta ruokatauolla. Päivä on lämpiämässä, mutta paljakan tuuli pakottaa kulkemaan pitkähihaisessa. Poikkipään päällä katselemme avaraa maisemaa. Kohta, jossa seisomme, on varmaan jalkapallokentän kokoinen, lähes tasainen kaistale, jossa ei matalaa tunturikasvustoa lukuun ottamatta näy muuta kuin avaruutta. Käännämme suunnan kohti Joenkielistä, jonka yli kulkisimme.
Paljakan hiljaisuuden rikkoo pikkukuovin hätääntynyt huuto. Pysähdymme ja haen katseellani merkkejä liikkeestä äänen suunnasta. Pikkukuovi lentää matalalla tunturikasvillisuutta viistäen. Sen kannoilla kulkee tunturikihu. En ollut ennen nähnyt tunturikihua luonnossa. Sitä esiintyy vain pohjoisimmassa Suomessa, nimensä mukaisesti tunturiympäristössä.
Erikoisen väristä, pitkät pyrstöjouhet omaavaa lokkia muistuttava lintu kuuluu paljakan pesärosvoihin. Tunturikihu ahmaisee lintujen poikasia kitaansa, erityisesti niinä vuosina, kun sen pääaterian, tunturisopulin, kannat ovat heikot. Tunturikihun kanta maassamme vaihteleekin sopulikantojen runsauden mukaan parista sadasta muutamaan tuhanteen.
Maailman luonnonsäätiö WWF:n vuonna 2016 julkaiseman ilmastonmuutoksen vaikutuksia Suomen arktiseen eläinlajistoon käsittelevän raportin mukaan muun muassa tunturisopulin tulevaisuus näyttää uhatulta. Talvisen lumipeitteen heikentyminen uhkaa Suomen tunturisopulipopulaatiota. Talven aikana sopulit ruokailevat ja lisääntyvät lumen alla. Tunturisopulin taantuminen veisi nopeasti mukanaan myös muita lajeja, kuten tunturikihun.
Pohjoisen lajeja odottaa varsinainen ahdinko. Aiheuttajana on ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos.
Pyyntikuopat, kullankaivuu, poronhoito ja retkeily kaikki muuttavat luontoa. Lemmenjoen mittasuhteissa mikään niistä ei kuitenkaan uhkaa alueen luontoa siinä mittakaavassa kuin ilmastonmuutos. Kasvusto palautuu kaivuupaikoille ja laidunnusalueille, ja polut kasvavat lopulta umpeen, kun luonto ottaa omansa takaisin. Arktisen luonnon kohtalo näyttää sen sijaan uhkaavasti erilaiselta.
