fbpx

Retket

Vaellus kveenien jalanjäljissä Jäämerelle

Inarinpolku on vanha kulkureitti Sevettijärveltä Varanginvuonolle Norjaan. Nykyisin se on noin 100 kilometrin vaellusreitti.

Suomalaiset ovat kautta historian vaeltaneet kohti Norjaa, joka on antanut toivoa paremmasta elämästä. Seurasimme historiallista Inarinpolkua Sevettijärveltä Jäämerelle.

Pohjoinen vetää puoleensa. Tietoja Suomesta Norjaan muuttaneista löytyy vuosisatojen takaa. Esi-isät ja -äidit eivät lähteneet katselemaan kauniita maisemia kevytreput selässä, vaan heillä oli nälkä. He olivat kuulleet, että tarpeeksi kauas kun kävelee, vastaan tulee hedelmällistä maata sekä iso vesi, jossa on paljon kalaa. Siispä tallukkaa toisen eteen.

1700- ja 1800-luvuilla nykyisen Norjan pohjoisimpaan kolkkaan, Finnmarkiin, jota myös Ruijaksi kutsutaan, matkaan lähti miehiä ja naisia Torniojokilaaksosta, Peräpohjolasta ja Lapista. Siinä missä norjalaiset kalastivat ja saamelaiset hoitivat porojaan, ottivat suomalaiset mukaansa hevoset, lehmät ja lampaat, ja aloittivat maanviljelemisen. Vaan mitä suomalaisille sittemmin tapahtui? Palasivatko he vai löytyykö Jäämereltä edelleen suomalaista alkuperää olevia asukkaita?

Lähdemme kävellen matkaan ottamaan asiasta selvää.

Historiallinen Inarinpolku

Matkamme lähtöpiste on Sevettijärvi, josta lähtee muinaisten siirtolaistenkin tallaama kulku-ura Varanginvuonolle. Inarinpolku, norjaksi, Enarestien oli muinoin vilkas kulkureitti, jota käyttivät niin saamelaiset porojen jutaamiseen, veronkantajat kuin kauppiaatkin matkallaan Karlebotnin markkinoille. Luultavasti moni suomalainen on sitä lähtenyt kävelemään pohjoiseen paremman elämän toivossa.

Polun käyttö väheni, kun raja Suomen ja Norjan välillä suljettiin vuonna 1852, ja porojen jutaaminen pohjoiseen loppui. Vierailut sukulaisten luona ja metsästysretket hoituivat polkua pitkin aina 1950-luvulle asti, mutta vähitellen polku kasvoi umpeen ja katosi. Useiden vuosikymmenten ajan se oli täysin käyttämättä.

2010-luvulla historiallinen polku haluttiin kuitenkin elvyttää. Norjan Nessebyn kunta, Finnmarkin lääni ja paikallinen paliskunta etsivät merkkejä vanhasta polusta. Saamelaiskäräjien rahoituksella he merkitsivät sen pienillä kivikasoilla ja niukasti myös keltaisilla merkkineliöillä. Suomen puolella Inarinpolku on muodostunut osaksi Kaldoaivin Sevetti – Pulmanki -vaellusreittiä, joka on vakiintunut ja merkitty maastoon oransseilla puutolpilla. Yhteensä Inarinpolulla Sevetistä Karlebotniin on pituutta noin sata kilometriä, joista reilut 40 kilometriä on Suomen ja loput Norjan puolella.

Suomessa reitin varrella on kaksi autiotupaa. Norjan puolella ei reitin varrella ole palvelurakenteita, muutamaa halotonta tulipaikkaa lukuun ottamatta.

Kaldoaivin ja Finnmarkin lakeudet

Suomen puolella reitti kulkee Suomen suurimmalla erämaa-alueella, Kaldoaivissa. Sevettijärven kolttamuseolta lähdettäessä puustoa on vielä runsaastikin ja leveän Näätämöjoen rannat ovatreheviä. Vaeltaja pääsee kalaisan joen ylitse ketterästi venelossilla. Toisinaan pääsee ihailemaan korkeita hiekkadyynejä, toisinaan saa sukeltaa satumaiseen tunturikoivumetsikköön, jossa mattona on vihreä nurmi ja seininä valkorunkoiset matalat koivut. Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta tuntuu, kuin kulkisi naivistisessa taulussa.

Matkan edetessä puusto mataloituu ja vähenee. Loivapiirteinen, harvan tunturikoivikon peittämä ylänkö on hyvällä säällä helppokulkuista ja leppoisaa kuljettavaa. Toisaalta puuttomilla aukeilla on turha etsiä suojaa Jäämereltä tulevilta myrskytuulilta.

Finnmarkin puolelle tultaessa puusto harvenee edelleen. Kävijää tervehtii enää yksittäinen tunturikoivu silloin tällöin, mutta muuten kasvillisuutta saa hakea vain jalkojen tasolta. Maasto ei kuitenkaan ole kivistä ja karua, vaan maa on lähes kaikkialla varpujen, vaivaiskoivujen ja hillojen ja muiden arktisiin oloihin sopeutuneiden kasvien peittämää. Merkkejä muinaisista kulkijoista ja asutuksesta on kulkijan vaikea havaita.

Järveltä järvelle

Vaikka suuret kohokohdat – korkeat huiput tai ihmisen rakentamat tuvat ja rakennelmat puuttuvat matkasuunnitelmasta, ei matkanteko käy missään vaiheessa tylsäksi. Alussa hyväkulkuista polkua pitkin matka joutuu, ja merkitty reitti vie eteenpäin kuin itsestään. Iisakkijärven tupa jakaa alkupäivän taipaleen luonnollisiksi päiväetapeiksi. Rousajärvelle pääsemme päivälevolle ja hetkeksi pakoon hellettä, joka alkaa ottaa otetta yhä tiiviimmin. Kokeilemme tuvan viereisessä virtaavassa joessa, miten matalassa vedessä voikaan uida.

Kolmantena päivänä siirrymme haaveilemaamme Norjaan. Rajanylitys ei tapahdu kovinkaan esteettisesti, vaan perinteisesti poroaidan läpi ryömimällä. Rajalla yrittää komeilla keltainen pyöreä rajapaalu, joskin pajupensaat jo kovasti peittelevät pörhistelijää.

Norjan puolella polun seuraaminen on huomattavasti työläämpää. Merkeiksi asetut kivirykelmät ovat sen verran harvassa, etteivät kulkijat ole niitä voineet seurata ja siksi polkua ei ole päässyt kaikkialle muodostumaan. Polku tulee, polku häviää, polku löytyy. Otammekin asenteeksi, että kuljemme polkua siellä, missä sen näemme, ja muutoin suunnistamme kartan avulla. Kivikasat vahvistavat meille kuitenkin säännöllisin väliajoin, että olemme oikealla tiellä. Lukuisat pienet järvet, purot, mäet ja notkelmat auttavat suunnistamisessa, eikä haasteita synny. Pelkkien polkumerkkien tuijottaminen on varmasti turhauttavaa.

Raja-aidan pielen vieraskirjasta saamme lukea terveisiä reitin muilta harvalukuisilta kulkijoilta. Kuluneena kesänä reittiä on tallannut vain muutama vaellusryhmä. Norjan puolella emme kohtaa matkan aikana ketään. Onneksi, sillä vaatteita putoaa matkan varrella kuumuudesta johtuen yksi kerrallaan, ja jossain vaiheessa retkeä vaatetus on jo luvalla sanoen niukkaa.

Seuraavien päivien kaava on hyvin samanlainen, mutta miellyttävä. Etenemme järvietappi kerrallaan. Finnmark on sopivan kumpuilevaa, jottei kulku käy tylsäksi ja seuraava järvi tulee vastaan aina jo ennen kuin ehtii odottaa. Hellesäällä vesistöt tietävät suurta helpotusta, jonka otamme ilolla vastaan. Varjoa ei ole, joten viilennystä haemme eri tavoin.

Juomme litroittain. Kastelemme puroihin milloin hiukset, hatun, jalat, kädet tai paidan. Järviin pulahdamme useimmiten kokonaan. Vasta monen minuutin kelluttelu ja sukeltaminen saa lämpötilan laskemaan halutulle tasolle.

Toisinaan pidämme siestaa mäen harjan suomassa varjossa ja jatkamme kulkua vasta ilta auringon lempeämmässä loisteessa. Helle ja aurinko väsyttävät, mutta pieni tuulenvire tekee niistä siedettäviä. Päätämme ottaa ne kumppaneiksi, sillä Jäämeren puhakka saattaisi olla vaihtoehto, jota emme toivo.

Iltaisin lämpöaalto tarjoaa parasta: leirielämää leppoisessa säässä, ilman hyönteisiä ja sadetta. Leiri-illallisella mietimme niitä nälän ja vilun näännyttämiä kulkijoita, jotka ovat samassa paikassa kyyhöttäneet ja kenties pelkillä variksenmarjoilla, mustikoilla ja lakoilla eläneet. Moni on varmasti matkalle myös jäänyt.

Meidän ainoa murheemme on sinnikäs metsämyyrä, joka ehdottomasti tahtoo yöpyä kanssamme, pitää meitä hereillä yhden yön. Se kiertää telttaamme hakien sopivaa reikää eväisiimme. Emme voi ripustaa eväspusseja puuhun, koska niitä ei ole. Telttaan emme halua veitikkaa houkutella.

Hätyyttelemme nälkäistä jyrsijää pois, jolloin se juoksee teltalta toiselle, kunnes antaa periksi. Tai sitten me olemme nukahtaneet kesken leikin ja se on saanut voiton.

Viidennen päivän iltana navakka pohjoistuuli lopulta muuttaa säätilan ja saa jo pukemaan housut jalkaan. Sääennuste lupaa sadetta seuraavalle päivälle, joten päätämme kävellä illalla vielä Leidnonvarrin ylitse. Tuo 320-metrinen laki tarjoaakin hyvät näköalat ylitse alavan maan.

Ensihäivähdyksen näemme jo tulevasta kohteestamme, Varanginvuonostakin. Saatamme vain kuvitella, millainen helpotuksen huokaus tässä on kuulunut parisataa vuotta sitten. Määränpään varmasta olemassaolostakaan ei ehkä ole ollut niin tarkkaa tietoa.

Norjalaiset sääennusteet pitävät, ja iltapäivästä alkaen saamme sadetta koko alkuviikon edestä. Vettä valuvina kohtaamme ensimmäiset ihmisasumukset: norjalaiset pienet kesämökit somassa rivissä Njidggujávrin rannalla. Polut muuttuvat kuraisiksi puroiksi ja talsimme syvällä kosteikossa. Inarinpolku jatkaa kohti Karlebotnia, mutta jätämme sen kulkeaksemme idemmäs Reppeniin, josta on bussiyhteys Pykeijaan. Valittavanamme on soistunut Reahpenjohkan uoma tai sen viereinen kivinen ylänkö, Reahpengaisa. Kiipeämme ylängölle, joka on osittain haasteellista kuljettavaa jyrkkine kallioineen, mutta ainakin siellä on kuivempaa. Olemme tähän asti päässeet niin helpolla, että pieni ponnistelu on tervetullutta.

Viimeisen yön leirin Reppenjoen laaksossa kruunaa mahtava vesiputous, joka soittaa meille illalla unilauluaan. Maantie on jo näkyvissä, ja sen takana häämöttää Jäämeri. Kahlaamme joen yli aamulla tien varteen linja-autoa odottamaan. Pysäkkiä ei ole, mutta paikallinen traktorinkuljettaja vakuuttaa meidän olevan oikeassa paikassa. Hän kertoo tietävänsä meidät ”neljäksi joen rannassa yöpyneeksi naiseksi”. Reppenin muutaman talon kylässä tulokkaat on jo tunnistettu.

Pykeijan Pikku-Suomi

Bussista saamme rauhassa ihailla Varanginvuonon karuja rantoja. Haluamme viettää vielä yhden yön vuonolla ja selvittää esi-isiemme kohtalon. Matkaamme siksi Pykeijaan.

Pykeija, Pikku-Suomeksikin kutsuttu kylä, on yksi niistä Varanginvuonon kylistä, jonne suomalaiset, tai kveenit, kuten Norjaan muuttaneita suomalaisia alettiin kutsua, jäivät. Pykeijassa suomalaisista tuli pääosin kalastajia, sillä maanviljelyn edellytykset olivat heikot.

Pykeijan kalavesistä elantoaan ovat aikojen saatossa havitelleet kveenien lisäksi niin koltansaamelaiset, norjalaiset kuin venäläisetkin. Kerrotaan, että vuonna 1839 Pykeijan neljässä ”turvekömmänässä” asui muutama suomalaisperhe, mutta ”kun sikiävä suomalainen kerran sai jalansijaa ja näki sen hyväksi, hän pian otti ylivallan.” Lisää Kveenejä virtasi Pykeijaan 1860-luvun nälkävuosien aikana, ja kohta Pykeijan ”Pikku-Suomi” oli jo oikea pikkukylä.

Myöhemmin Norjan valtio rajoitti suomalaisten muuttovirtaa ja maanomistukseen vaadittiin Norjan kansalaisuus, kielitaito ja sukunimi. Moni piilottikin tällöin suomalaiset sukujuurensa.

Toinen muuttovirta paikkakunnalle tapahtui sata vuotta myöhemmin, 1970-luvulla, kun kalanjalostukseen tarvittiin väkeä. Pian kalasaaliit kuitenkin romahtivat ja pykeijalaiset hakivat töihin muualle. Kylää kohtasi kuitenkin kaksi onnekasta sattumaa.

Ensimmäinen niistä oli painovirhe. Kyläläiset laittoivat lehteen yhteisen työnhakuilmoituksen, mutta kielimuurin takia se muuttui muotoon ”Pykeija myytävänä”. ”Myytävää kylää” kummasteltiin ympäri maailmaa, ja siitä tuli tunnettu turistikohde. Toinen onnenpotku oli vieraslajin, valtavan kuningasravun leviäminen Venäjän puolelta Pykeijan vesille.

Nykyisin Pykeijassa on parisataa asukasta, joista suurimmalla osalla on suomalaiset sukujuuret. Kveeniä kuuluu puhuttavan edelleen, mutta kaikki eivät sitä enää osaa. Kylän kaupassa ja majatalossa tulee yhä ymmärretyksi suomen kielellä. Kylän koulussa on 13 lasta, mutta määrä vähenee uhkaavasti. Edelleen Pykeijassa on oma päiväkoti, vanhustentalo ja terveysasema sekä pienimuotoinen kalanjalostamo ja kymmenisen ammattikalastajaa, joiden onneksi turistien suurta hupia on ottaa kyyti Jäämerelle kuningasrapua kalastamaan.