Hiljainen Hiidenportti on vähän kuljettu kansallispuisto
Hiidenportti on kävijämääriltään manneralueen hiljaisin kansallispuisto. Se tunnetaan parhaiten Hiidenportin rotkosta, josta se saa nimensäkin. Mitä muuta hiljainen salomaa kätkee sisälleen?
Kirkaisu saa minut nostamaan katseeni taivaalle. Tervapääsky. Eteläsuomalaisena olen tottunut näkemään näitä pääsky-nimestään huolimatta kiitäjiin kuuluvia jäykkäsiipisiä lintuja lähinnä kaupunki- tai maaseutuympäristössä. Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajalla korpimetsän keskellä havainto yllättää. Sitten mietin tarkemmin. Täällä riittää ainakin kalliojyrkänteitä, joilla tämä lintukantamme erikoisuus voi pesiä. Tervapääskyjen riippumajalat eivät sovellu maalla kävelyyn, joten linnut ruokailevat ja jopa nukkuvat lennossa. Hiidenportin salomailta löytyy yksi tervapääskyn harvoista erämaakannoista.
Hiidenportti onkin varsinaista erämaata. Eteläiselle Käärmesärkän parkkipaikalle saapuva kymmenien kilometrien hiekkatie kertoo paikan syrjäisyydestä. Viimeiset noin seitsemän kilometriä ajetaan täysin autiota tietä. Ei taloja missään, vain pari hakkuille johtavaa pistoa. Ei yhtään ketään missään.
Pitkoslahopuilla
Hiidenportin 1982 perustetun kansallispuiston ydinalueet keskittyvät sen lounaiselle kulmalle. Eteläpäädyssä ei juuri tunnu olevan liikennettä, eikä ihme, sillä Hiidenporttia hiljaisempaa kävijämääriltään Suomen kansallispuistossa on vain vaikeasti saavutettavassa Perämeren kansallispuistossa. Vuoden 2023 7,5 miljoonasta kansallispuistovierailusta vain
9 800 suuntautui Hiidenporttiin. Se on vähän.
Kulkiessamme Joel-veljeni kanssa Käärmesärkän parkkialueelta kohti puiston ydinaluetta, vähäiset kävijämäärät näkyvät. Pitkospuut ovat erittäin heikossa kunnossa. Lahot ja liukkaat pitkokset ovat olleet täällä jo hyvän tovin ja ajan hammas on niitä tehokkaasti nakertanut.
Eteläisen päädyn ainoa tulipaikka, Pitkä-Portti, on poistettu pari vuotta sitten käytöstä. Jäljellä on enää lahoavaa puutavaraa puretusta puuliiteristä. Jos käyttöä ei ole, ei ole huoltoakaan.
Kuljemme pienessä tihkusateessa kapealla polulla. Reitti seurailee Porttijokea, joka levenee ajoittain pieniksi lammiksi. Vesi täällä on todella tummaa, suorastaan mustaa.
Saavumme Kitulanlammen laavulle, mitä pohdimme tulevan yön majapaikaksi. Meillä on mukanamme tunneliteltta, jolle koitan katsella paikkaa. Maasto on epätasaista ja ympäristöstä löytyy pari lahoavaa puista telttalavaa. Tunneliteltan pystyttäminen tulee olemaan mielenkiintoista. Ensin käydään kuitenkin katsomassa puiston päänähtävyyttä, Hiidenportin rotkoa.
Vilkkaampi ja huolletumpi
Hiidenportin rotkon reunalle noustessamme katselemme alas rotkoon. Ei mikään Grand Canyon, mutta Suomen mittapuulla komeat maisemat.
Tummana ja täysin tyynenä seisova vesi suolammen pohjalla saa ajatukset harhailemaan. Vanhan kansan mukaan Hiisi pakeni tänne syrjäseutujen keskelle asumaan. Jos tämä olisi elokuva, kuulisin korvissani nyt jotain mystistä kuiskutusta ja kamera zoomaisi hitaasti kohti lammen sysimustaa pintaa.
Palaan tosimaailmaan kahden retkeilijän vaelluskenkien alkaessa tömistellä ylös puisia portaita pitkin. Meillä alkaa olla lounaan tarve, joten päätämme kävellä Palolammin palveluiden pariin. Siellä meitä odottaa keittokatos, kaivo ja alueen vilkkain parkkialue.
Eipä täällä vilkkaassakaan päädyssä kauheaa trafiikkia ole. Matkailuautosta ulos kömpivä vanhempi saksalaispariskunta tepastelee ohitsemme, kun valmistamme lounasta nuotiolla. He pulahtavat uimaan Palolammen tummaan veteen ja vaihtavat sitten uima-asuistaan muihin vaatteisiin ilkosen alasti laiturilla. Vaikka me suomalaiset aina kehuskelemme käyvämme alasti saunassa ja sun muuta, vievät saksalaiset kyllä voiton aataminasuilullaan.
Parkkipaikalla on pari muuta autoa. Heti Palolammen jäätyä taaksemme näemmekin muutaman päiväretkeilijän porukan reput selässään matkalla kohti Hiidenportin rotkoa.
Lähdemme itse kohti Kovasinvaaran vanhaa asuinpaikkaa ja seurailemme Kitulankierroksen reittiä puihin maalattuja keltaisia merkintöjä bongailemalla. Paikalla on joskus sijainnut alueen ainoa talo, joskin jäljellä on enää kasa perustuksesta peräisin olevia kiviä. Matkalla takaisin kohti Kitulanlampea, näemme vanhojen pitkosten viereen tuotua uutta puutavaraa. Täällä päässä pitkokset on järkevää uusia ja eteläpäässä tulipaikatkin kannattaa purkaa.
Tummaan veteen
Laavulla ei ole ketään. Teemme tulet, kun kerran sadekin on tauonnut. Hyttysiäkin on yllättävän vähän. Päätämme pulahtaa veteen ennen päivällistä ja yöpymisvaatteisiin siirtymistä.
Toteamme parhaaksi paikaksi uimiseen, kapean salmen ylittävän kävelysillan. Veljeni hivuttautuu ensin tummaan veteen. Tumma vesi nielee kaiken näkyvän jo parin sentin jälkeen. Joel ottaa pari vetoa pois päin laiturista.
”Ei tämä ole paha”, hän ehtii sanoa, kunnes mieli muuttuu. Hän huudahtaa ja kauhoo vauhdilla sillalle:
”Hyi, hyi! Mä osuin johonkin.” Liekö itse Hiisi.
Päätän kauhoa vettä itseni päälle kuksalla. En ole tummien vesien ystävä.
Pystytämme teltan lahonneelle alustalle. Kiilat uppoavat lahoon puuhun ja tunnelimme nousee suviyöhön.
Seuraavana aamuna lähdemme takaisin kohti autoa. Auringon paisteessa kävelemme samaa kapeaa polkua kohti Käärmesärkkää. Olemme päättäneet käydä samalla reissulla toisellakin rotkolla Uuranholissa.
Hiidenportti tunnetaan parhaiten ja oikeutetusti rotkostaan. Hiljainen kansallispuisto tarjoilee aitoa luonnonrauhaa sitä kaipaavalle. Salomaa on kulorastaan särisevää ääntä lukuun ottamatta hyvin hiljainen.
