Samuli Mansikan viimeinen huippu
Samuli Mansikka lensi Annapurnan perusleiriin 5.3. Hän oli ostanut perusleiripalvelut Dreamers Destinations –nimiseltä yritykseltä, joka oli viemässä 12 kiipeilijää Annapurnan huipulle.
Olosuhteet vuorella olivat vaikeat ja lunta hyvin paljon. Twiitissään 17.3. Mansikka sanoo, että kiipeäminen perusleiristä kakkosleiriin (5 700 m) oli helvetillistä juuri lumen määrän takia.
Mansikka lähti kohti Annapurnan huippua nelosleiristä aikaisin aamuyöllä 24.3. Mansikka kiipesi itsenäisenä kiipeilijänä, kuten monelle muullekin vuorelle aiemmin. Hänellä ei siis ollut kantajaa tai opasta. Huippupäivänä hän kuitenkin kiipesi Dreamers Destinationin asiakkaiden kanssa.
Mansikka kulki ison osan päivästä ensimmäisenä eli hän otti reitin avaajan roolin, mikä syvässä lumessa oli raskasta. Liikkuminen oli hidasta ja klo 14 he eivät vielä nähneet huippua, joten ryhmän johtaja päätti, että ryhmä kääntyy takaisin. Vuorikiipeiljöillä on sääntönä, että klo 14 iltapäivällä on vain yksi suunta, alaspäin.
Mansikka oli kuitenkin perehtynyt reittiin hyvin valokuvien avulla ja haastattellut ihmisiä, jotka olivat huipulla käyneet, joten hän tiesi huipun olevan lähellä. Hän pyysi muita odottamaan hetken ja kiipesi hieman ylemmäs. Sieltä hän huusi muille, että huippu on näkyvissä. Näin kaikki kiipeilijät onnistuivat pääsemään Annapurnan huipulle.
Kokeneena kiipeilijänä Mansikka halusi lähteä paluumatkalle nopeasti, ensimmäisenä. Lähtikö Pemba Sherpa hänen peräänsä, sitä ei tiedetä mutta jossain vaiheessa hän saavutti Mansikan.
Kukaan ei nähnyt miten ja missä olosuhteissa Mansikka ja Pemba Sherpa putosivat. Dreamers Destinationin ryhmä havaitsi uhrit paluumatkallaan, uhrit olivat alempana noin 6 700 metrissä ja selvästi reitistä sivussa. Sijainnista voi päätellä sen, että he putosivat noin 100 – 150 metriä.
Ryhmä teki hälytyksen ja pelastustoimia ryhdyttiin valmistelemaan. Kun mitään elonmerkkejä ei kuitenkaan havaittu, pelastustoimista luovuttiin. Ruumiit ovat vuoren rinteellä, ei railossa.
28.3. Mansikan hyvä ystävä ja työkaveri Phil Crampton organisoi vainajien noutoyrityksen. Tarkoituksena oli helikopterin ja pitkän vaijerin avulla nostaa heidät alemmas. Tässä niin sanotussa long line –tekniikassa pitkän vaijerin avulla lasketaan kokenut pelastaja alas, ja hän kiinnittää uhrit vaijeriin. Helikopterin lentäminen vuoren rinteellä liki 7 kilometrin korkeudessa on hyvin riskialtista. Ohut ilma vaikuttaa helikopterin kantokykyyn ja kovat tuulet haittaavat sen ohjausta. Useista yrityksistä huolimatta noudossa ei kuitenkaan onnistuttu.
Veikka Gustafssonin mukaan kiipeilijät ymmärtävät lajiin liittyvät riskit, mutta haluavat kuitenkin elää valitsemallaan tavalla. He eivät halua, että muut vaarantavat henkensä yrittäessään pelastaa tai noutaa heitä: ”Elämä on eläviä varten, vainajien takia ei pidä ottaa riskejä. Vuori on kiipeilijälle hyvä viimeinen leposija”.
Kirjoitus perustuu muun muassa Veikka Gustafssonin omiin kokemuksiin samalta reitiltä sekä hänen käymiinsä keskusteluihin ja Aventura-matkatoimiston saamiin tietoihin. Aventuran henkilökunta on keskustellut Phil Cramptonin ja muiden paikalla olleiden kanssa.
Teksti kirjoitettiin, koska tapahtumista on liikkeellä vääriä tietoja ja tulkintoja ja Retki-lehti halusi selvittää tapahtumat niin pitkälle kuin mahdollista.
Petri Laine
Päätoimittaja
Retki-lehti
