Sulkusoutu Heinävedellä
Heinäveden reitti vie soutajat ja melojat Valamon luostarilta Koloveden kansallispuistoon. Leppoisassa tapahtumassa 60 kilometrin taival taitetaan kolmessa päivässä.
Kirkkoveneet, soutuveneet ja kajakit lilluvat sikin sokin salmessa. Aurinko paistaa ja hellepäivässä ei juuri tuuli viriä. Soutajia ja melojia on toista sataa, mutta kakki malttavat olla täysin hiljaa. Ainoastaan muutama kirkuva kalalokki rikkoo hiljaisuuden veden yllä.
”Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda, …”, arkkimandriitta Mikael siunaa matkalaiset taipaleelle. Valamon luostari johtaja eli igumeni saapui venelaiturille kävellen rannalta pilkottavasta pyhäköstä. Miellän luostarin hiljentymispaikaksi, mutta Heinäveden merkittävin matkailunähtävyys tarjoaa vuoden ympäri seudun suurinta vilinää.
Tänään Valamon luostarin vierasvenesatamassa on kesän vilkkain päivä. Alkamassa on Heinäveden yrittäjien ideoima Kanavasoutu, joka järjestetään nyt viidettätoista kertaa.
Osallistujamäärässä tehdään uusi ennätys: matkaan on lähdössä ensimmäistä kertaa viisi kirkkovenettä. Seitsemällä airoparilla liikkuvaan soutujättiin sopii 14 soutajaa ja kippari perää pitämään. Soutupaikan on voinut ostaa kuka tahansa yhdeksi päiväksi tai koko kolmen päivän koitokseen. Pienveneissä ja kajakeissa on lisäksi nelisenkymmentä matkaajaa.
Aikaa ei oteta, eikä numerolappuja käytetä. Kiirettä ei pitäisi pitää, vaan järjestäjät kehottavat nauttimaan retkitunnelmasta. Aika rivakasti armada säntää silti liikkeelle. Siinä on intoa, odotuksen täyttymystä ja voimatkin ovat ensikilometreillä ehtymättömät.
Sirolinjaiset sulkavalaiset kilpasoutuveneet liukuvat vaivatta kirvesairojen ja soutuliikkeen mukana liikkuvien penkkien myötä. Appiukkoni Erkin ja minun käyttämä lasikuituinen mökkisoutuvene edustaa ainoa omassa luokassaan. Eipä ole edes jalkatukia liikkuvista penkeistä puhumattakaan, mutta hartiavoimin Amigo tottelee noin kuuden kilometrin tuntinopeutta vuorosoututekniikalla: toinen soutaa edessä ja toinen meloo perässä vuoroja vaihtaen.
Pysymme kajakkien matkassa ja onnistumme ohittamaan hetkellisesti jopa pari kirkkovenettä. Pienveneet pystyvät oikaisemaan yli puoli kilometriä saarten välisestä matalikosta, mutta kirkkoveneiden on noudatettava väylämerkkejä.
Valamon luostarin ja Taivallahden kanavan välillä seilaava M/S Sergei tulee vastaan vallaten liki koko kapean väylän. Pienemmät antavat tilaa käsien noustessa tervehdyksiin molempiin suuntiin kulkevissa aluksissa.
Sulkujen suma
Heinäveden reitiksi kutsutaan Kuopiota ja Savonlinnaa yhdistävää vesiväylää. Heinävedellä vesi puristuu suuriksi koskiksi etenkin Karviossa, Kermassa ja Pilpassa. Näistä ensimmäinen päästiin kirtämään jo vuosina 1895 ja 1896 rakennettua Karvion kanavaa myöten avaten matkustajaliikenteen ja tukinuittiväylän Kuopiosta Heinävedelle. Kaikki reitistön kanavat saatiin valmiiksi ennen Suomen itsenäistymistä.
Nyt soutamamme osuus on varsinaisen Heinäveden reitin sivuhaara, joka liittää Juojärven samaan kulkuväylään. Ensimmäisenä alukset saapuvat Taivallahden kanavaan, jonka kahdella sululla porrastetaan vesistöä yhteensä viitisen metriä.
Lähdössä kirkkoveneet ohjeistettiin menemään sulkuun samanaikaisesti. Toisessa ryppäässä avautuvien sulkuporttien välistä tunkeutuu yhteensä kolmisenkymmentä kajakkia ja soutuvenettä seuruetta valvovia huoltoveneitä unohtamatta.
Monelle sulutus on kokemuksena uusi. Porttien sulkeutumisen jälkeen vesi alkaa nopeasti laskea. Muurimaisten seinämien reunalla tukea voi ottaa köysistä, mutta tiivis nippumme pysyy erittäin vakaana naapurin laidasta kiinni pitäen. Portti auki ja kajakkisuma liukuu seuraavan sulkuun.
Taivallahden kanavan pituudeksi ilmoitetaan 800 metriä, mutta suuri osa siitä on kivimuurein ohjattua uomaa ennen ja jälkeen sulkuportaiden. Samanlainen kivimuuri ympäröi matkaajia Välikanavaksi kutsutussa avokanavassa, joka johdattaa joukkiomme Varistaipaleen kanavalle.
Nyt herkkua on tarjolla pitkäksi toviksi, sillä maamme ainoan nelisulkuisen kanavan portaikko laskeutuu yli14 metriä. Kanavan kokonaispituus yltää yli kilometriin, mutta sulkujen yhteispituus jää alle 150 metrin – hidasta mutta elämyksellistä matkantekoa.
Varirannan uimapaikka ja keittokatos kuhisevat soutajia ja meloja. Ateriapaketin hankkineet saavat eväät järjestäjiltä ja muut voivat nauttia omia eväitä tai ostaa grillimakkaraa, lettuja ja kahvia. Tunnin tauolla moni virkistäytyy hetkeksi helteestä pulahtamalla uimaan.
Päivälle on tarjolla vielä yksi sulutus, joka laskee vesikulkuneuvot Karvion kanavan kautta Kermajärven puolelle. Suuri vesistö houkuttelee luonnonsuojelualueena suojellulla mökittömällä saaristollaan, mutta sinne pääsyä on maltettava odottaa huomiseen.
Yöpaikaksi on valittu Karvion Leirintä, jonne järjestäjien huoltokuljetus on tuonut suuren peräkärryllisen osallistujien varusteita. Moni nauttii kesästä telttailleen, mutta tarjolla on myös leirintäalueen mökkimajoitusta – sekä tietenkin saunaa ja maittavaa illallista.
Suurinta selkää
Veto, toinen ja seuraava. Käännän vähän väliä päätäni katsoakseni menosuuntaan. Hivuttaudun kapeahkon väylän laitaan, jotta en vahingossa törmäisi edessä äkisti pysähtyvään kajakkiin. Monissa kilpasoutuveneissä näkyvyysongelma on ratkaistu veneen perään asetetulla peilillä.
Lähdin matkaan yksin. Majoituin suvun kesäpaikalla ja rantaan minut saattanutta appiukkoa tarvitaan tänään lapsilaumani viihdyttämiseen. Ihan hyvin mökiltä lainattu soutuvene tottelee yksinsoutajaakin.
Olen laittanut keulaan repun ja vesivarannot painoksi. Temmon airoja keskituhdolta ja ainakin naapuriveneistä vakuutetaan, että alukseni olisi likimain tasapainoisen näköinen. Vähän he menopelivalintaani hymyilevät tai sitten huvittuneisuus liittyy lippalakin alta roikkuvaan huiviini. Kamelipaimenelta näyttävä vaatetukseni suojaa eilen käristynyttä niskaani. Kovasti olen aurinkorasvalla lutrannut. Se toimii hyvin myös hankainten kitinän poistajana.
Lähes tuuleton hellesää saattelee seurueet Vasarasaareen, jossa on Metsähallituksen laavu liitereineen ja vessoineen. Omat eväät maistuvat, mutta kymmenet kyykkivät mättäköillä mustikoita mutustaen. Ovatpa ne tänä kesänä isoja.
Uintia, iloa ja naurua. Osallistujat ovat löytäneet juttukavereita ja kirkkoveneissä matkaavat ovat ryhmäytyneet. Tänään kirkkoveneitä matkaa viiden sijaan neljä, sillä tapahtumaan sai lunastaa osuuden vain yhdellekin päivälle. Sulutusten vuoksi ensimmäinen päivä on varmasti mielenkiintoisin ja taukojen myötä fyysisesti kevyin.
Valkoiseksi maalatun kirkkoveneen keulassa lukee sen nimi: Hopeanuoli. Keulassa sojottavat Suomen ja Australian liput. Siinä soutaa kansainvälinen kaveriporukka, jonka seitsemän jäsentä ovat Australiasta asti. Lopun soutajistosta muodostavat neljä suomalaista, kaksi tanskalaista, britti ja ranskalainen.
Päivän aikataulu on hyvin väljä ja osa soutajista ei malta odottaa kärkivenettä – varaslähtö. Aiemmin Kanavasoudun toinen päivä on ollut matkaltaan lähes tuplapitkä. Nyt jokaisena päivänä soudetaan parikymmentä kilometriä ja Vasarasaaresta suunnataan suoraan Heinäveden satamaan. Aiemmin tarjolla oli iso lisälenkki läntiselle Kermajärvelle.
Kermajärven ylitys on tänään helppo, mutta aina se ei sitä välttämättä ole. Itätuulella sivuaallokko voi nousta hankalaksi yli kymmenen kilometrin avoimen selän jälkeen. Moni meloja mainitse lähteneensä tapahtumaan lyhyellä varoitusajalla, kun säätiedotus lupasi lähes tyyntä ja auringonpaistetta.
Reitin lyhentäminen on mielestäni erinomainen uudistus. Nyt tapahtuma on retkeilyllisempi ja taipaleella voi lähteä hyvin myös kajakilla ilman hirmuista kuntoa. Matkavauhti tunnissa voisi hitaimmilla olla viisi nykyisen liki kuuden kilometrin sijaan.
Kerman kuohut
”Isi, haluan veneeseen!”, kohta kolmevuotias poikani Terho itkee lohduttomana perääni. Tapasin kotijoukot evästauolla Heinäveden satamassa. Vielä ne lapset haluavat mukaan, mutta noin vilhakkaa tapausta ei voi kyytiin ottaa.
Aikataulua nopeutettiin puolella tunnilla ja jäin aika lailla porukan hännille heti lähdössä. Luvassa on yksinsoutua muutama tunti.
Porukan keulalla kulkee järjestäjien johtovene ja viimeisenä prutkuttaa peräpään pitäjä. Tuossa välissä kimpoilee huoltovene, jossa on ensiapuhenkilö. Kaikista pyritään pitämään huolta, mutta pitkäksi venyvä letka ja saaren taakse tarpeille pysähtyminen saattavat eksyttää joukosta. Erehdyksen vaara kasvaa, kun kirkkoveneet kulkevat väylää, josta pienveneillä pystyy oikaisemaan mutkia jokaisena päivänä.
Hyvät järjestelyt eivät saa nostaa liiaksi turvallisuuden tunnetta. Matkaan kannattaa lähteä yhtä huolellisesti, kuin omille melonnoille. Itselläni on kartta koko reitistä, aikataulut tulostettuna, GPS mittaa matkaa ja puhelin on pakattu vesitiiviisti kelluvaan taskuun. Veneessä on vara-airot, köysi, äyskäri ja pelastusliivit. Mukaan olen pakannut jopa vaihtovaatetta ja ensiapuvälineet sekä erilaisia tapoja auringolta suojautumiseen. Vettä ja evästä on varmasti riittävästi. Pitääpä juoda taas hieman.
Souturytmistä tulee meditatiivinen. Sama liikesarja toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Yksitoikkoista, mutta ah, niin nautinnollista. Mietin kumpi aiheuttaa enemmän kipua: airojen kämmeniin hiertämät rakot vai selästä uusiokäyttöön löytyneet lihakset?
Kerman kanavan yksi sulku ohittaa voimakkaana kuohuvan Kermankosken. Heti maantiesillan jälkeen päivä on päätöksessä. Osa yöpyy Kermankeitaan majoitusrakennuksissa, mutta rannalle on noussut jo monta telttaa. Muutama virittelee riippumattoja puiden väliin.
Virran viemää
Koski kuohuu vasemmalla puolella. Hivuttaudumme soutukaverikseni palanneen appiukon kanssa saaren reunaa kohti Vihovuonteen kanavaa. Kirkkoveneet kaartoivat saaren takaa, mutta lähes kaikki pienveneet suuntasivat maisemareitille.
Vihovuonne on yksisulkuinen ja porraskorkeudeltaan vain metrin luokkaa oleva kanava. Sitä seuraava Vääräkosken avokanava on mielenkiintoinen virtareitti. Kanavassa on valo-ohjaus eli narusta vetämällä kanava tilataan käyttöön. Kun liikennevalot syttyvät vihreäksi, saa mennä.
Avokanava on kuin perattu koski. Siinä virtaus nostattaa nopeutemme hetkellisesti jopa yli yhdeksään kilometriin tunnissa. Virtaus vauhdittaa hieman matkaamme myös jatkossa, sillä Ruokovirraksi nimetty kapea väylä opastaa sujuvasti Ruokovedelle.
Muutaman kilometrin selän ylitys päättyy reitin viimeiselle kanavalle. Pilpan yksi sulku ohittaa vieressä kuohun kosken. Pysähdymme kanavalle evästauolle – pitäähän aterialipukkeille saada vastinetta.
Pääsen viilentämään helteen kurimusta kehostani järven syleilyyn. Uimaveden lämpötila on ylittänyt myös hellelukeman.
Koloveden kuvajaiset
Kalliolippa suojaa punertavaa läikkää jyrkänteessä. Kallion muodostama varjo leikkaa osin kiveä tehden kuvatulkinnasta hankalan. Ihmisiä ja hirviä siihen on ikuistettu tuhansia vuosia sitten.
Kuvan tulkinta on vielä hankalampaa, jos Vierunvuoren kalliomaalausta tyytyy katsomaan vain veneestä tai kajakista. Se sijaitsee noin 13 metriä vedenpinnan yläpuolella.
Kalliomaalaus on yksi Koloveden nähtävyyksistä. Samanlaisia muinaisjäännöksiä on ikuistettu Ukonvuorelle ja Haukkavuorelle. Niille reittimme ei tänään osu, mutta ilokseni taipaleemme halkoo joitakin kilometrejä Koloveden kansallispuiston puolella.
Matka alkoi Valamon luostarista. Nyt olemme saavuttaneet toisenlaisen pyhätön, jonka arvo on onneksi ymmärretty ja seutu on vahvasti suojeltu. Osassa kansallispuistoa on voimassa moottorivenekielto ja painoin liikkuminen on tyystin kielletty.
Kapea väylä mutkittelee jylhien saarien lomassa. Vastaan puksuttavien sisävesialusten peräaallot vaativat keulan kääntämistä kohti aaltorintamaa. Kapeimmassa salmessa aallokko yltyy hetkeksi ristikkäiseksi, kun veden voima kimpoaa kallioista takaisin.
Alitamme korkean maantiesillan, jonka alta mahtuvat yli kymmenmetrisellä mastolla varustetut purjeveneet. Parin kilometrin päässä siintää Säynämön leirikeskus. Loppusuora on alkanut. Hieno, elämysrikas souturupeama on päättymässä.
