Suosittujen vaellusreittien lisäksi Nepalista löytyy yhä myös hiljaisia takamaita.
Hurja retki Nepalin takamaastojen läpi tarjosi unohtumattomia elämyksiä paikallisten ihmisten ja vuoriluonnon parissa.
Olin monesti pohtinut vaellusta Nepalissa, mutta ylikansoitetut reitit eivät houkutelleet. Kun kuulin mahdollisuudesta lähteä mukaan suhteellisen haastavalle ja erämaiselle pätkälle Himalajan peräpoluilla, en epäröinyt tarttua tilaisuuteen.
Reitti kulkisi Langtangin kansallispuiston pohjoisosissa, ja ylittäisi hankalana pidetyn Tilman Pass -vuorisolan 5300 metrissä. Ylhäällä ei muita nähtäisi, sillä solan ylittää vain muutama porukka vuodessa. Sola on nimetty brittiläisen vuorikiipeilijän Bill Tilmanin mukaan, joka teki löytöretkiä alueella 1949. Mukana olisi Nepalin halki kulkevaa Great Himalaya Trailia vaeltava Suvi Ahonen, australialainen Elliott, amerikkalainen Dylan, opas Lakpa Sherpa ja kantaja Bhim.
Lähdimme vaellukselle kihelmöivästi nimetystä Last Resort -aktiivilomakeskuksesta kuoppaisen jeeppimatkan päätteeksi. Huima riippusilta valtavan kanjonin yli merkkasi siirtymistämme kahdeksi viikoksi vuoriston autottomaan maailmaan.
Keräsimme ensimmäisen vuorokauden korkeutta loputtomissa rappusissa, jotka saivat hien virtaamaan kuumassa ja kosteassa ilmassa. Pääsimme illaksi Listin pikkukylään, jossa kylmä suihku huuhteli liman iholta. Majatalon pitäjä nosti arkkupakastimesta jäisen kanan, josta hän hakkasi lihakirveellä paloja iltaruoaksi tilattuun kanacurryyn.
Toisena päivänä loputtomat kiviportaat jatkuivat, ja veivät meidät hitaasti pilvien sisälle. Puut olivat kietoutuneet sammaliin ja saniaisiin kosteassa metsässä. Hämmästelimme portaiden rakentamiseen käytettyä vaivaa, sillä niitä oli kuljettu jo kahtena päivänä kahden korkeuskilometrin verran.
Iilimadot olivat riesanamme, ja ne luikertelivat paitsi kenkiin, myös vaellussauvoja pitkin käsiin. Vaaleiden paitojen hihansuut värjäytyivät iilimatojen imemään vereen.
Saavuimme Shotang Kharkan laitumelle, jossa sujahdimme sadetta pakoon paimenten hökkeliin. Nämä mökit tulisivat vielä tutuksi: luonnonkivistä rakennettu kehä, jossa oli katto aaltopeltiä tai pressua. Sisällä savusi nuotio, joten teen juonti ja ruoanlaitto painekattilalla tapahtui maan tasalla olevalla solumuovilla, paksun savun kiemurrellessa katonrajassa.
Hämärässä savupirtissä oli myös oransseihin pukeutunut sadhu, askeetikko, joka kertoi palanneensa vuorilta meditoimasta ja joogaamasta. Ukkonen iski korviahuumaavan lähelle, ja olimme iloisia siitä, että olimme katon alla. Piha muuttui kaatosateessa lantaliejuksi, ja seurasimme näytelmää, jossa yksi lehmistä yritti sisään naapurimökkiin tullakseen yhä uudelleen hätistetyksi takaisin pihalle.
Seuraavana päivänä suuntasimme solaan, josta matka jatkuisi alaspäin. Elliott vaikutti huonovointiselta, ja Dylan tuntui olevansa kuntonsa rajoilla. Olin tyytyväinen mäkitreenaamiseen käyttämistäni päivistä, sillä kahden ja puolen kilometrin nousu parissa päivässä oli toden totta ollut rankka. Loputtomat portaat alaspäin tuntuivat vieläkin haastavammilta pistäen etureidet koville.
Yön majatalossa vietettyämme jatkoimme matkaa, ensin taas jyrkästi alas ja sitten raskaasti ylös. Dylanin jalat piiputtivat alamäessä, ja kulku muuttui niin pökkelöksi, että hän joutui antamaan reppunsa oppaalle. Opas tuli juttelemaan Suville ja minulle, ja kertoi olevansa huolissaan Dylanista. Kulku ylävuoristossa tulisi olemaan vieläkin raskaampaa.
Dylanin eteneminen oli hidasta, ja myös hän oli sitä mieltä, ettei ylöspäin olisi viisasta lähteä. Dylan päätyikin keskeyttämään vuoren rinteitä viljelevälle maatilalle, josta hän palkkasi kantajan auttamaan itsensä parin päivämatkan päähän maantielle.
Ryhmämme kulku nopeutui, ja myös kantaja pääsi osasta kuormastaan. Jatkoimme viidakkojen ja vuolaina koskina virtaavan joen lomasta eteenpäin. Saimme myös päivittäisestä monsuunisateesta osamme, sillä olimme liikkeellä myöhempään kuin aikaisempina päivinä. Yövyimme syvällä viidakossa Dipun muutaman mökin kylässä. Siellä elettiin luontaistaloudessa viljellen hirssiä, maissia, pinaattia, hamppua ja banaania. Tuntui uskomattomalta, että kaikki talon tavaroista oli kannettu paikalle ihmisvoimin monen päivämatkan päästä. Nuotio savusi keittiössä, ja linssikeitto pihisi painekattilassa illan pimentyessä. Auton akulla toimiva yksinäinen lamppu valaisi hämärästi makuusoppeamme syvällä rehevässä laaksossa lumihuippuisten vuorten syleilyssä.
Matka jatkui neljässä kilometrissä sijaitsevalle Panch Pokharin alueelle. Viiden lammen muodostama alue oli kauniisti vuorten reunustama, ja paikalla järjestettiin uskonnollisia festivaaleja. Pidimme siellä akklimatisoitumispäivän ja myös toisen, koska sää oli hyvin sateinen. Majataloon saapui toiseksi päiväksi myös tuvan täydeltä nepalilaisia retkeilijöitä alkaneiden lomien vuoksi. Kaikille kuitenkin löytyi sija.
Sade jatkui seuraavanakin päivänä, mutta jatkoimme ylöspäin. Sade yltyi, ja useamman tunnin kaatosateen jälkeen olimme sadevaatteista huolimatta läpimärkiä. Oma mielialani oli todella matalalla, sillä tuntui että olimme lähteneet vaellukselle liian aikaisin, monsuunin ollessa vielä täysissä voimissaan. Rankkasateen vain jatkuessa Elliot ja Suvi alkoivat olla hyvin viluissaan, eikä omani tai nepalilaisten olo ollut yhtään sen parempi. Kun kylmästä tärinä alkoi, teimme pakkoratkaisun ja aloimme pystyttää leiriä.
Pysähdyttyämme kylmä hyökkäsi, ja pystytin pyramiditarppini nopeasti ja vakavana. Vaihdoin sen alla läpimärät vaatteet ripeästi kuiviin. Käperryin syvälle makuupussiin täristen holtittomasti kylmyydestä. Keitin kuumavesipullon, ja syleilin sitä kylmästä väristen syvällä makuupussissa. Vajaan tunnin päästä olin saanut itseni lämpimäksi, ja aloitin ruoan tankkaamisen sateen piiskatessa edelleen telttaani.
Haasteena oli, että kaikki vaellusvaatteet olivat läpimärät. Jos seuraava päivä olisi sateinen, olisi se ongelma. Oli myös riski, että märät vaatteet jäätyisivät yöllä. Aloitin vaatteiden kuivaamisen pukemalla läpimärän vaatekappaleen yksitellen suoraan ihoa vasten. Alavartalo oli makuupussissa kuumavesipullon kanssa. Alun hytisemisen jälkeen vaate alkoi kuivaa ja parin tunnin jälkeen se oli riittävän kuiva makuupussiin otettavaksi. Sain kahdeksassa kylmässä tunnissa kuivaksi aluspaidan, tuulitakin, kuoritakin ja housut. Opas tuli kertomaan, että jos huomenna sataisi samalla tavalla, emme voisi jatkaa korkeammalle vuoristoon. Oli suunta mikä hyvänsä, olin lunastanut itselleni muutaman oljenkorren saatuani tärkeimmät vaellusvaatteet kuivaksi.
Heräsimme aamulla ennen auringonnousua. Suureksi iloksemme sade oli lakannut, ja pilvet olivat väistyneet kerrassaan upean vuorimaiseman tieltä. Pakkasimme läpimärät teltat, ja jatkoimme matkaa. Tin Pokharin kolmelle järvelle saavuttuamme maisema avautui: Jugal Himalin valkeat huiput avautuivat edessämme. Näitä maisemia olimme tulleet etsimään!
Jatkoimme päivän mittaan ylöspäin, ja maasto alkoi muuttua ensin karuksi tundraksi ja sitten jäätikkömoreeniksi. Korkeus alkoi painaa askeleissa. Oudot strutsinmunan muotoiset kukat olivat ainoat varpua isommat kasvit, jotka kasvoivat karuilla rinteillä.
Saavutimme ylävuoriston. Mahtavien vuorten syleilyssä näkyi kohteenamme oleva valkea sola. Opas potki jalalla askelmia reunamoreenin jyrkkään kohtaan, ja laitoimme kypärät päähän, sillä sorarinteen ylhäällä vaanivat kivet saattaisivat koska vain lähteä vierimään. Kauempana jäätiköllä valui kumean jyrinän saattelemana lumivyöryjä, mutta ne olivat onneksi kaukana reitiltämme.
Saavutimme lumirajan, ja kuljimme varovasti lumen peittämässä lohkareikossa eteenpäin. Iltapäivän pilvet olivat laskeutuneet peittämään vuoren huiput. Tunnelma oli erämainen, ja tyypillisesti Nepalissa näkyviä polkuja, roskia ja ihmisasutuksen merkkejä ei ollut enää pariin päivään näkynyt. Ilmaan tuli kylmä henkäys lumen maailmaan astuessamme.
Pääsimme alkuillasta leiripaikalle. Se olisi sulana ollut karmea lohkareikko, mutta edellisinä päivinä meitä vaivannut kaatosade oli satanut ylävuoristoon lumena, joten tamppaamisen jälkeen saimme tasaiset teltansijat.
Pystytin tarpin huolellisesti isoja lohkareita lumikiiloina käyttäen. Olimme jo yli neljässä kilometrissä, ja happi meinasi loppua kiviä kantaessa. Tein lumesta pienen muurin, joka estäisi pahimman liepeen alle käyvän tuulen. Ruokailun jälkeen kävin makuupussiin vesipullojen, elektroniikan ja muovipussiin pakattujen märkien kenkien kanssa. Nukuin surkeasti orastavassa päänsäryssä heräten välillä haukkomaan henkeä ohuessa ilmassa.
Heräsin ennen auringonnousua tähtikirkkaaseen pakkasaamuun. Muutkin heräilivät, ja aamutoimien jälkeen varustauduimme kiipeilyvaljailla ja jääraudoilla. Purimme teltat, ja suuntasimme hämärässä kohti Tilman Passin aukkoa vuorten välissä.
Sola oli aiemmin näkemiimme kuviin verrattuna hyvin luminen. Olin kotona säätänyt pitkään jäärautoja, sillä olin epävarma niiden pysyvyydestä joustavissa retkeilykengissä. Raudat tuntuivat kuitenkin pysyvän jämerästi kengissä kiinni jyrkässä lumirinteessä.
Ylöspäin kulkeminen tuntui hyvin raskaalta. Ilma oli ohutta, ja rinkassa oli täysi retkeilyvarustus. Askeleiden välillä oli pakko pitää lyhyt tauko. Varpaita paleli, olimmehan läpimärissä retkeilykengissä yli viidessä kilometrissä. Olin onneksi laittanut aamulla solan ylitykseen kuivat sukat ja pakastepussit kenkiin. Kipristelin varpaita, ja onneksi nousevan auringon raja näkyi jo.
Pääsimme aurinkoon, ja vedin putkihuivin kasvoille estämään nenän ja huulten palamista ankarassa säteilyssä. Etenimme solan laelle railottuneeseen osaan. Lumisillat olivat onneksi suuria, joten railoista ei ollut suurta harmia. Emme sitoneet itseämme köysistöön, mikä hieman hirvitti. Opas oli kuitenkin kokenut sherpa, jonka luotimme haistavan vaaralliset kohdat. Seurasimme oppaan jalanjälkiä säntillisesti.
Raskaan mutta ongelmattoman nousun jälkeen pääsimme solan harjalle. Otimme kuvat, ja opas tarjosi kookoskeksejä ja jakinjuustoa. Edessä olisi vielä toinen puolikas päivästä, ja se osoittautuisi vielä vaarallisemmaksi.
Lähdimme alas solasta. Lumelta päästyämme otimme jääraudat jalasta. Jäätiköltä alas valuva moreeni osoittautui hyvin hankalaksi. Kivet pyörähtelivät helposti, sillä jäätikkö työnsi niitä joka talvi alaspäin. Lisäksi reitti alas oli jyrkkä, ja vaati usein käsillä tuen ottamista.
Kulku oli raskasta ja hankalaa, ja paras reitti kulki osittain puron keskellä, sillä näin vältimme päärinteen kivivyöryriskin. Yhtäkkiä kivi pyörähti jalkani alta, ja tein kuperkeikan kivikossa alaspäin. Keräilin hetken, mutta onneksi selvisimme säikähdyksellä. Kypärä oli onneksi vielä päässä, ja sai ollakin alas asti.
Vaivalloisen kulun päätteeksi pääsimme alas, jossa virtasi vuolas joki. Kahlaus oli hieman hankala, mutta opas ja kantaja auttoivat ryhmää pääsemään virran toiselle puolen. Kuljimme joen vartta tiheässä pusikossa, tyrnipensaiden piikkien raapiessa jalkoja. Olimme kantajaa ja opasta myöten hyvin uupuneita, sillä päivä oli ollut rankkojen päivien jälkeen vielä selvästi raskain. Olin aiemmin kulkenut etujoukoissa, mutta nyt tulin kuperkeikkailusta voipuneena kaukana hännillä.
Vihdoin iltapäivällä saavutimme vihreän laidunnurmikon, joka olisi leiripaikkamme. Onnittelimme toisiamme ylävitosilla. Laitoimme teltat ja opas keitti voimakkaan sokeripitoista sherpa-teetä päivällisen kumppaniksi.
Päivällistä syödessämme saimme vieraan. Lava-auton kokoinen vaalea jakkijärkä tallusteli leiriimme. Kantaja alkoi hätistellä härkää tiehensä, mutta härkä tuli hetken päästä takaisin. Suvi huusi härälle muutaman valitun sanan suomeksi, ja iso eläin lähti lipettiin. Tuntui, että härmäläisillä voimasanoilla käskyttäminen tepsi härkiin paikallista kieltä paremmin!
Pimeä laskeutui ja iltatoimien jälkeen käperryimme makuupussiin kuuran kertyessä telttakankaalle. Olimme yhä yli neljässä kilometrissä. Juuri kun olin nukahtamaisillani, kuulin äänen, joka säikäytti minut sydänjuuriani myöten: Ilmavirta puristui kumeasti sieraimissa, kun tonnin painoinen eläin tuhahti muutaman metrin päässä. Se niistä yöunista. Toivoin hartaasti, ettei jakki sotkeutuisi kenenkään teltan naruihin.
Seuraavana aamuna oli edessä ehkä retken eniten jännitetty osuus. Vuorossa oli Langtang Kholan kahlaus. Olimme odottaneet aamuun, sillä jäätikön sulamisvirrat ovat yön jäljiltä matalimmalla tasolla. Kuljimme kylmässä kuurassa rantaan etsimään reittiä leveän joen poikki.
Keskellä jokea oli hiekkasärkkä, johon opas kahlasi melko vaikean näköisesti. Löysimme hieman ylempää pidemmän mutta paremman reitin samalle särkälle. Jalat sykkivät turtana kipua nolla-asteisessa virtavedessä hyvän tovin kahlattuamme.
Kahlaus särkältä vastarannalle tulisi olemaan vaikeampi. Virtakohta oli lyhyt, mutta syvä ja voimakas. Opas ja kantaja kahlasivat hankalan oloisesti ensin, ja opas menetti molemmat sandaalinsa virtaan. Elliott kahlasi seuraavana onnistuneesti. Suvi oli porukan lyhimpänä huolissaan syvästä vedestä, joten päätimme kahlata kahdestaan koskipelastuskurssilla oppimallani tavalla. Tartuin Suvin repun olkaimista ja hän tarttui vastakkain minun. Astuimme virtaan. Kylmä koski salpasi hengityksen, kun liikuimme syvimpään osaan. Virta pyyhkäisi Suvilta crocsit jalasta, ja hän huusi, ettei tunne enää paljaita jalkojaan. Pääsimme kuitenkin kaatumatta rannalle, jossa otin äkkiä kengät ja sukat jalasta ja puristelin jäätyneitä varpaita lämpimäksi. Väänsimme veden sukista, puimme kengät ja lähdimme pikaisesti kävelemään melkein juoksuvauhtia. Jaloissa ei ollut tuntoa, joten ainoa keino oli palauttaa se kävelemällä rivakasti pakkasaamussa. Paleltumasta vuosia sitten kärsinyt Suvi sanoi, että tunto varpaisiin palasi vasta puolen tunnin päästä.
Jatkoimme tasaista polkua pitkin kohti Kyanging Gompan vuoristokylää. Jakkihärät kirmailivat edellä tuuhean karvainen häntä heiluen. Jakkeja oli ollut vasta solan ylityksen tällä puolen, mutta täällä Langtangin laaksossa niitä oli lukuisia.
Kylään saavuttaessa oli selvää, että vaelluksen erämaaosuus oli nyt ohi. Hotellin pihassa oli kahvila, joka mainosti tekstillä: ”meillä on oikea italialainen espressokone”. Koska kaikki tuotiin kylään ihmis- ja aasikuljetuksella, oli tästä otettava hyöty, ja vietimmekin pari lepopäivää tuoreesta cappuccinosta ja leivonnaisista nauttien.
Suuntasimme toisena lepopäivänä läheiselle Tsergo Ri –vuorelle, josta noin viiden kilometrin korkuisena avautuu näkymät lähiympäristöön ja etenkin kylän maisemia vallitsevalle massiiviselle Langtang Lirung –seiskatonniselle.
Kulku vuorelle kävi nopeasti, ja olimme huipulla ensimmäisten joukossa. Olimme muita reitillä olleita turisteja paljon paremmin akklimatisoituneet, olimmehan viettäneet jo useamman päivän viidessä kilometrissä.
Mukana oppaana oli kantajamme, joka oli alueelta kotoisin. Alasmenomatkalla hän kuitenkin halusi näyttää jonkin lisäreitin. Kulku alkoi käydä ilmavaksi harjanteella, ja halusimme reitiltä pois. Kuljimme pitkän ja hankalan rinteen alas, ja laaksossa jouduimme kulkemaan monta tuntia tiheässä pusikossa ennen paluuta. Kaikille oli selvä, että paluureitti oli katastrofi, mutta emme viitsineet siitä kantajaa sättiä, sillä hän kyllä tiesi, ettei päivä ollut mennyt putkeen.
Tutustuimme myös Langtangin laaksossa pidempiä aikoja viettävään hollantilaiseen Grantiin, jonka kanssa kävimme myös läheisellä järvellä uimassa. Grant auttaa paikallisia pulttaamaan köysilaskeutumis- ja via ferrata –reittejä, ja Elliott kävi myös kokeilemassa yhden reitin.
Matkasimme alamäkeen kahden päivän ajan Suvin ja Elliotin kanssa. Lopulta pääsimme perille Syabrubesin kylään tiibetiläisteemaiseen hotelliin. Tiibetin läheisyys näkyi selvästi alueen kulttuurissa ja ihmisissä muutenkin. Dylan tuli hotelliin, ja jälleennäkeminen oli iloinen. Hän ja Suvi jatkaisivat vielä vaellusta Manaslun alueella.
Otimme Elliotin kanssa paikan maastoautoon, joka kuljettaisi meidät maailman kuoppaisinta tietä pitkin takaisin Kathmanduun. Auto kurvasi monsuunin runtelemaa tietä, ja välillä tie vei suoraan vesiputouksen alta. Saimme pidellä penkistä kiinni, jotta pää ei osuisi auton kattoon hurjassa maastoajossa Bollywood-musiikin raikuessa autoradiosta.
Retkestä toipuminen otti muutaman päivän, jonka vietimme Elliotin kanssa Kathmandun kahviloissa. Mieleenpainuvinta vaelluksella oli nähdä paikallista elämää syvällä vuoristossa viidakon kätköissä. Savupirtissä eläminen oli todella vahvassa kontrastissa länsimaiseen elämäntyyliin, ja ajatukset tuntuivat palaavan nepalilaisessa keittiössä savuavaan nuotioon useasti matkan jälkeen.
Erityisen hämmästyttävää oli nähdä, miten kaikki kannettiin vuoristoon ihmisvoimin. Vastaan tulikin aina silloin tällöin riisisäkkejä tai useampaa korillista Coca-Colaa ylös kantavia ihmisiä. Meidät matkalaiset otettiin aina ilolla vastaan, ja monesta kodista muuntui pientä korvausta vastaan hotelli, kun tarve oli. Luulin etukäteen, että suurimmaksi muistoksi matkasta Himalajalle jäisi vuorimaisemat. Sen sijaan tärkeimpänä muistoihin jäivät nämä ihmiset.