Sarekin sydämessä
Ruotsin Ritsemistä Saltoluoktaan kulkevaa reittiä on toisinaan kutsuttu Sarekin klassikoksi – eikä syyttä. Kansallispuiston halkaisevaa reittiä luonnehtivat upeat tunturimaisemat ja vuolaat virrat.
Päästäksemme reitin alkuun meidän oli ylitettävä Akkajärvi Svenska Turist Föreningin veneellä
M/S Storlulella. Järvi oli varsin surullinen näky säännöllestyine rantoineen, kun rantoja reunustivat vain leveät ja kasvipeitteettömät kivivyöt. Järvi päättyy ”Pohjolan Niagaranakin” tunnettuun Stora Sjöfalletin putoukseen, joka ihastutti jo 1600-luvulla Lapissa laajasti kierrellyttä Johannes Schefferusta. Bussimatkalla ohittamamme vuonna 1972 valmistunut Suorvan pato säännöstelee putouksen virtaamaa, joka on vain noin kolmaskymmenesosa vanhoista ajoista. Padon rakentamista varten jo vuonna 1909 perustetusta kansallispuistosta lohkaistiin iso pala.
Emme antaneet Akkajärven ja putoksen kohtalon masentaa – vaellus oli alkamassa erinomaisessa säässä. Mukanamme Akkajauren vastarannan porokylään matkasi neljä hollantilaista vaeltajaa. Toisen vaeltajakaksikon kohtasimme vielä reitin lopussa. Taivalsimme illan tunteina Akkatupien ohi Vuojatädnon joelle, jonka ylitimme huojuvaa riippusiltaa pitkin. Ensimmäinen leiripaikka löytyi joen vastarannan törmiltä. Akkatunturien vaikuttava massiivi peittyi pilvien taakse, mutta komeat tunturit paljastivat huippunsa jo seuraavana aamuna.
Jatkoimme toisena päivänä merkittyä Padjelantaledeniä pitkin samannimisessä kansallispuistossa. Pääosa reitistä kulki harvoissa tunturikoivikoissa, joskin välillä ylitimme muutamia soita ja paljaita tunturinummia. Paikoitellen polunvarsi oli täynnä vielä valtoimenaan kukkivaa kultapiiskua, toisaalla kukkimistaan olivat lopettelemassa näyttävät kaarlenvaltikat. Oikoreitti Sjnjuvtjudiksen ja Akkatunturin välistä ei houkuttanut, sillä emme halunneet reitillemme yhtään ylimääräistä ja potentiaalisia riskejä aiheuttavaa kahlausta – niitä oli muutenkin reitillä riittämiin.
Euroopan laajin erämaa
Saavuimme Sarekin kansallispuiston alueelle kahden joen haarukkaan – Sjnjuvtjudisjåhkå oli siltin maidonvaaleaksi värjäämää, kun taas taukopaikaksi valikoitunut Sjpietjavjåhkå oli upean kirkasvetinen. Molempien jokien yli pääsee rippusiltaa pitkin. Nautinnollisen tauon jälkeen lähdimme seuraamaan Sjnjuvtjudisjåhkåa avoimilla tunturinummilla. Merkitty Padjelantaleden jäi taaksemme ja seuraavan kerran sukelsimme tunturikoivikoihin vasta vaelluksen loppupuolella kuuluisassa Rapajoen laaksossa. Sarekin, Padjelantan ja Stora Sjöfalletin kolme kansallispuistoa muodostavat läntisen Euroopan laajimman erämaan, Laponian maailmanperintökohteen, jossa riittää kulkemista vielä monille seuraaville vaelluksille. Laponiaan kuuluu myös erillään oleva metsien ja soiden mosaiikista muodostuva Mudduksen kansallispuisto lähellä Jällivaaraa.
Jokivartta seurasi pieni polku, joten matkanteko oli helppoa ja joutuisaa. Aurinko helotti kumpupilvien lomasta. Suoraan edessä häämötti Niják, Sarekin tunturimassiivin pohjoisin huippu. Jokilaakson toisella puolella kohosi puolestaan Akkatunturin massiivinen seinämä. Hyvä sää siivitti meidät alkuperäisiä suunnitelmia pidemmälle pieneltä Gisurisjäätiköltä purkautuvan puron varteen erinomaiselle leiripaikalle. Juomavedet haimme hiukan kauempaa kirkasvetisestä pikkupurosta. Teltan pystytys, pieni levähdyshetki ja ruuan kokkailua – leirielämä maistui hyvältä, etenkin sää oli vaeltamisen kannalta ihanteellinen.
Leppoisa Ruohtesvággen laakso
Matka jatkui vielä hetken aikaa kohti Nijákia Sjnjuvtjudisjåhkån laaksoa seuraten. Pidimme taukoa Kisuriskåtaniksi nimetyllä kamminrauniolla ja jatkoimme kohti Ruohtesvággen laaksoa. Polku pieneni ja sitä oli lopulta mahdoton seurata. Suunta oli kuitenkin selvä – laaksojen pohjia seurailevalla reitillä oli helppo pysyä. Nautimme matkanteosta, upeista maisemista ja entistäkin paremmaksi muuttuneesta säästä. Kulkijoita ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun jätimme Padjelantaledenin, mutta yllättäen pienen moreenikumpareen takaa käveli vastaan suomalaispariskunta. Vaihdoimme kuulumiset ja kahlasimme Nijákjågåsjin joen yli sen latvoilla. Nousimme vedenjakajalla sijaitsevalle Ruohtesjávrásjin pienelle järvelle ja hienolle taukopaikalle lounaalle. Valmis sipulikeitto täydennettynä kuivalihalla ja kuivatuilla sienillä maistui erinomaiselle.
Pian edessä oli vaelluksen ensimmäinen vaativampi kahlaus. Ruohtesin jäätiköiltä laskeutuva Smájllájåhkå on leveä palmikoiva uoma. Katselimme ylityspaikkaa jo kaukaa, sillä sinne näytti kerääntyneen jonkin verran väkeä. Päätimme suunnata pois polulta muiden käyttämään ylityspaikkaan vaihtaaksemme tuoreita kokemuksia kahlauspaikasta. Pohjaa ei siltin värjäämän veden läpi nähnyt, mutta kuulimme joen olevan varsin kohtuullinen ylitettävä – pohja oli helppokuluista soraa ja vesi ylettyisi ainoastaan polveen saakka. Vaikka joella oli leveyttä, ei voimakaskaan virtaus matalassa vedessä tuottanut vaikeuksia.
Jatkoimme joelta vielä pari kilometriä eteenpäin, kunnes löysimme sopivan telttapaikan suuren siirtolohkareen suojista. Muita ei tällöin vielä näkynyt, mutta illan mittaan samoihin upeisiin maisemiin laakson toisella puolella kohoavan jyrkän Gavelbergetin juurelle pystytettiin vielä pari telttaa. Teimme illansuussa lyhyen iltalenkin vuoren rinteestä irronneelle kuorma-auton kokoiselle lohkareelle, joka oli haljettuaan muodostanut lohkareen alle komean lipan. Kuljeskelimme tuntureilta laskeutuvien pikkupurojen varsilla etsien kasviharvinaisuuksia. Saalis jäi varsin laihaksi, mutta olimme tyytyväisiä bongattuamme muutamia kauniita tähti- ja purorikkoja.
Sarekin solmukohta ja ”Chuck Norris” -joki
Tuttuun tapaamme heräsimme varhain ja olimme liikkeellä jo kahdeksan aikaan. Halusimme välttää iltapäivisin jäätiköltä alkunsa saavien jokien voimakkaimmat virtaamat, vaikka emme tosiasiassa ehtisi ennakkoon vaativimmaksi ylitykseksi arvioimallemme Tjåggnårisjåhkålle ennen iltapäivän lämpöisimpiä hetkiä. Joki taipui suussamme nopeasti ”Chuck Norrisiksi” legendaarisen toimintasankarin mukaan.
Tätä ennen suuntasimme Skárján sillalle, joka kerää väkeä useista eri suunnista: Smájlajåhkån, Guohperjåhkån, Rapajoen ja Bierikjärven laaksoista. Tästä syystä näimmekin päivän mittaan runsaasti merkkejä muista kulkijoista. Laskujemme mukaan arvioimme kohdanneemme päivän mittaan parikymmentä kulkijaa tai etäältä havaittua telttakuntaa. Skárján silta on kesäsilta, joka asetellaan paikalleen joka kesä helikopterin avulla. Sillan kohdalla on kunnioitusta herättävä rotko ja vesiputous. Keskeisellä Skárjálla Sarekin kansallispuiston sydämessä on myös sääsuojaksi rakennettu pieni tupa ja hätäpuhelin.
Ennen Tjåggnårisjåhkåa ylitimme kirkasvetisen ja helpon Máhtujågåsjin ja nautimme Rapajoen yläjuoksulle avautuvista henkeäsalpaavista maisemista. Kuulimme kohisevan Tjåggnårisin jo kaukaa ja pysähdyimme tutkailemaan parasta ylityspaikkaa vuolaan ja sameavetisen virran varrelle. Olimme jo löytäneet mielestämme hyvän kahlauspaikan, kun huomasimme joelle kerääntyvän lisää väkeä. Pääsimme näkemään muiden ylityksen, joten rohkaistuimme kokeilemaan samaa hyväksi havaittua paikkaa. Samea vesi on varsin epämiellyttävä kahlata, kun pohjaa ei pääse näkemään. Reiluun polvenkorkeuteen ylettynyt virta oli kuitenkin kahlattavissa ja onneksemme tämä osoittautui reitin vaativimmaksi ylitykseksi. Ylityksen jälkeen pidimme pitkän tauon ja käväisimme katsomassa joen varrella yläjuoksulla olevaa komeaa vesiputousta.
Edessä oli vielä Bielajärvelta laskeutuva Bielajåhkå, joka osoittautui ennakkotiedoista poiketen helpoksi kahlattavaksi. Joessa on useita pieniä altaita, ja kun vesi jokea ylittäessä tuntui erityisen lämpimältä, päätimme pulahtaa joen raikkaisiin vesiin. Jännittävän päivän päätteeksi edessä oli vielä sopivan leiripaikan etsiminen. Olimme jo päättäneet pystyttää leirimme Bielavárásjin kupeeseen, mikäli paikalta löytyisi virtaavaa purovettä. Sitä löytyi ja saimme pystyttää telttamme epäilemättä yhdelle komeimmista leiripaikoista, missä koskaan olen päässyt yöpymään. Maisemat avautuivat kolmeen eri ilmansuuntaan: Rapajoen laaksoon, Biela- ja Bierikjärville sekä Ähparin ja Bårdden tunturimassiiveille.
Sää muuttuu
Olimme saaneet aloittaa vaelluksemme upeassa säässä, mutta nyt säätyyppi oli muuttumassa epävakaisemmaksi. Jo aamulla sateli hiukan, mutta matkaa pääsimme jatkamaan poutasäässä. Taival jatkui kohti Snávvávággen ylänköä, jonne olimme päättäneet pystyttää leirimme lyhyen päivämatkan päätteeksi. Olin hiukan pelännyt jyrkkää rinnepolkua matkalla korkealle tunturiylängölle, sillä kärsin korkeista paikoista. Reitti kuitenkin osoittautui pelättyä helpommaksi ja huimausta helpotti tiheä kasvillisuus – pajukko ja korkeat lehtoukonhatut sekä sinivalvatit, jotka peittivät näkyvyyttä jyrkimmillä rinteillä. Polun jyrkimmissä kivisissä paikoissa jouduimme etenemään nelinkontin ja pidimme lepotauon ylängön reunalla ihaillen viimeisiä näkymiä Rapajoen yläjuoksulle. Solasta ei ollut enää pitkä matka ylängön puolentoista kilometrin mittaiselle järvelle, jonka kaakkoispäästä löytyi hyvä leiripaikka.
Päivän toinen puolikas oli tarkoitus käyttää Låddebákten huiputukseen. Saimme leirin pystyyn, mutta sadekuurot piiskasivat ylänköä, eikä näköalapaikoille pääsy näyttänyt todennäköiseltä. Päätimme kuitenkin yrittää toivoen taivaan selkenemistä edes hetkeksi. Pääsimme sateen tauottua hankalakulkuisen louhikkoisen rinteen puoliväliin, kunnes sade taas alkoi. Pysähdyimme pohtimaan yrityksen mielekkyyttä sateen piiskatessa kasvojamme. Viimeistään taivaalla jyrähtänyt ukkonen sai meidät palaamaan takaisin leiriin. Låddebákten huiputus sai jäädä toiseen kertaan.
Sateita jatkui pitkin iltaa ja yötä – välillä onneksi hiukan kirkastui niin, että saimme laitettua iltaruuan ennen seuraavaa sadekuuroa. Eniten sadetta tuli yöllä. Voimakkaat tuulenpuuskat saivat teltan paukkumaan niin, että heräilimme pitkin yötä. Olimme hiukan huolissamme nopeasta virtaamien noususta, olihan ylitettävänä vielä muutama pienempi joki. Aamiaisen jälkeen sade kuitenkin taukosi ja saimme lopulta taivaltaa koko päivän pilvisessä mutta sateettomassa säässä.
Edessä oli pitkä ja jyrkkä lasku Rapajoen laaksoon. Sateen loppuminen piristi mieltä ja teimme matkaa hyväntuulisina. Laskeuduimme nopeasti metsänrajaan ja kauniiseen tunturikoivikkoon. Matkalla kahlasimme pienen Jilájåhkån yli. Rapajoen laakso on varsin hankalakulkuinen ryteikkö, jossa moni vaeltaja on kiristellyt hermojaan ja kokeillut kestävyyttään polkuja etsiessään. Olimme tähän valmistautuneet ja pidimme kiinni heti alkumatkasta löytyneestä pienestä polusta kynsin ja hampain. Silloin kun polku näytti häviävän kivikkoon, etsimme huolellisesti polun pään kivikon toiselta laidalta.
Karujen tunturiylänköjen jälkeen Rapajoen laakso näytti helpon kulun myötä parhaat puolensa – upeita tunturikoivikoita, pohjansinivalvattia, mesiangervoa ja ukonhattua kasvavia reheviä niittyjä ja tietenkin hitaasti laakson pohjalla virtaava vaikuttava Rapajoki. Edessä oli vielä pari kahlausta ennen kuin nousisimme takaisin tunturiylängölle. Helpotus oli suuri, kun koko reitin viimeinen kunnon kahlaus, Alep Vássjájågåsj, oli ylitetty – nyt ei enää mikään voisi pysäyttää reitillä etenemistä.
Sumun keskeltä Skierffelle
Nousu takaisin tunturiylängölle oli pitkä ja jyrkkä. Matkantekoa helpotti pieni mutta selvä polku, jota jatkui reilusti puurajaan saakka. Tämän jälkeen olimme jälleen poluttomalla taipaleella. Olimme päättäneet jatkaa jyrkkien rinteiden välisessä rotkossa virtaavan Lulep Vássjágåsjin yli johonkin sopivaan leiripaikkaan Rådnikin tunturin kupeeseen. Leiripaikka löytyikin pienestä satulasta tunturin sivuharjanteelta. Sää oli poutainen, mutta korkeimmat huiput peittyivät pilveen. Emme olleet nähneet päivän aikana ketään, mutta leirin pystytettyämme meidät ohitti yksinäinen kulkija.
Seuraava aamu valkeni sumuisena. Näkyvyys vaihteli päivän mittaan muutamasta sadasta metristä täyteen hernerokkaan, mikä vaikeutti suunnistamista. Kuljimme tunturiylängöllä korkeuskäyriä myötäillen itään ja ylitimme jyrkässä rotkossa virranneen Buovdajågåsjin. Ylityspaikkaa joutui hiukan hakemaan, sillä jyrkän laakson pohjalle ei pystynyt laskeutumaan joka paikasta. Toinen kahlaus tuli vastaan Nammásjåhkån latvoilla, josta nousimme Gierdogiesjtjåhkkån tunturin eteläiselle harjanteelle. Sumu alkoi tiivistyä niin sakeaksi, että mietimme aikamme jatkamisen mielekkyyttä. Sijainti oli kuitenkin edelleen tarkkaan selvillä, vaikka hetken kyllä kirosinkin GPS-laitteen kotiin jättämistä. Tämä oli kuljetulla reitillä ainoa paikka, jossa siitä olisi ollut todellista hyötyä. Kovin paljon harhaan reitillä ei voisi kulkea, kunhan suunta pysyisi kompassin avulla oikeana.
Päätimme siis hetken pohdittuamme jatkaa kohti Skierffeä, Sarekin epäilemättä kuuluisinta näköalapaikkaa. Etukäteen hankalaksi arvioimani laskeutuminen Gierdogiesjtjåhkkålta laakealle ylängölle sujui vaivatta. Vauhti tuntui tasamaalla sumusta huolimatta kiihtyvän ja epähuomiossa paikansimmekin itsemme väärin ylängön halkaisevalle purolle. En ollut uskoa silmiäni, kun yhtäkkiä edessä häämötti äkkijyrkkä pudotus Rapajoen laaksoon: ”Me ollaan Skierffellä!”
Nousimme vielä hiukan ylemmäs turvallisen etäisyyden päästä jyrkänteestä, kunnes saavutimme alun perin tavoitteenamme olleen polun. Sumu alkoi hiukan hellittää ja nakkasimme rinkkamme polun varteen kiivetäksemme loppumatkan jyrkänteen reunan ikoniselle näköalapaikalle. Näkymät olisivat olleet kirkkaammalla säällä varmasti paljon hienommat, mutta olimme tyytyväisiä – vaellus oli saavuttanut loppuhuipentumansa ja edessä oli helppokulkuinen osuus paljon tallattua Kungsledeniä pitkin Saltoluoktaan. Sivupolku Skierffelle kuuluu monen Kungsledenin kulkijan ohjelmaan, joten muita vaeltajia alkoi tulla vastaan tasaiseen tahtiin. Erämaa oli jäämässä taakse.
Reissun jännittävimmät hetkemme koimme Kungsledenille tultuamme, kun jouduimme avoimella Doaresoajvven tunturiylängöllä ukkosmyrskyn keskelle. Vaihtoehdot olivat vähissä: ukkoskyykky tai taipaleen jatkaminen välähdysten ja jyrähdysten välisiä sekunteja laskien. Päädyimme jälkimmäiseen. Rankkasateen myötä molempien kengät kastuivat perusteellisesti ja sade jatkui vielä sittenkin, kun pystytimme leiriämme Svijnneen Sitojauren rannalle. Kallis venekyyti saapuisi seuraavana aamuna. Loppumatkan huippukohdaksi Kungsledenillä osoittautuivat näkymät Akkajauren laaksoon hiukan ennen laskeutumista ylelliselle Saltoluoktan tunturiasemalle.
