Metsäpaloja ja mastopuita Pyhä-Häkin kansallispuistossa
Pyhä-Häkin kansallispuisto mielletään päiväretkikohteeksi, mutta muutaman kilometrin lisälenkillä tarjolla on parin päivän rauhallinen vaellus.
Kumahdus, toinen ja kolmas. Vaelluskengät kopisevat pari vuotta sitten uusituilla pitkospuilla. Löntystelevät mutta määrätietoiset askeleeni vievät minut metsän siimeksestä avosuon laidalle.
Talsin retkeni ensimmäistä etappia Pyhä-Häkin opastuskatokselta kohti Kotajärveä. Jätin juuri taakseni puun kylkeen maalatut liikennevalot: maalitäplät kertoivat minun olevan samaan aikaan Riihinevan, Mastomäen, Kotajärven ja Tulijärven poluilla. Värisuorasta puuttui enää sininen sävy, joka on varattu Keski-Suomen maakuntauralle.
Opastaulu kehottaa tutustumaan kotoisiin lihansyöjäkasveihin, pyöreälehtikihokkeihin. Niiden sijaan silmä havaitsee jotain punaista. Karpaloiden helmet ovat kestäneet talven lumet ja jäät – maku on vain parantunut.
Suo on yhä vaaleanruskean, kuolleen heinän värittämä. Viimeiset lumet ovat sulaneet vasta pari viikkoa sitten. Tarvitaan enää samainen ajanjakso ja koululaiset yhtyvät suvivirteen. Silloin koivun lehti on täydessä koossa. Eikä tarvita kuin muutama viikko lisää, kun kokkojen äärellä keskikesä vaihtuu lyhenevään päivään.
Kevään kiivas eteneminen on elämään ja valoon heräävän luonnon voittokulkua. Se on ollut itselleni aina mieluista retkiaikaa. Valoa on yllin kyllin, eväät säilyvät öisissä jääkaappilukemissa ja tärkeimpänä kaikista; hyttyset eivät ole vielä heränneet.
Yön yli
Rojautan rinkkani keittokatoksen penkille. Saan iloiset tervehdykset neljän hengen seurueelta, joka valmistautuu illalliseen pirttipöydän äärellä. Heillä on edessä retken toinen yö Tulijärven laavulla vietetyn ensimmäisen ehtoon perään.
Aiemmin Pyhä-Häkin kansallispuiston ohjeet ja säännöt kielsivät leiriytymisen puiston alueella. Nyt se on sallittua, mutta Metsähallitus suosittelee yhä suuntaamaan yöksi Tulijärvelle. Sen taukopaikka on Saarijärven kaupungin ylläpitämä.
Seurueen teltat ja riippumatto täplittävät maisemaan. Kankaalle on kulunut kymmenkunta neulasmattoa vakiintuneiksi teltansijoiksi. Valitsen niistä kauimmaisen, jotta kuorsaukseni ei häiritse liiaksi muita.
Telttaa pystyttäessäni olen kiitollinen, että yöpyminen on nykyisin sallittua. Lyhyen visiitin sijaan on paremmin aikaa pysähtyä luonnon äärelle. Jotenkin se tuntuu järkevältä, kun on ajanut ensin tänne halki Suomen. Mikä kiire tässä on valmiissa maailmassa.
Viime vuosien retkeilyinnostus on tuplannut Pyhä-Häkin kävijämäärän 18 000 vierailun tietämille. Useimmat viipyvät vain pari tuntia ja hyvien silmukoiden vuoksi käytännössä kaikki liikkuvat vain merkittyjä reittejä. Kyllä siihen jää suojellulle luonnolle rauhaa ja suojaa.
Istun iltaa keittokatoksella muiden retkistä kuunnellen ja omia kokemuksiani kerraten. Kehtaan myöntää venyttäneeni aikoinaan hieman kansallispuiston sääntöjä.
Olen yöpynyt puistossa kahtena syksynä jo pari vuosikymmentä sitten. Silloin kyltti kielsi telttailun, joten levitin vuoteeni keittokatoksen penkille. Lisäksi puolustauduin toiseen porsaanreikään, sillä sääntöjen mukaan ne eivät koskeneet maanmittaustöitä. Tein tuolloin valtion leivissä mittauksia lähistöllä ja hakeuduin luontoon verovaroin kustannetun hotelliyön sijaan.
Samaa rauhaa olen nyt hakemassa ohikulkumatkalla. Istun Kotajärven laiturin penkillä auringonlaskun viimeisessä kajossa. Pipon saa vetää syvälle korville ja untuvatakki tuntuu mukavalta. Viisarit jatkavat ikuista luuppiaan, mutta silti hetki onnistuu pysäyttämään ajan tai ainakin hukkaamaan arkisen kiireen.
Onhan se rauha yhä luonnossa tallella. Pitää vain lähteä ja muistaa rauhoittua.
Torpparin taival
Neulaspolku pujottelee palokoroilla koristeltujen petäjien lomassa. Vanhoja mäntyjä, pystyyn kuivuneita keloja ja hiiltyneitä kantoja Pyhä-Häkissä riittää, sillä seutu on säästynyt hakkuilta sijaitessaan kaukana vesistöistä. Uittoväylien puuttuessa puuta ei voinut kuljettaa.
Pyhä-Häkin kruununmetsä ei kalvennut kenellekään 1700-luvulla tehdyssä isojaossa. Se jäi valtion liikamaaksi. Kruununmetsään perustettiin ensimmäinen asutus, Poika-ahon torppa vuonna 1854.
Osa kruununmetsästä rauhoitettiin säästömetsänä jo vuonna 1912, jolloin aluetta kutsuttiin luonnonpuistoksi. Kansallispuiston statuksen alue sai vuonna 1956, mutta suojeltua aluetta on laajennettu vielä myöhemmin liittämällä siihen Kotaneva ympäristöineen.
Syrjäisen sijaintinsa ja poikkeuksellisen pitkän suojelun ansiosta Pyhä-Häkin vanhimmat puut ovat satoja vuosia vanhoja. Puuvanhusten ja kelojen vuosirenkaista sekä metsäpalojen jättämistä jäljistä, palokoroista on voitu määrittää metsäpalojen ajankohdat 1600-luvulle asti. Tuli on uusinut maisemaa kerran tai pari jokaisena vuosisatana ennen suojelualueen perustamista.
Tulijärven kautta kiertävä 17 kilometrin reitti houkutteli aamulla suunniteltua pidemmällä kierrokselle, mutta suuntasin askeleeni kohti Poika-ahon torppaa. Tulijärven houkutusta lisäsi muilta retkeilijöiltä kuulemani tarinat.
Puolivälissä Kotajärven ja Tulijärven välistä polkua jokainen viime päivien kulkija oli päässyt toiseen pääosaan Ferninand von Wrightin maalaukseen Taistelevat metsot. Kilpakosijoita vaille jäänyt ukkometso on ottanut kovasti mittaa vastaantulevista vaeltajista. Aina metso on jäänyt voittajana paikalle toisen kilpailijan jatkaessa taivaltaan.
Polku pujahtaa kahden laajan kiviaidan välistä aurinkoiselle niitylle. Kivet on kerätty yli sata vuotta sitten pellon raivauksen yhteydessä. Kruununmetsätorpparit maksoivat vuokraa valtion maalle rakentamastaan torpasta. Velvoitteena oli raivata peltoa, mutta kaskeaminen oli kielletty. Metsästä sai ottaa puuta taloustarpeisiin.
Niityn laitaa kiertää verkkoaita, jonka yli on rakennettu rappuset. Lampaiden laidunnuksella ja niittämällä pidetään avoinna arvokasta perinnemaisemaa.
Vuonna 1895 tehdyssä Poika-ahon torpan katselmuksessa metsänhoitaja totesi asuinpirtin ja navetan olevan uusia eli siltä ajalta rakennukset ovat säilyneet. Torppa itsenäistyi vuonna 1933, mutta valtio osti sen takaisin itselleen parikymmentä vuotta kansallispuiston perustamisen jälkeen. Nykyisin Poika-ahon torppa on Metsähallituksen vuokratupa.
Kevään vuokra-aika alkaa vasta parin päivän päästä, joten tohdin mennä pihaan ihastelemaan historiallista miljöötä, lukemaan esittelykyltit ja täyttämään pumppukaivon raikkaudella vesipullon.
Kesäkuusta syyskuuhun torpalla asustavat viikoittaiset lammaspaimenet. Viiden hengen seurueelta torpan käyttö maksaa 80 euroa vuorokaudelta ja lammaspaimenet pulittavat elämysviikostaan lähes viisisataa.
Sotien jälkeen tehdyssä tutkimuksessa lammaspaimenen toimi valikoitui maamme vähiten arvostetuksi ammatiksi. Nykyisin arvostusta saavat vähiten tubettajat, feissarit ja puhelinmyyjät, mutta paimenen pestistä ollaan valmiita maksamaan. Ajat muuttuvat, hyvä niin.
Jättiläisten juurella
Kuiva sora rahisee kenkien alla oikaistessani tietä pitkin eteläiselle polkureitille, Keski-Suomen maakuntauralle. Aikoinaan näitä maakuntauran polkuja ja latuja on yltänyt verkkona satoja kilometrejä Viitasaarelta Jyväskylän kautta Jämsään. Nykyisin reitistä on hyvällä hoidolla muutamia pätkiä. Saarijärven kaupungin ylläpitämä reitti yhdistää kuntakeskuksen ja Pyhä-Häkin.
Valitsemani eteläinen polunpätkä osoittautuu heikkokuntoiseksi. Se on yhä merkitty Retkikartta.fi-palveluun ja samaiselle osuudelle on piirretty talvinen retkilatu, mutta käyttämäni reitti on poistunut jo uusimmista kansallispuistoa markkinoivista esitteistä.
Aamupäivän aikana olen tavannut vain kaksi kulkijaa, mutta tällä pätkällä niitä on turha odottaa. Pitkospuut ovat monin paikoin hajonneet ja vajonneet osin mättäisiin, mutta yhä niitä pitkin pääsee yli vetisten soiden.
Lehdet ovat leviämässä viime päivien hiirenkorvilta kolikon kokoon. Niiden heleä vihreys kestää vain muutaman päivän ennen sävyjen tummumista. Polulla ryppyisenä tervehtivä korvasieni on toinen varma toukokuun tunnus.
Yhytän Kotajärven polun ja lähden seuraaman sitä vastapäivään. Pian vastaani tulevat ensimmäiset päiväretkeilijät.
Halaan harmaakylkistä keloa yrittäen kietoa käsiäni sen ympärille. Ei siinä onnistu kukaan, sillä rungon ympärysmitta on lähes kolme metriä. Tutkimusten mukaan kahdeksan kuutiometrin tilavuuteen yltänyt puu aloitti kasvunsa siemenestä vuonna 1514. Elo siitä katosi 2000-luvun alussa.
Ehkä retkeilijät kuluttivat puuvanhuksen juuriston ja tallasivat maan sen ympäriltä liian kovaksi. Uusi halauksia keräävä puuvanhus sijoittuu parin sadan metrin päähän kelosta. Sen ympäristö on suojattu lankkupolulla. Uuden nähtävyyden taival alkaa vuodesta 1641.
Mäntyjättiläiset sijaitsevat Mastomäeksi nimetyn harjanteen eteläosissa. Mäen pitkiä puita kuljetettiin rannikolle purjelaivojen mastoiksi Saarijärveltä 1700-luvulla valmistunutta Jyväskylän ja Kokkolan välistä tietä pitkin. Viimeiset viisi mastoa on haettu Mastomäestä vielä vuonna 1948, kun Neuvostoliitolle luovutettaviin sotakorvauskuunareihin tarvittiin jykeviä puita mastoiksi.
Pyhäjärvellä asuneelta Häkkiseltä nimensä saaneen kansallispuiston pysäköintialue on lähes täynnä. Osa vieraista viettää eväshetkeä opastuspisteen pöytien äärellä.
Kaksi trikoisiin ja juomareppuihin sonnustautunutta maastopyöräilijää ruuvaa vielä ajokkiensa säätöjä ennen hikistä urakkaa samalla, kun vaeltajakaksikko viimeistelee suuria kantamuksiaan. Makuualustoista päätellen yö luonnon helmassa kutsuu.
On aika tehdä tilaa seuraaville. Rinkka autoon ja kohti Salamajärven kansallispuistoa. Sinne on vain viitisenkymmentä kilometriä. On hyvä syy poiketa syrjässä, kun samalla reissulla saa tehtyä pari retkeä.
Pyhä-Häkin kansallispuisto
- Saarijärvellä, Keski-Suomessa
- pinta-ala 13 km2
- perustettu vuonna 1956, mutta suojeltu kruununpuiston säästömetsänä jo vuodesta 1912
- Retkeilypalvelut:
- Pyhä-Häkin opastuskatos
- Kotajärven keittokatos
- Tulijärven laavu kansallispuiston ulkopuolella
- neljä silmukkareittiä: Riihinevan polku 1,4 km, Mastomäen polku 3,2 km, Kotajärven polku 6,5 km, Tulijärven polku 17 km
- Kansallispuiston polut yhdistyvät Keski-Suomen maakuntauraan.
- Poika-ahon torppa, vuokratupa,
- www.luontoon.fi/poika-ahovuokratupa
- Lisätiedot:
- www.luontoon.fi/pyha-hakki
- www.retkikartta.fi
- Etelä-Konnevesi Leivonmäki Isojärvi Pyhä-Häkki, ulkoilukartta 1:25 000. Karttakeskus.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Retki 3/2024 -lehdessä.
