Suurin osa vannoo ruskaretken nimiin, mutta alkukesälläkin voi käydä säätuuri. Hellesäällä vaeltaminen on mukavan hikistä puuhaa.
Hienoja vaelluskohteita on maailma niin täynnä, että harvoin haluan samaan paikkaan uudestaan. Muotkalta syksyllä 2020 lähtiessäni totesin, että tänne tahdon palata. Ennustukseni toteutui nopeammin kuin arvasinkaan, sillä jo seuraavana kesänä päädyin Muotkatunturiin.
Axxellin eräopasopiskelijat suorittavat opinnoissaan – lukuisien muiden maastojaksojen lisäksi – kymmenpäiväisen Sarekin vaelluksen. Koronan takia Ruotsin Sarek muuttui Käsivarreksi.
Haltilla oli kesäkuussa vielä vajaa metri lunta, joten kohde vaihtui Muotkaan. Pääsin siis lempituntureilleni takaisin.
Toukokuun puolivälissä oli Muotkallakin maassa vielä hanki. Kesäkuun toisena, kun kahdentoista opiskelijan ja opettajan ryhmä lähtee tunturiin, on lumilaikkuja siellä täällä. Tunturimaasto ei tunnu edes märältä.
On selkeä välikausi: puissa ei vielä ole silmuja ja maasto on raskaan talven jäljiltä kuin talviunesta juuri herätettyä. Se ei vielä jaksa aukaista silmiään, joita auringon valo häikäisee. Harmaana se haluaa levätä vielä hetken.
Kymmenen päivän kantamus
Kesäisestä säästä huolimatta pitkälle retkelle avoimeen, rakentamattomaan tunturiin otetaan mukaan vaatetta kaiken varalle. Rinkassa painavat kymmenen päivän eväät, sekä koulun kestävät ja tilavat, mutta painavat Hilleberg Nammatj- teltat. Keveimmät rinkat painavat vähän alle kaksikymmentä, painavimmat jopa kolmenkymmentä kiloa.
Ensimmäisenä kävelypäivänä edetään yhdessä Stuorraäytsin rotkolle. Avotunturimaisema hivelee silmää ja lumilaikut tekevät siitä mielenkiintoisen mosaiikin. Aurinko porottaa täydeltä terältä koko päivän, etelään päin mentäessä vasten kasvoja.
Nenänpäät alkavat punoittaa jo lounaaseen mennessä, vaikka niitä rasvataan ahkeraan. Kesälämpötiloihin ei ole etelässäkään vielä ehtinyt tottua, joten luulot otetaan pois heti alkumatkasta.
Stuorraäytsin pohjalla on lunta siellä täällä ja varjoon jäävät järvet ovat osittain jäässä. Tiedustelija lähtee etsimään leiripaikkaa muiden tyytyessä leikkimään lumisotaa.
Ryhmä on toisilleen suurimmaksi osaksi jo monelta reissulta tuttua, joten meno on leppoisaa. Illalla loikoillaan telttakylässä ihmettelemässä maailman rauhallisuutta tai käydään harjanteella tarkistamassa rotkomaisemia. Juuri sulanut purovesi huuhtoo päivän hiet.
Seuraavalle etapille ryhmä hajaantuu. Leiripaikaksi sovitaan Urroaivin koillispuolinen joenuoma, minne ruokakunnat voivat saapua omaan tahtiin. Osa kiirehtii leiriin pikavauhtia, toiset nauttivat matkanteosta pidemmän kaavan mukaan.
Tuntuu hyvältä olla taas pienemmässä porukassa, jossa tauottaminen ja eteneminen on yksinkertaisempaa. Luonnon aistimiseen jää enemmän aikaa.
Päätämme Jaakon, Run, Evan ja Helgan kanssa lähteä Njurgunsuhpásin kautta Stuorraskáiálásille ja siitä polkua Urroaiville. Juttu luistaa ja epähuomiossa kierrämme tunturin kuvetta hieman liian kauas länteen, joten retkeemme tulee lisäkilometri.
Urroaivin loputtomalta tuntuvassa ylämäessä toivomme, että olisimme katsoneet karttaa hieman aiemmin. Varjoa ei puuttomassa tunturissa ole, mutta lumilaikut tarjoavat helteeseen pientä helpotusta.
Laitamme pallollisen lunta hattuun, josta se ihanasti sulaa valuen pitkin päänahkaa ja selkää. Toisinaan on niin kuuma, ettei lumi edes sula – se vain haihtuu hatusta pois.
Jäämme joen mutkaan kahdeksi yöksi, mikä tarjoaa mahdollisuuden kaikille valita oman ohjelmansa seuraavana päivänä. Toiset mielivät kalaan, toiset isommille tai pienemmille päiväretkille. Lähdemme Annan ja Evan kanssa huiputtamaan 563 metriä korkeaa Gálgoaivia.
Kahlaamme leiripaikkamme ohi virtaavan joen yli ja jätämme kahluukengät odottamaan paluutamme. Tuntuu hyvältä kävellä vaihteeksi ilman rinkkaa ja avotunturin sijaan tunturikoivikossa.
Huipulta siintää Poikkipää ja kaakossa Kuárvikozza. Kymmenkilometrinen päiväretki on sopiva välipäivän ohjelma ja jättää aikaa vielä lepäämiseen seuraavia päiviä varten.
Peltojärvi Playa
Seuraavaksi tähtäämme yhdelle Muotkan erämaan aarteista, Bealdojávrille eli Peltojärvelle. Haemme ensin hieman korkeutta ja näköaloja nousemalla viereisen tunturin huipulle.
Solissa pääsemme ajoittain kulkemaan vielä yhtenäisellä lumipeitteelläkin. Kuljemme jälleen yhdessä, mikä hiljaisuudesta nauttivalle tuntuu raskaalta. Toisaalta ryhmän vetäminen on osa koulutusta ja siksi jokainen harjoittelee sitä vuorollaan.
Olemme kuulleet Peltojärven eteläpäässä sijaitsevasta hienosta hiekkarannasta tietämättä tarkkaan sen sijaintia. Lähdemme haravoimaan rantaa Vuomâluohtâsta kaakkoon, kunnes löydämme kuuluisat hiekat.
Tuuli puhaltaa kuitenkin vielä osittain jäässä olevalta järveltä avoimeen rantaan ikävästi, joten leiriydymme hieman sen luoteispuolelle, laguunin suojiin. Sää hellii meitä edelleen, joten suojassa on lämmin niin kauan kun aurinko paistaa – eli tähän aikaan vuodesta kauemmin kuin pysymme hereillä.
Teemme jälleen kahden päivän leirin. Päätämme Outin kanssa pitää lepopäivän. Bealdojávrin hiekkaranta on kuin paraskin etelän ”playa”, josta vain turistit puuttuvat.
Vain kalaan lähteneiden ystäviemme puhe kaikuu korviimme vastarannalta. Vasta välipäivänä on aikaa huomata, miten täydellisiin paikkoihin vaelluksilla pääsee.
Iltapäivällä lähden kokeilemaan kalaonneani. Vapaa en ole jaksanut kantaa mukanani, mutta luotan mato-onkeen, johon sentään olen tuonut mukanani aitoja syöttejä.
Puolen tunnin kalastelun jälkeen annan periksi. Kirkkaassa vedessä ei näy elon merkkejä. Ryhmässäni olevat ammattilaiset ovat onneksi onnekkaampia.
Illalliselle kannetaan taimenta koko porukalle. Saamme alkupalaksi tammukkaa wasabi-kastikkeella ja pääruuaksi paistettua kalaa. Miten ruoka voi olla näin hyvää? ’
Kuolemanlaakso
Liekö syynä edellisen päivän hurmos vai matkaväsymys, mutta seuraava päivä on ankea, tasaisesti koko keittiökunnallemme. Emme voi syyttää edes säätä, sillä aurinko on porottanut taivaalta yhtäjaksoisesti jo viikon.
Lämpötila nousee entisestään, hellelukemat rikkoutuvat. Jälkeenpäin kuulemme, että olemme vaeltaneet Suomen sen hetken lämpimimmässä kolkassa.
Päädymme tylsyydessämme yksinkertaiseen reittivalintaan: kävelisimme Karhuojan (Kuobžâjuuvâš) suuntaista laaksoa pitkin suorinta tietä sovittuun leiripaikkaan Alempi Honkavuomaan.
Ei suunnistamista, ei yllätyksiä. Koska reitti on niin itsestään selvä, päädymme heti alussa ottamaan kurvin hieman pitkäksi ja tarpomaan suolla enemmän kuin olisi tarpeen. Päivä lähtee nihkeästi käyntiin.
”Yksinkertainen on kaunista” ei päde vaellusreittiin. Kahden loivan tunturin välissä kulkevalla reitillä ei juuri tapahdu. Maasto ei vaihtele, korkeuseroja ei ole, maisema ei muutu.
Kilometrejä ei kerry ja mieli tekee pysähtyä useammin kuin olisi tarpeen. Pientäkään tuulenvirettä ei laaksoon yllä.
Päivän kohokohta on järvi, jonne Ru ja Jaakko ryntäävät kalastamaan, Helga, Eva ja minä uimaan. Alkumatkasta tutut lumipälkäneet ovat nyt poissa.
Tossua toisen eteen laittamalla leirijärvi tulee lopulta vastaan. Se on niin matala, että uimasyvyistä kohtaa saa etsiä. Kahlailen käsipohjaa ympäriinsä, kunnes tunnen olevani edes hieman viilennyt.
Pystytämme tarpin, jotta sen alle pääsee auringolta suojaan. Lasken sisäteltan alas ja nukun pelkän ulkoteltan varjossa. Makuupussiin ei tarvitse vaivautua. Onneksi itikat ovat vielä talviunilla.
Uutta voimaa
Kuin koira, vaeltajakin vaistoaa, kun nenä on kääntynyt kotia kohden. Mieliala alkaa kohentua eilisen matalan jälkeen. Päivän etapille suunnittelemme muutaman kohokohdan, joita odottaa: Hanhipään (Čuáŋáuáivin) satula, Ylempi Honkavuoma ja varsinkin Lubboroaiávzin kuru ovat varmasti näkemisen arvoisia.
Otamme ryhtiliikkeen suunnistamiseen ja päätämme jättää turhat ketunlenkit pois. Ne johtuvat vain siitä, ettei kukaan keskity juttelulta karttaan.
Päivän rytmittäminen tuo uutta puhtia kulkuun ja saavumme hyvissä ajoin kokoontumispisteeseemme Giellájohkan eli Kielajoen rantaan. Kahlaamme porukalla yli joen, joka ei ole tässä kohdin kuin polviin asti.
Yöksi hakeudumme Nirvajoelle eli Nirvejohkalle. Leiriraati pohtii loppuvaelluksen reittiä ja päätyy kahteen lyhyempään päiväetappiin suunnitellun päiväretken ja pitkän loppumarssin sijaan. Pusikkoinen leiripaikka tai ylipitkät hellemarssit eivät houkuttele jäämään.
Lyhyempi päivämatka mahdollistaa kiertämisen seuraavaan yöpymispaikkaan huippujen kautta. Rinkatkin ovat jo kevenneet, joten matkamme kulkee kuuden tunturin laen kautta pienelle järvelle avotunturissa.
Nautimme Muotkalle tyypillisistä maisemista ja maastoista: kaikkialla on helppokulkuista ja kun yksi pehmeäpiirtoinen tunturi loppuu, toinen jo alkaa.
Kuljemme ylös kohti satulaa, kun meidät yllättää tälle vaellukselle ainutlaatuinen sääilmiö: mustat pilvet kertyvät taivaanrantaan. Reilun viikon hellejakso tuottaa kunnon ukkoskuuron. Juuri ennen kuin sade romahtaa päällemme, levitämme tarpin puiden väliin.
On lounasaika, joten valutamme tarpin katolta kattilaan tarvitsevamme vedet ja keitämme ne katoksen alla. Kun olemme syöneet, sade päättyy ja ilma on hieman viilentynyt. Voimme jatkaa matkaa.
Maan avaruus
Leiri avoimella paikalla avotunturissa on harvinaista herkkua, sillä useimmiten säät eivät sitä salli. Tällä retkellä tyyntä ja hellettä riittää, joten voimme huoletta tehdä leirimme 400 metrin korkeuteen, keskelle tunturia.
Pieni tuulenvire tekee olosta perin mukavaa. Leiristä on hieno seurata, kun auringon kaari hieman notkahtaa, muttei koskaan laske horisontin taa. Yöt ovat jo niin valoisia, että nukkumaan meneminen tuntuu vaikealta, jotenkin turhaltakin.
Viimeisenä vaelluspäivänä olemme syöneet rinkkamme jo tyhjiksi ja kävelyyn on tottunut. Jalkoihin helteessä tulleet rakot ovat jo ehtineet osittain parantua, osittain niihin on niin turtunut, ettei niitä enää huomaa. Kävelyrutiini sujuu; tästä olisi hyvä jatkaa toinen mokoma.
Takaisin puurajalle tultuamme saavumme myös uuteen vuodenaikaan. Puissa ei ole vain silmut, vaan jo pienet heleänvihreät lehdet.
Ensimmäiset kukat ovat puhjenneet ja ruohokasvit ovat ponnistaneet rehevään kasvuun. Maisema on muuttunut harmaasta vihreän eri sävyihin.
Riisuutuessamme Gáregasjohkan ylitykseen saamme muistutuksen myös kesän varjopuolista: ensimmäiset hyttyset käyvät kimppuumme alkukesän raivolla. Ajoitus on kaikin puolin osunut kohdilleen.
Vaellus päättyy viimeiseen leiripaikkaan lähelle Karigasniementietä. Mieliin hiipii samaan aikaan ilo kotiin tulemisesta, mutta myös tietynlainen haikeus.
Opiskelijaporukalla olemme kulkeneet yhdessä kymmenen päivää, yli sata kilometriä polutonta taivalta. Olemme auttanet toisiamme läpi soiden ja yli jokien. Yhteiselo on hionut meistä tiiviin ryhmän. Teltat nousevat pystyyn ilman sanoja ja vettä on valmiina sille, jolla alkaa ruokavuoro.
Pitkällä vaelluksella oppii kanssakulkijoista erityisiä asioita. Kun elämän yksinkertaisuus hallitsee, ihminen on aseista riisuttu. Jo tietää, kuka aikoo kohta sanoa jotain, kuka on hiljaa.
Tietää sanomatta, koska toinen tarvitsee ruokaa. Tietää, kuka tarvitsee hetken aikaa yksikseen. Tietää, kenellä on tarve tulla kuulluksi.
Vaellus päättyy ja vaellusperhe hajoaa. Toisista tulee kuin siskoja ja veljiä, toisista kaukaisempia sukulaisia, joiden kanssa tietää, että jakaa jotain yhteistä. Jäämme odottamaan seuraavia sukujuhlia.
