Rauhaa Vätsärin tunturiylängöillä
Vätsäri kiehtoo yhä uudestaan ja uudestaan. Tällä kertaa hiljaiselle tunturiylängölle suuntautunut reitti alkoi Kirakkajärven maisemista.
Tunnelma oli odottava, kun astelimme ensimmäisiä askeliamme vajaan viikon vaelluksella kohti Vätsärin erämaata. Matkan alku taittui pientä polkua pitkin Kirakkajärveltä Pakanajoen vuokrakämpälle. Taival on harvaa mäntymetsää, muutamia kosteikkoja ja lukuisia vesistöjä. Elettiin jo loppukesää – itikat ja linnut olivat pääosin vaienneet, joten taivallusta ympäröi erämaan hiljaisuus.
Matkantekoa piristivät lammen reunaa myötäilevän muraikon reunalla päivystänyt tylli ja muutamat vanhat polun varressa olleet reittimerkit, jotka ovat opastaneet Pakanajoelle kulkeneita matkaajia jo ties kuinka pitkään. Pakanajoki on vanha metsänvartijan torppa ja Ruijan keinon etappi, jonka perusti Karl Erik Erikinpoika Jankkila vuonna 1878. Metsien vartioinnille oli tarvetta, sillä Uutuanjoen seudun metsät oli hakattu perusteellisesti ja laittomasti jo 1800-luvulla. Puuta kuljetettiin Jäämeren rannalle norjalaisten tarpeisiin. Nykyisin Uutuanjoen laaksoa peittää kuitenkin yhtenäinen männikkö.
Uutuanjoen yli olimme päättäneet kahlata Vuontisjärveen laskevan joen suulta. Hiukan ylityspaikkaa punnittuamme päätimme uskaltautua kahlaamaan joen suun yli. Jalkoja hellivä lämmin vesi ulottui haaroihin saakka. Hienoilta hiekkarannoilta oli löytänyt leiripaikkansa yksinäinen norjalainen vaeltaja, joka kuivaili tavaroitaan sadepäivän jälkeen. Vaihdoimme norjalaisen kanssa muutaman sanan.
Ensimmäinen määränpäämme oli Routasenkuru – tarkkaan ottaen sen suurin lampi, johon pistävän niemekkeen tiesin jo entuudestaan hyväksi leiripaikaksi. Routasenkuru kuuluu ehdottomasti Vätsärin näkemisen arvoisiin nähtävyyksiin. Kymmenisen kilometriä pitkää rotkolaaksoa kuvioivat lukuisat lammet, jyrkät kalliopahdat ja komeat vesiputoukset. Vaikkei Routasenkuru vedä vertoja Kevon kanjonille, on syrjäinen, paikoin yli 50 metriä syvä ja hiljainen kuru vaikuttava näky. Poluttomalla taipaleella Routasenkurun reunalla kulkeminen on melko raskasta, sillä välillä joutuu laskeutumaan jyrkkiin sivulaaksoihin ja kiipeämään takaisin ylös kalliopahtojen päälle. Komeat maisemat kuitenkin palkitsevat vaivannäön.
Routasenkurun ensimmäinen osuus päättyy upeaan vesiputoukseen.
Routasenkuru katkeaa karttaan nimeämättömän Taimenlammen kohdalla, jonka niemestä löytyy erinomaisia leiripaikkoja. Tämän jälkeen Routasenkuru jatkuu jyrkkien pahtojen reunustamana kurun päätyyn saakka, samalla kun maisema muuttuu avoimeksi paljakaksi kuin huomaamatta. Kurun päädyssä sen länsireunalla on vesiputous, joka syöksyy kapean kalliohalkeaman kautta putouksen alapuolella olevaan pieneen lampeen.
Määränpäänämme ollut Rajapään autiotupa on avoinna vain kesäisin 1.6.–30.9. välisenä aikana. Kävijöitä tuvalla on harvakseltaan. Tunnelmallinen, vanha rajavartijoiden kämppä on saanut vieraskirjansa Kuusamon koskisodissa kunnostautuneelta ja jo edesmenneeltä toimittaja-kirjailija Reino Rinteeltä. Rinne on kirjoittanut kirjan takasivulle vaikuttavat saatesanat: Sen ohikiitävän hetken kuluessa, jonka kukin täällä maan päällä elämme, me ehdimme tehdä hämmästyttävän paljon pahaa kun kohdistamme ponnistelumme ja tarmomme luonnon valloittamiseen. Hyvän tekemiseen pyrkivä ihminen sen sijaan saa tuntea ettei ehdi elämänsä kiitävinä hetkinä saada aikaan yhtään mitään.
Matka Rajapäältä jatkui avoimella tunturiylängöllä, löyhästi Norjan rajaa seuraillen. Täysin avointa ei paljakka ole, vaikka alueen tunturikoivikot tuhoutuivat 1960-luvun puolivälissä tunturimittarien toukkien syödessä puut lehdettömiksi. Metsän- ja puuraja tunturissa muodostuukin monin paikoin männystä. Porojen laidunnuksen vuoksi maisema Suomen puolella on pysynyt avoimena, kun taas Norjan puolella kasvaa tiheää vesakkoa ja koivikoita.
Tavoitteenamme oli tutustua kahteen aivan rajan pinnassa olevaan norjalaistupaan – Vestkoiaan ja Lerkevannskoiaan. Erittäin siistien tupien ylläpidosta vastaa Finnmarkseiendommen eli FeFo. Vestkoia sijaitsee vain 25 metrin päässä rajasta, Lerkevannskoialle on matkaa lähimmältä rajapyykiltä 200 metriä. Tuvat ovat kesäisin hyvin vähällä käytöllä. Sen sijaan talvisin kävijöitä on hiukan enemmän. Hyvin toimiva puuhuolto, kaasu ja pehmeät patjat saivat meidät jäämään Lerkevannskoian punaiselle tuvalle yöksi. Tämä tuntui erityisen houkuttelevalta, kun tihentyvä pilvipeite lupaili yöksi sadetta.
Edessä oli reissun jännittävin päivä. Suuren Surnujärven lasku-uoman yli pääseminen ei kartan perusteella ollut itsestäänselvyys. Varasuunnitelmana oli kiertää Kivilompolo, jonka lasku-uoman tunsin ennestään kelvolliseksi ylityspaikaksi. Kivilompolon kierto ei houkutellut, sillä alue on nimensä mukaisesti hyvin louhikkoista. Saimme kivikoista kuitenkin myös osamme, sillä Surnujärven eteläpäässä on laajoja rakkakivikoita.
Nousimme sateisessa aamussa aluksi 315 metrin korkeuteen ylettyvän Surnupään laelle. Alueen nimistössä usein esiintyvä Surnu on peräisin Inarissa eläneeltä Čurnáás-nimiseltä saamelaiselta, jonka kerrotaan ahdistelleen Inarijärvellä soudelleita tyttöjä. Surnupäältä laskeuduimme kohti lasku-uomia komeaa harjua pitkin, jolta löysimme myös yhden muinaisesta eränkäynnistä kertovan pyyntikuopan.
Surnujärvi laskee Kivilompoloon kahden lasku-uoman kautta, joiden väliin jää pieni lampi. Pudotusta Surnujärveltä Kivilompoloon on yhteensä reilut nelisen metriä. Päätimme käydä ensin ylemmällä ja vuolaammalla lasku-uomalla Surnujärven luusuassa. Ylityspaikka näytti kohtuulliselta, mutta mielenkiinnosta halusimme käydä katsomassa myös toisen ylityspaikan alemmalla joella. Alempaa uomaa viistää laidunkiertoaita, joka jakaa Vätsärin eteläisiin talvilaitumiin ja pohjoisiin kesälaitumiin. Yllättäen poroaidalta löytyikin poromiesten rakentama silta, joten hermoilu joen ylityksestä oli ollut turhaa! Sateesta huolimatta matka jatkui nyt helpottuneena kohti Hevosoivia, jonka olimme päättäneet ottaa päivän etapiksemme. Lampien kirjoma tunturi yltää vain vaivoin metsänrajaan.
Sää poutaantui. Edessä oli miellyttävä ja maisemallisesti hieno päivämatka Hevosoivin, Kallopään ja Äälisselän tunturiselänteitä seuraten aina Iso Rovijärvelle saakka. Pidimme avoimella Kallopään laella pitkän lounastauon ja nautimme tuulettomasta säästä, auringon lämmöstä ja henkeäsalpaavista maisemista. Idän puolella levittäytyivät Surnu- ja Äälisjärvet, lännessä Aittajärvien ketju. Tunturin rinteillä meitä ilahduttivat kohtaamiset lapinharakoiden eli isolepinkäisten kanssa.
Laskeuduimme päivän päätteeksi hyvälle leiripaikalle Iso Rovijärven itäiseen lahdenpohjukkaan Rovipään eteläpuolelle. Rovi on mukaelma ruávista, vanhaa paloaluetta tarkoittavasta sanasta. Rovipäällä on palanut myös vastikään, sillä tunturin eteläpuolisten rinteiden haavikot tuhoutuivat metsäpalossa vuonna 1992. Kokeilin lahdenpohjukassa myös kalaonneani, mutta reissun satunnaisilla ja lyhyillä kalastushetkillä ei saalista tuntunut tulevan. Illaksi kiipesimme leiripaikan eteläpuolisille jyrkille rinteille ihailemaan Iso Rovijärven maisemia. Itäpäässään vuonomaiseksi lahdeksi kapeneva järvi on komea näky.
Viimeisen päivän aamu valkeni pilvipoutaisena. Edessä oli varsin raskas, metsäinen ja kivinen taival takaisin Kirakkajärvelle. Varsinaisia rakkakivikoita ei matkalle osunut, mutta pienipiirteinen kumpuileva ja kivinen maasto teki matkanteosta paikoitellen hidasta ja mutkittelevaa. Ylitimme matkalla niin Iso Rovijärven nimettömän laskujoen kuin Tuulijärven laskujoen Luolikkopuron.
Helpotus oli suuri, kun saavutimme polunpään Vainosjärven itäpuolella. Vainosjärveen pistää pitkänä ja kapeana niemenä komea ja pitkä harju, jonka liepeiltä löytyy hiekkaisia tievoja ja hiekkarantoja. Rannan komealla leiripaikalla tuliaan piti isä kahden lapsensa kanssa. Jututimme Vätsärin erämaan reunoille kalastelemaan tulleita matkaajia hetken ja jatkoimme taivallustamme selvää polkua pitkin astellen. Vainosjärven pohjoisrannalla on muutama kesäasumus, joiden asukkaat ovat rakentaneet polun varrelle muutaman uuden sillan kulkua helpottamaan, eikä kahlaamiseen enää ollut tarvetta. Autolle päästyämme päätimme vielä suunnata Näätämöön – Nord1-Marketin valmisruokatiskin grillin antimien houkutus oli suuri.
Tiedä ja mene
Vätsäri lumoaa ennen kaikkea erämaisuudellaan. Hiljaisen erämaan kruunaa laaja tunturiylänkö. Retkeilijän kannalta erämaa näyttäytyy monin paikoin hankalakulkuisena kivikkona, mutta vastapainon näille luovat ylänköalueiden helppokulkuiset paljakat, aihkien peittämät aarniometsät ja kirkkaat vesistöt. Lukemattomien järvien ja lampien sokkeloon on helppo eksyä, joten Vätsärissä hyvä suunnistustaito tulee tarpeeseen. Aikaa Vätsärille kannattaa varata hiukan tavallista enemmän, sillä alue on monin paikoin hidaskulkuinen.
Alun perin Vätsärillä on tarkoitettu ainoastaan Norjan rajan lähistöllä sijainnutta tunturiylänköä. Varsinaisella Vätsärin erämaa-alueella on pinta-alaa 1550 neliökilometriä. Erämaa jatkuu Norjan puolella Øvre Pasvikin kansallispuistoon, lännessä Inarijärven asumattomaan saaristoon ja Venäjän puolella Pasvik Zapovednikin luonnonpuistoon.
Vätsäriin pääsee myös julkisilla kulkuneuvoilla, sillä Ivalon ja Näätämön välillä operoi yksi bussi arkipäivisin.
Hyviä lähtöpaikkoja Vätsärin vaellukselle ovat Näätämön lisäksi myös Sevettijärvi ja etenkin Semekurtan erotuspaikka sekä Kirakkajärvi. Eteläiseen Vätsäriin, Kessiin, on syytä lähteä Piilolan polun eteläpäästä.
Kirakkajärvellä voi majoittua Porotila Toini Sanilalle. Kirakkajärventien varrella on myös uusi pysäköintipaikka, mihin auto on helppo jättää.
Sevettijärvellä toimii legendaarinen Sevetin baari ja kylästä löytyy myös omia taksiyrittäjiä sekä lentotaksi, joka kuljettaa etenkin kalastajia Vätsärin syrjäisille järville.
