Erämaatunnelmaa Etelä-Suomessa − Ruskaretki Torronsuon kansallispuistoon
Torronsuon kansallispuisto hehkuu ruskan väreissä ja pitkosreitin varrelta löytää erämaisen tunnelman.
Suoluonto oli täysin hiljainen. Maaruska oli värittänyt mättäät. Sieltä täältä ruostemerestä nousi pieniä vihreitä mäntyjä.
Yritin herkistää kuuloani. Josko jostain kuuluisi edes lintuja. Kaukaa alkoi erottua kumiseva lonksunta. Käännyin sijoillani ja näin kauempana pari retkeilijää kirkkaissa takeissaan lähestymässä pitkin pitkoksia.
Siirryimme vaimoni kanssa valmiiksi sivuun pitkosten laitaan, jotta ohitsemme kulkeminen kävisi helpommin. Vaihdoimme tulijoiden kanssa perisuomalaiset nyökkäykset ja mutisimme yhden sanan mittaisen tervehdyksen takin kaulukseen.
Jatkoimme kuuntelua. Yksinäinen punatulkku vihelsi metsän laidassa. Sitten omat askeleemme jatkoivat pitkosten kumisuttamista.
Ruskan ruuhkahuippu
Vajaat tuntia aikaisemmin autoja alkoi näkyä jo useampi sata metriä ennen Kiljamon parkkipaikkaa. Tien laitaan oli pysäköity kymmeniä autoja. Osa näytti olevan vaarassa kellahtaa ojan pohjalle kapealta kaistalta. Oli selvää, että Torronsuon kansallispuiston suomaaston ruskaa oli tullut ihmettelemään muitakin.
Päätimme kokeilla onneamme ja käännyimme parkkipaikalle. Ehkä joku aamuvirkku olisi jo lähdössä, olihan kello jo kohta puolenpäivän.
Pikainen kiepaus parkkipaikalla vesitti toiveet. Kaivoin puhelimen maastokarttasovelluksen esiin ja tarkastelin mahdollisuuksiamme. Kansallispuiston ulkopuolella, Tirron kyläyhdistyksen ylläpitämän Idänpäänkallion laavun lähistöllä saattaisi vielä olla tilaa.
Ensimmäisen parkin vedettyä vesiperän, pysäköimme lähelle laavua metsätien laitaan muiden autojen kanssa. Toinen pysäköintialue rakennettiin viime kesänä noin puoleen matkaan Kiljamosta Tirroon helpottamaan ruuhkia.
Idänpäänkallion laavulla oli useampia seurueita makkaranpaistossa. Kapusimme viereiseen lintutorniin tähystämään Suomen syvimmälle suolle aukeavaa maisemaa. Pitkäksi kasvaneet puunlatvat peittivät osan näkymää, mutta jonkinlaisen käsityksen alueen laajudesta se tarjosi.
Reittivaihtoehtoja ei näin sulan maan aikaan Torronsuolla juuri ollut. Lähdimme kulkemaan kansallispuiston ydintä kiertävää pitkosreittiä pitkin myötäpäivään. Kahdeksan kilometrin Suotaival-reitti on kansallispuiston pisin.
Talvisin jäisellä suolla on sään salliessa mahdollista liikkua hiihtäen. Sinne ajetaan jopa latuja, joten metsäsuksia ei välttämättä tarvita kansallispuistosta nauttimiseen. Leiriytyminen ei kuitenkaan ole sallittua kansallispuiston alueella mihinkään aikaan vuodesta. Kansallispuiston rajojen ulkopuolelle voi leiriytyä jokamiehenoikeuksien turvin.
Taival pitkoksille seuraili latupohjaa ja törmäsimmekin matkalla kylttiin, joka varoitti hiihtäjiä jyrkästä laskusta.
”WARO HUIMA LASKU”, sään haperoittama kyltti julisti.
Selvisimme tämän huiman laskun ja pääsimme kansallispuiston pitkoksille. Ojittamattomilla soilla vallitsee Etelä-Suomessakin varsin erämainen tunnelma. Mättäät vaivaiskoivuineen veivät mieleni Lapin perukoille, vaikka nyt oltiin vain reilun tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, Tampereelta ja Turusta.
Hengenvaara pitkoksilla
Torronsuo on Suomen laajin keidassuoalue. Turvetta näissä sadeveden varassa elävissä soissa on varsin tuhdisti. Torronsuolla turvetta on paksuimmillaan kaksitoista metriä, mikä on eniten koko Suomessa.
Kulkemamme pitkosreitti kattaa vain pienen osan kansallispuistosta. Reitiltä ei tullut mieleenkään poistua, sillä jo parin metrin päässä pitkoksista saattoi velloa melkoista turvepuuroa.
Pätkä Idänpäänkalliolta Kiljamolle tuntui suhteellisen rauhalliselta, eikä kulkijoiden määrä vastannut parkkipaikan automäärää. Toinen vaihtoehto on, että kuljimme samaa vauhtia suurimman osan myötäpäivään kulkijoista kanssa. Tällöin emme saavuttaneet edellä menijöitä, eivätkä takanamme tulleet meitä.
Remontissa olleiden pitkosten vieressä lojui moottorisahalla pätkittyjä vanhoja sähköpylväitä. Yhdessä oli edelleen kiinni keltaisella taustalla musta teksti Hengenvaara. Ajatus kyseisen kyltin näkemisestä valmiissa pitkoksissa huvitti. Joku vielä säikähtäisi.
Karpaloita ja nuotiomakkaraa
Kiljamon metsäsaarekkeelle saapuessamme parkkipaikka oli edelleen täyden näköinen. Tulipaikalla ja näkötornilla riitti kuhinaa, joten jatkoimme kierrostamme pitkin esteetöntä reittiä. Täällä suoluontoa pääsi ihailemaan myös esimerkiksi pyörätuolilla liikkuva.
Yhtäkkiä pitkoksia tuntui risteilevän joka suuntaan, kun puolentoista kilometrin mittaisen Kiljamonkierroksen ja Suotaipaleen reitit tavoittivat toisensa. Luontotornin suunnalta valui kanssaretkeilijöitä tasaiseen tahtiin ja liityimme jonon jatkoksi.
Edellä kulkevan seurueen lapset esittivät vaikeita kysymyksiä suoluonnosta.
”Äiti miks tääl on näin märkää?”
”No kun tää on suo.”
”Mistä tää on tänne tullut?”
”Se on pikkuhiljaa syntynyt tähän, kun sammal on kasvanut ja…”
”Äiti joko syödään eväitä?”
Hymähtelin itsekseni. Mahtava juttu, että lapset olivat täällä esittämässä kysymyksiä ja toivon mukaan päivän päätteeksi kotimatkalla autoon nukahtaen, hyviä muistoja luomassa. Mieleeni tulvi omia lapsuusmuistojani perheemme retkiltä.
Reitin varren turpeessa hehkui yksittäisiä karpaloita. Eräs ohittamamme pariskunta oli saanut poimittua niitä jo pussin pohjallisen.
Parin kilometrin jälkeen pitkokset saavuttivat Niittylänsaaret ja kenkämme tavoittivat jälleen juurakkoiset polut. Tasaisen taipaleen jälkeen nousu metsätien kautta kohti Idänpäänkallion laavua sai ihan hengästymään. Vaikka ilma oli raikkaan lokakuinen, hiki puski auttamatta pintaan ja juomapullot oli kaivettava esiin.
Hengityksen tasaantuessa saavuimme Idänpäänkallion laavulle. Ritilällä oli tilaa parille makkarallemme ja laavun kulmallekin sovimme hyvin istumaan. Ruska, raitis ilma ja retkieväät – mitäpä siihen enää kaipaa?
