Retken jutut

Voiko pelkoon kuolla?

0_5fa31_b72ead85_xl

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Talvella 1959 yhdeksän kokenutta vaeltajaa katosi Uralvuorille. Heidät löydettiin kuolleina, mutta kukaan ei voinut käsittää mitä oli tapahtunut. Tapauksen oudot yksityiskohdat kummittelevat yhä.

Sen piti olla tavanomainen vuorivaellus. 23-vuotias insinööriopiskelija Igor Djatlov johti yhdeksän opiskelutoveriaan nykyisestä Jekaterinburgista pohjoiseen kohti Otorten-vuorta. Kaikki olivat kokeneita talviretkeilijöitä, joille olosuhteet olivat tutut. Yksi ryhmästä, Juri Judin, joutui kääntymään jo alkumatkasta takaisin huonon terveytensä vuoksi. Hän oli ainut, joka pelastui.

Kun vaeltajia ei kuulunut takaisin määräaikaan mennessä, heitä lähdettiin etsimään. Retkikunnan teltta löydettiin Holat Sjahyl -vuoren rinteeltä. Seinät oli viilletty auki, mutta sisällä kaikki tavarat olivat järjestelmällisesti paikoillaan. Mihin retkikunta oli kadonnut?

Vain hetkeä myöhemmin etsijät löytävät puolentoista kilometrin päästä, puurajan alapuolelta huolimattomasti kyhätyn nuotiopaikan jäänteitä vanhan setripuun alta. Sen vieressä hangesta törröttää ihmisen jalka. He kaivoivat esiin kaksi ruumista: Juri Dorošenkon ja Juri Krivoništšenkon. Molemmat ilman kenkiä ja päällysvaatteita.

Puun oksat olivat katkeilleet viiden metrin korkeudelle saakka. Näköala oli avautunut teltan suuntaan. Oliko puuhun kiivetty tähystämään? Vai kenties pakoon jotakin? Läheisiä pienempiä puita oli katkottu veitsellä, mutta latvaosia ei löytynyt. Puita tuskin oli tarvittu polttopuuksi, sillä kuivempia oksia oli lähistöllä runsaasti. Oliko oksia kerätty suojaa varten?

Samana päivänä löydetään vielä retkikunnan johtaja Djatlov sekä Zinaida Kolmogorova. He olivat eri etäisyyksillä setripuusta matkalla takaisin telttaa kohti. Djatlov oli tarrautunut viimeisillä voimillaan koivunoksiin. Hänen rannekellonsa oli pysähtynyt aikaan 5:31. Ei kenkiä. Kolmogorova oli ehtinyt lähes setripuun ja teltan puoliväliin ennen uupumistaan.

Kaikkien viralliseksi kuolinsyyksi merkittiin hypotermia, mutta selitys jättää paljon auki. Dorošenkon rakossa oli paljon vähemmän virtsaa kuin hypotermiaan menehtyneillä yleensä. Hänen poskellaan oli harmaata vaahtoa, joka voisi viitata keuhkoödeemaan. Joku oli painanut Dorošenkon rintaa. Vammamekanismi sopisi yhtä hyvin salaisen poliisin kuulustelumenetelmiin kuin siihenkin, että hän saattoi vain pudota puusta. Krivoništšenkon suusta löytyi hänen kädestään irronnutta ihoa. Ehkä hän yritti pysyä puussa mahdollisimman pitkään ja yritti saada kangistuneet kädet hereille puremalla niitä. Vai kauhistuiko hän jotain ja yritti estää itseään huutamasta? Djatlov oli yskinyt verta; Kolmogorovalla oli vyötäisillän tylpän esineen aiheuttama mustelma. Ihan kuin joku olisi lyönyt häntä pampulla.

Maaliskuun kolmantena etsijät löysivät Djatlovin ja Kolmogorovan reitiltä vielä Rustem Slobodinin. Hän oli saanut iskuja päähänsä, ja sulaneen lumen muodostamat painaumat hänen kasvojensa alla kertoivat nuorukaisen olleen vielä jonkin aikaa elossa kaatumisensa jälkeen. Oliko hän kaatuillut itse kasvoilleen toistuvia kertoja, vai oliko joku lyönyt häntä?

Tutkimukset alkavat

Tutkijat selvittivät, että retkikunnan Niger-tyyppinen teltta oli viilletty kolmesta kohdasta auki sisältäpäin. Mikä oli pakottanut heidät poistumaan niin äkisti, ettei ovea voitu käyttää? Lähellä teltan harjaa oli useita pienempiä poikittaisviiltoja. Olivatko he halunneet tähystää teltasta ulos? Monet epäilivät retkikunnan joutuneen lumivyöryyn. Aluksi ehdotettiin myös että myrsky olisi vienyt yhden mennessään ja muut olisivat sännänneet pelastamaan häntä. Väitteet eivät ole uskottavia. Miten tuuli voisi viedä ihmisen mennessään, mutta jättää teltan kuitenkin pystyyn? Samasta syystä lumivyöryteoria tuntuu heikolta. Rinne ei edes ollut kovin jyrkkä.

Kun tutkijat kehittivät retkikunnan kameroista löytämänsä filmit, mitään tavanomaisesta poikkeavaa ei ilmennyt – paitsi aivan lopuksi. Krivoništšenkon kameran viimeinen ruutu, numero 33, oli selittämätön. Muutoin täysin tumman kuvan vasemmassa laidassa oli outo valonlähde – aivan kuin taivaalta putoava tulipallo. Kuva herätti hurjia teorioita aina UFO:jen hyökkäyksestä salaisiin ohjuskokeisiin. Oliko outo valoilmiö säikäyttänyt nuoret teltastaan? Olivatko he nähneet jotain, mitä he eivät olisi saaneet nähdä? Vai oliko ruutu 33 pelkkä merkityksetön vahinkolaukaus?

Seudulla oli raportoitu outoja taivaalla näkyviä valoja, jotka saattoivat liittyä Baikonurista käsin tehtyihin ohjuskokeisiin. Niiden aktiivinen aika ajoittui 1950-luvun loppuun, mutta silminnäkijähavaintoja juuri helmikuun ensimmäiseltä päivältä ei ole.

Aika kului, mutta vihdoin toukokuun kolmantena päivänä yksi etsijöistä teki löydön. Lumesta törrötti oksia, jotka oli selvästi katkaistu veitsellä. Kaivuutyö paljasti lumeen kyhätyn hätämajoitteen, jonka pohjalle oli tuotu oksia ja vaatteenriekaleita. Oli ilmeistä, että oksat oli tuotu ensimmäisten ruumiideen löytöpaikalta setripuun luota, noin 70 metrin päästä. Vaatemytyt oli tarkoitettu lisäeristeeksi ja ne oli riisuttu jo aiemmin kuolleilta. Suoja oli rakennettu rotkoon, jossa se oli suojassa tuulilta. Elossa olleet olivat siis riittävän järjissään yrittääkseen pelastautua. Miksi se ei kuitenkaan riittänyt?

Retkikunnan viimeiset neljä jäsentä, Aleksandr Kolevatov, Nikolai Thibault-Brignoles, Ljudmila Dubinina ja Semjon Zolotarjov, löydettiin kuolleena hätämajoitteen lähistöltä vuoripuron uomasta.

Selittämättömiä vammoja

Ruumiinavauksessa paljastui kummia: Kolevatovin vammat muistuttivat sellaisia, joita voisi syntyä tappelussa. Muun muassa hänen nenänsä oli murtunut. Zolotarjovin ja Dubininan kylkiluut olivat murtuneet niin, että niistä oli aiheutunut runsasta sisäistä verenvuotoa. Lääkärin mukaan murtumat olivat vaatineet hyvin suurta voimaa ja ne olivat syntyneet uhrien vielä eläessä. Erikoista oli, että molempien vammat olivat hyvin samanlaiset, vaikka Zolotarjov ja Dubinina olivat ruumiinrakenteiltaan erilaiset. Tutkijat päättelivät, etteivät molemmat vammat ole voineet syntyä yhden tapahtumaketjun aikana.

Kummallisinta oli, että Dubininan kieli puuttui. Hänen vatsalaukustaan löytyi hyytynyttä verta, mikä viittaisi siihen, että Dubininan sydän löi vielä silloin kun kieli irrotettiin. Toisaalta ruumis ehti olla luonnossa pitkään ennen löytymistään. Olisi luonnollista, että eläimet hyödyntäisivät ruumiit. Ruumishuoneella otetuista valokuvista käy ilmi, etteivät Dubininan huulet, nenä tai korvat olleet vaurioituneet. Jos eläimet olivat asialla, miksi vain kieli kelpasi?

Thibault-Brignolesin kallossa oli outoja murtumia. Lääkäri ei uskonut niiden voineen johtua putoamisesta kivikkoon, vaikka pudotusta oli jopa seitsemän metriä. Putoamisen yhteydessä ihminen pyrkii yleensä ottamaan vastaan käsillään. Kenenkään yläraajoissa ei kuitenkaan ollut murtumia. Jos päävamma olisi syntynyt huomattavasti ennen kuolemaa, sen aiheuttama verenvuoto olisi luultavimmin vaikeuttanut Thibault-Brignolesin liikkumista. Eikä tutkimuksissa löytynyt mitään merkkiä siitä, että ketään olisi raahattu. Jalanjäljet antavat ymmärtää, että koko ryhmä kykeni liikkumaan jalan.

Zolotarjovin kaulassa roikkui yhä kamera, jonka filmi oli tuhoutunut. Miksi mies hylkää telttansa, mutta ei kameraansa? Mitä niin tärkeää filmille tallentui, että se piti kuljettaa mukana? Retkikunnan muut kamerat oli jätetty telttaan.

Viimeisenä löytyneiden vainajien vaatteista oli lisäksi löytynyt vaarallisen korkeita pitoisuuksia radioaktiivista säteilyä. Joutuiko retkikunta todistamaan pieleen mennyttä sotilaallista koetta, minkä vuoksi heidät piti vaientaa? Löytyisikö vammoille luonnollinen selitys?

Miksi he pakenivat?

Djatlovin solan tapauksesta on kirjoitettu paljon – Renny Harlin ohjasi aiheesta elokuvankin. Silti oleellisin kysymys on jäänyt ratkaisematta: Mikä sai hyväkuntoiset nuoret hylkäämään suhteellisen suojaavan telttansa? Vain uhka varmasta kuolemasta voi saada ihmisen pakenemaan paljasjaloin ainoasta lämpimästä turvapaikastaan.

Uhka tuskin tuli teltan sisältä. Eläinten tai ihmisten hyökkäys voisi ajaa pakosalle, mutta teltan läheisyydestä löytyi vain kahdeksan tai yhdeksän hengen jalanjäljet. Se, että jälkiä ei löytynyt, ei tietenkään todista siitä, etteikö sellaisia olisi voinut olla ennen kuin etsintäpartiot ja lumisade tuhosivat todisteet. Telttaan jäi kirveitä ja puukko. Ehkä uhka oli sellainen, jota vastaan kirves ei olisi tehokas ase.

Donnie Eichar esittää vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan Dead Mountain mielenkiintoisen teorian haastateltuaan useita tutkijoita. Retkikunta oli vahingossa pystyttänyt telttansa paikkaan, joka altisti heidät harvinaiselle luonnonilmiölle. Vuoren huipun yli puhaltanut myrsky olisi voinut saada aikaan Kármánin pyörreratana tunnetun ilmiön, jossa syntyy voimakkaita tuulenpyörteitä. Niiden aiheuttama ääni olisi vastannut ohi kulkevaa tavarajunaa. Lisäksi pyörteet olisivat todennäköisesti saaneet aikaan myös kuuloalueen alapuolelle jääviä infraääniä. Niiden vaikutukset tunnetaan huonosti, mutta yhdessä kokeellisessa tutkimuksessa osoitettiin, että infraäänet saavat aikaan levottomuutta, pahoinvointia, kylmiä väreitä, surua, hermostuneisuutta ja silkkaa pelkoa. Kun keho aistii jotain, mitä korva ei kuule, syntyy aavemaisia kokemuksia.

Infraäänet yksin eivät selitä tapausta, sillä koeasetelmassa vain yksi viidestä sai oireita. Djatlovin solan tapauksessa kaikki retkikunnan jäsenet kauhistuivat yhtä aikaa. On uskottavaa, että myrskytuulen ulina vaikutti jokaiseen. Lisäksi infraäänet saivat ainakin jotkut vaeltajista suunniltaan. Yhteisvaikutuksena on voinut olla jonkinlainen kollektiivinen mielenhäiriö. Siihen viittaisi sekin, että vaikka teltasta on poistuttu äkillisesti seinien läpi, toiminta sen jälkeen on ollut määrätietoista. Jalanjäljet paljastavat, että teltan läheltä on poistuttu jonossa eikä sinne tänne säntäillen.

Zolotarjov ja Thibault-Brignoles olivat todennäköisesti ulkona tapahtumien alkaessa, koska he olivat vaatetettuja. On täysi mysteeri, miksi yksikään muista kokeneista retkeilijöitä ei pysähtynyt hakemaan kenkiään tai ulkovaatteitaan. Heidän olisi täytynyt ymmärtää hyiseen, pimeään yöhön pakenemisen suunnaton vaarallisuus.

0_61551_ccfdd067_xl

Lopulta kaikki kuolivat

Kun nuoret pääsivät alemmas metsäiselle alueelle, Dorošenko päätti kiivetä puuhun. On mahdotonta tietää yrittikö hän tähystää teltalle, vai oliko tarkoitus paeta jotain. Vammojen perusteella on kuitenkin uskottavaa, että hän lopulta putosi puusta.

Vaikka he olisivat tässä vaiheessa tajunneet vaikean tilanteensa, heidän olisi ollut lähes mahdotonta palata teltalle. Oli puoliyö. He olivat väsyneitä ja kylmissään. Kaikkialla oli pimeää. Kuu nousisi vasta aamuneljältä.

He sytyttävät nuotion. Se oli riittävän suuri pitämään heidät lämpimänä, mutta se paloi enintään kaksi tuntia. Ympärillä oli runsaasti polttopuuta, jota ei ollut käytetty. On mahdotonta ymmärtää miksi miehet antoivat tulen sammua – etenkään kun Krivoništšenkolla ei ollut paleltumisen lisäksi juurikaan muita vammoja. Uhkasiko heitä sittenkin jokin minkä vuoksi tulta ei voinut pitää?

Jossain vaiheessa, Dorošenkon ja Krivoništšenkon ehkä jo kuoltua, Djatlov, Kolmogorova ja Slobodin päättävät yrittää takaisin teltalle, mutta heidän voimansa ehtyvät. Ei ole selvää oliko koko ryhmä tähän saakka yhdessä, vai oliko myöhemmin löytyneiden neljän retkeilijän joukko irtaantunut tai eksynyt muista jo aiemmin. Jossain vaiheessa ainakin yksi vuoripuroon menehtyneistä on käynyt nuotiopaikalla, koska puron luokse kyhätystä suojasta löytyi nuotiopaikalta tuotua materiaalia. Jää täydeksi mysteeriksi, ketkä osallistuivat improvisoidun suojan rakentamiseen ja miksi kukaan ei lopulta ollut hakeutunut suojaan, vaan kaikki kuolivat sen ulkopuolelle. Myös vakavien vammojen syntymekanismi jää arvoitukseksi.

Päätutkija Lev Ivanov kirjoitti raporttiinsa, että nuoret olivat kuolleet tuntemattoman pakottavan voiman seurauksena. Sen parempaa selitystä ei taida olla tarjolla vieläkään.

Artikkelin päätelmät on koottu useista eri lähteistä. Kaikkia tapaukseen liittyviä seikkoja ei ole tuotu tässä esille. Tapahtumien todellista kulkua ei tunneta täysin.

Teksti: Mikko Hieta

Lukijakilpailu

Paljasta meille pelkosi

Pelkäätkö pimeää? Oletko kuullut retkellä outoja ääniä? Aistitko autiotuvassa aaveiden läsnäolon? Paljasta meille pelkosi. Kirjoita kauhukokemuksistasi toimitukseen joko Facebookissa tai osoitteella: toimitus@retkilehti.fi. Julkaisemme selkäpiitä karmivimmat tarinat. Voit myös kertoa millä keinoilla pidät pelon loitolla. Arvomme osallistujien kesken Suomessa suunnitellun Fenix HL60R -otsavalaisimen. Sen 950 luumenin kirkkaus ja yli sadan metrin kantama suojaavat tehokkaasti pimeän pelolta. Kilpailu päättyy marraskuun lopussa 2016.

Lue myös

Näin otat hienoja retkikuvia puhelimen kameralla

Petri Laine

Kirveenvarresta olisi asiaa

Petri Laine

Elokuun Retki-lehti ilmestyy perjantaina

Petri Laine