Pyhiinvaellus Suomessa
Pyhän Olavin merireitti kulkee Turun tuomiokirkolta Maarianhaminaan maailman kauneimman saariston läpi. Nautiskelija napsii reitistä sen parhaat palat, hyppää välillä Saaristobussiin ja yöpyy mukavasti majataloissa.
Kun Olav Haraldinpoika vaelsi Novgorodista Turun ja Maarianhaminan kautta Norjan Nidarosiin (nykyiseen Trondheimiin) vuonna 1030, ei autoa tunnettu. Norjan silloinen viikinkikuningas ja sittemmin pyhimykseksi julistettu Pyhä Olavi sai tyytyä ratsuun, jalkapatikkaan ja venekyyteihin.
Nyt, tuhat vuotta myöhemmin, Olavin jalanjäljet Turusta saaristoon on nimetty Pyhän Olavin merireitiksi, jota markkinoidaan pyhiinvaeltajille.
Valitettavasti samaa saaristoon vievää ainoaa kulkuväylää, Saaristotietä, käyttää myös motorisoitu liikenne, noin 10-15 000 ajoneuvoa vuorokaudessa. Suurin osa pyhiinvaellusreitistä kulkee pikiteitä tai niiden lähistöjä pitkin. Se on harmi, sillä vaikkei Haraldinpoika varsinaisesti maisemia lähtenytkään katselemaan, liikkui hän reissullaan maailman kauneimman saariston halki. Turunmaan saaristo on voittanut tuon tittelin lukuisissa äänestyksissä.
Ratkaisu, jonka avulla saariston helmistä pääsee nauttimaan kävelemättä liikenteen seassa, löytyy Saaristobussista ja lautoista. Vihreä-valkoisella linja-autolla matkaa voi tehdä saaristoon palan kerrallaan, hypätä pois kauneimpien luontoetappien kohdalla, ja jatkaa taas seuraavaan kohteeseen. Meriosuudet hoituvat kirkkaankeltaisilla yhteysaluksilla. Kokeilemme tätä retkeilytapaa kahdeksan turkulaisen Retkeilykerhon edustajan voimin toukokuussa, jolloin saaristossa on vielä muuten hiljaista.
Pyhiinvaelluspassi mukaan
Pyhiinvaelluspassit ja ohjeet matkaan noudamme Turun tuomiokirkon Pyhiinvaelluskeskuksesta. Sieltä mukaan jää muutakin pyhää, kuten tuubihuiveja ja pyhiinvaelluskoruja. Passi on kuitenkin keski-ikään ehtineiden naisvaeltajien ehdoton suosikki, sillä leimojen keräämisen ilo ei sammu ihmisestä ikinä. Ensimmäiset hienot, asianmukaisesti tuhriintuneet leimasimenjäljet painetaan vihkoihin kirkon portailla olevasta postilaatikosta. Matkassa on nyt joukko virallisia pyhiinvaeltajia.
Ensimmäisen kerran ryhmä painaa Saaristobussin pysähdysnappia Paraisten Sattmarkissa. Sen punamultainen torppa 1700-luvun lopulta on toiminut kesäisin kahvilana jo vuodesta 1962 – eli lähes siitä asti, kun Sattmark yhdistettiin mantereeseen sillalla. Sitä ennen pienessä, edelleenkin Lofsdalin kartanoon kuuluvassa laivamiehen torpassa, asui parhaimmillaan jopa 13-henkinen perhe.
Sattmarkin kahvituvalta on mahdollista patikoida rengaslenkkejä, joille pituutta tulee 2,5 kilometristä 11 kilometriin. Ne kulkevat enimmäkseen kuivassa saaristolaismännikössä ja ovat hyvin merkittyjä sinisin maalimerkein. Merta ei reiteiltä juurikaan pääse ihailemaan.
Ryhmä jatkaa omia polkujaan kohti muutaman kilometrin päässä olevaa Lenholman luonnonsuojelualuetta. Siellä heitä vastassa ovat suojeltu lehto luontopolkuineen sekä hakamaiden työntekijät – kymmenpäinen mullilauma. Karjalauma hoitaa perinteistä tehtäväänsä: syö minkä ehtii. Näin perinnemaiseman monipuolinen kasvillisuus saa valoa ja lannoitteita. Lenholmasta löytyy Suomessa harvinaisia tammi- ja metsälehmusvaltaisia hakamaita ja lehtoja, joilla kasvaa 29 uhanalaisia sieni- hyönteis- ja jäkälälajia sekä yhteensä 390 perhoslajia. Yhtään toista yhtä edustavaa tammihakaa ei Suomesta löydy.
Vaeltajat nauttivat lounashetkestä suuren – varmastikin monta sataa vuotta vanhan – tammen katveessa, kunnes Saaristobussi vie mukaansa.
Herkuttelijan Nauvo
Sähköinen maantielautta Elektra vie bussin ja vaeltajat Nauvoon, jossa ryhmän paikallisoppaaksi lähtee mukaan Nina Söderlund, yksi Viktor Westerholmin luontopolun ideoijista ja rakentajista. Vajaan kolmen kilometrin mittainen polku kiertää Eteläsatamasta ylös Jättekastet-mäelle, mistä löytyy upouuden näkötornin lisäksi pronssikautinen hautaröykkiö. Polun varren taulut kertovat sekä paikallisesta historiasta että polun nimeä kantavasta taiteilija Westerholmista, joka vietti lapsuutensa kesät Nauvon Ernholmissa. Nina Söderlundin mukaan Westerlundin kuuluisat lehmähakamaalaukset ovatkin saaneet näistä maisemista inspiraatiota.
Lakanavaelluksella nukutaan pedatuissa sängyissä, jotka ensimmäisenä yönä löytyvät Nauvon vanhan kivikirkon vieressä olevasta Martta-kodista. Toukokuussa on vielä hiljaista, avain löytyy ovesta. Pieneksi kyläksi Nauvossa on monta ravintolaa, jotka löytyvät kivenheiton päästä, vierasvenesatamasta. Päätämme kokeilla juuri pari päivää aikaisemmin eli vappuna avautunutta Hamn Krogia. Nälkä on paras mauste, mutta krogin ruoka olisi kelpaisi muutoinkin.
Leimat! Passit ovat leimaamatta, joten lähdemme kirkkovallille etsiskelemään leimasinlaitetta. Kierrämme kirkon, pappilan, seurakuntakodin ja lopuksi koko hautausmaan ristiin rastiin, mutta leimasinlaatikkoa ei löydy. Olemme kuin lapset, joilta tikkari on viety suusta. Sinnikkäimmät käyvät vielä aamulla uuden, turhan kierroksen. Ilman leimojakin päivä on ollut antoisa.
Pyhiinvaellusta pyörillä Kökarissa
Linja-auton aamuvuoro vie Korppoon Galtbyn satamaan, mistä matka jatkuu yhteysaluksella kohti Kökaria. Tämän puolentoista tunnin merimatkan aikana vaihdamme Ahvenanmaan maakunnan puolelle. Jalankulkijat pääsevät yhteysaluksille maksutta, mutta harvaan kulkevan aluksen aikataulu on syytä tarkistaa etukäteen. Harparnäsin lauttarannassa meitä odottaa rivi iloisenkirjavia polkupyöriä, joilla sataman, hotelli Brudhällin ja kirkon väliset tieosuudet hoituvat hurauksessa.
Kökarin helmi on sen kirkko ja varsinkin sen vieressä oleva fransiskaaniluostarin raunioille rakennettu museo. Kirkko ei vielä toukokuussa ole avoinna, mutta paikallisesta seurakunnasta olemme saaneet oppaan, joka kertoo kirkon historiastakin – ja antaa passiin vaeltajien himoitseman leiman.
Fransiskaanimunkkeja tiedetään todellakin asuneen saarella jo 1300-luvulla ja 1400-luvulla siellä toimi tiettävästi täysmittainen luostari. Vaikka 240 asukkaan saaristokunta Kökar nykyään tuntuukin syrjäiseltä, oli se tuolloin vilkkaitten vesireittien varrella. Lisäksi munkkeja houkuttelivat saaren runsaat kala- ja hyljekannat.
Pyhän Annan kirkolta merkityt luontopolut houkuttelevat jatkamaan matkaa jalan. Meditaatiotauluja seuraamalla pääsee itään kohti Hästskäria ja kulttuuripolun opasteet tekevät Hamnöllä kierroksen etelään. Molemmat polut kulkevat pääosin vehreitä niittyjä ja metsäalueita pitkin, mutta tekevät pistot myös rantakallioille.
Parhaiten Kökarin saaristoluonto pääsee oikeuksiinsa Kalenin noin seitsemän kilometrin mittaisella luontopolulla saaren länsirannalla. Harmaa peruskallio näyttäytyy polulla laajoina tasanteina ja välillä jylhinäkin jyrkänteinä. Tellmossbergetin kalliot ovat saaren korkeimpia, joten näkymää riittää kauas ja toisinaan ketteryyttä kysytään. Reitin kruunaa saapuminen meren sileäksi hiomille rantakallioille.
Toisenlaista historiaa kertovat Kalenin lukuisat sotahistorialliset jäänteet. Toinen toistaan seuranneet linnoitusten rakennustyöt, demilitarisoinnit ja niitä seuranneet rakennusten räjäytykset ja uudelleenrakentamiset ovat jättäneet arpensa saareen.
Pikkuruinen Sottunga
Yhteysalus Viggen vie retkeilijät seuraavaksi Sottungaan, Suomen pienimpään kuntaan, jossa asukkaita on vain 115. Laiturille tulee vastaan Henry Johansson, jolle hetki on ainutlaatuinen, sillä kahdeksan hengen pyhiinvaellusseurue on rannassa olevan punaisen Strandhugget-majatalon ensimmäinen asiakasryhmä. Yläkerran kolme makuukammaria on juuri remontoitu, lakanat silitetty ja uudet astiat purettu paketeistaan. Illallista Tea ja Henry Johansson valmistavat meille tänään itse, sillä rannan ravintola aukeaa vasta kesäkuussa. Palvelu ja ruoka saavat pilottiasiakkailta täydet pisteet.
Pieni Sottunga panostaa pyhiinvaeltajiin. Heti satamassa heitä tervehtii pieni taukotupa, jossa saa levähtää, lukea kirjoja tai imeä tietoa saaresta ja sen lukuisista luontopoluista. Ja mikä tärkeintä, pyhiinvaelluspassiinsa voi painaa leiman!
Saaren päänähtävyys on kauttaaltaan punamultainen suhteettoman kapea ja korkea kirkko, joka löytyy yllättäen rannasta, eikä kirkonkylältä. Sitä esittelemään saapuu nuori paikallinen asukas, joka on muuttanut monen muun tavoin Sottungaan Ruotsista. Lapsia Sottungassa onkin jälleen kymmenkunta.
Aamulla Ahvenanmaan pääsaaren Långnäsiin vievää lauttaa on hyvä olla vastassa ajoissa, sillä se saattaa majatalon isäntäparin mukaan tulla milloin sattuu. Tunnin merimatkan jälkeen keula kolahtaa Långnäsiin.
Idyllinen Maarianhamina tarjoaa yllin kyllin ohjelmaa puoleksi päiväksi. Yksimielinen päätös on tutustua ahvenanmaalaisuuteen kulttuurihistoriallisessa museossa ja samassa rakennuksessa oleviin taidenäyttelyihin. Ahvenanmaalla ei tietenkään voi käydä syömättä pannukakkua. Paikallisten mukaan parhaan kardemummalla maustetun, paksun ”ålandspannkakan” leipoo kahvila Julius. Vaikka perinteisen luumuhillokkeen sijaan Juliuksessa pannukakku tarjoillaan populistisesti mansikkahillolla, on maku kohdillaan.
Pyhän Olavin merireitti
- Turusta Paraisten, Nauvon, Kökarin ja Sottungan kautta Ahvenanmaan Eckeröön kulkeva merkitty vaellusreitti, josta osa kuljetaan yhteysaluksilla ja lautoilla.
- Osa reitistä on polkua, mutta suuri osa noudattelee maanteitä tai kevyenliikenteen väyliä.
- Yhteysalukset ja lautat operoivat ympäri vuoden, aikataulut voi tarkistaa osoitteista finnferries.fi ja alandstrafiken.ax.
- Maantieosuudet reitistä voi kulkea linja-autolla. Linjojen 901-904 aikataulut löytyvät osoitteesta seutuplus.fi.
- Lisätietoa reitistä osoitteessa stolavwaterway.com.
- Reitti avattiin 24. toukokuuta 2019. Se on merkitty maastoon punaharmaalla hannunvaakunatunnuksella.
- Merireitti on osa suurempaa Pyhän Olavin reitistöä, joka jatkuu Norjan Trondheimiin asti. Matkaa Turusta Trondheimiin tulee noin 1 200 kilometriä.
- Kaikki Ahvenanmaan luontopolut löytää kootusti kirjasta Ahvenanmaan retkeilyopas, Sanna-Mari Kunttu, Calazo 2022.
