Lemmenjoen syrjäisessä kolkassa
Lemmenjoen kansallispuiston pohjoisin kolkka valikoituu harvan vaeltajan kohteeksi, vaikka se on helposti saavutettavissa Angeliin vievän tien ansiosta.
Vaelluskenkä painuu punertavan sammaleen peittävään suohon. Varvut hankaavat lahkeita vasten rikkoen hiljaisuuden. Rääseikkö hidastaa vaellusta ja vetisissä paikoissa joudun etsimään askelteni alle korkeimpia mättäitä ja kiviä. Etenen arvioimaani hitaammin, mutta silti nautin hetkestä – poluton erämaa jaksaa sykähdyttää.
Nostin repun selkään tuntia aiemmin Inarista Angeliin vievän tien laidalla. Nousin jokilaaksosta poroaitoja väistellen ylängölle ja suunnistan nyt kohti etelää tavoitellen Ylimmäistä Lankojärveä. Tiedän osuvani puolitoista kilometriä leveälle vesistölle, mutta ylitettävien soiden ja purojen määrä on kiinni reitinvalinnastani ja kartanlukutaidoistani.
Kai sitä voi taidoksi kutsua, kun kaarran Laiskasojanharjulle. Kuiva kangas halkoo soista maata ja saan seurakseni heikon uran, poropolun. Eläimet kulkevat aina helpointa maastoa. Omat retkitaidot karttuvat, kun matkii viisaimpia luonnossa selviytyjiä.
Taivallan maamme suurimmassa kansallispuistossa, Lemmenjoella. Kohde tunnetaan kultamaistaan, mutta täältä on matkaa Morgamojan Kultalaan lähes 40 kilometriä. Sallivaaran poroerotus sijaitsee yli viiden peninkulman päässä ja Korsatunturin huipulle sekä Uurrekarkian palovartiolle on linnuntietä yli 80 kilometriä.
Olen vaeltanut viimeisten parin vuosikymmenen aikana Lemmenjokea ympäri ja halki pistoja unohtamatta, mutta nyt olen puiston pohjoisimmassa kolkassa, minulle täysin uudella seudulla. Syrjässä tämä on muidenkin vaellusreiteiltä. Rauha on taattu, vaikka seudulla on kaksi kulttuurihistoriallista autiotupaa, Matti Mustan tupa ja Kruununtupa.
Autiotupien bongaaminen on perimmäinen syy minivaellukseeni, mutta en minä pelkkiä tupia täältä hamua. Olisivathan molemmat tuvat lähestyttävissä itäpuolen metsäteitä varsin lähelle ainakin maastopyörällä. Ei minua kiinnosta nuo kansallispuiston ulkopuoliset urat lohduttomine hakkuineen, jos vaihtoehtona on vajaa pari peninkulmaa polutonta korpea.
Erämaan aarre
Männikön välistä erottuu ensimmäinen pilkahdus Ylimmästä Lankojärvestä. Askel askeleelta pilkahdus vaihtuu näkymäksi ja lopulta pään kääntämistä vaativaksi panoraamaksi.
Koivut ovat saaneet vasta varoivaisen vaalennuksen, mutta vaivaiskoivujen penninkokoisen lehdet hämmentävät väriloistollaan. Ne saavat näytellä ruskan alkumarssin pääosassa juolukoiden ja pihlajien täydentäessä värikylläisyyttä näyttävissä sivurooleissa. Yli vyötäisillä yltävät vaivaiskoivikot tekevät rantasuosta hankalan kulkea, mutta nyt kahlaan sitä mielissäni.
Tavoittelen rantapenkkaa, sillä soisilla järvenrannoilla kuivin kannas on aina aivan rantaviivassa. Ranta kuivahtaa vedenpinnan ollessa matalalla, jolloin reunalle onnistuu juurtumaan jopa ensimmäiset puut.
Järvellä näkyy matalia, kuraisia hiekkarantoja ja muutamia harvoja järvikortetta kasvia alueita. Kaukana erotan pari vesilintujen parvea.
Näky on kaunis, mutta millaista täällä olisi asua? Vastauksen siihen tiesi Matti Musta, joka tunnettiin myös nimillä Valpun-Matti ja Ingan Matti. Hän asui perheineen Ylimmän Lankojärven asuinkentässä vuosina 1903–1917, jonka jälkeen tupa palveli suvun kalastustukikohtana. Mustan perheellä oli parhaimmillaan pari lehmääkin, joille niitettiin ruuaksi näkemiäni järvikortteita.
Tuntuu, että asuinpaikka on kaukana erämaassa. Toisaalta Musta muutti vain kahdeksan kilometrin päähän Menesjoensuussa sijainneesta syntymäkodistaan. Perinteikäs autiotupa päätyi osaksi kansallispuistoa ja Metsähallitus kunnosti sen ensimmäisen kerran vuonna 1994. Samalla raivattiin pensoittunut pihakenttä, joka on luokiteltu nykyisin paikallisesti arvokkaaksi perinnemaisemaksi.
Matti Mustan tuvan kohdalle karttaan on talletettu myös sen saamenkieliset nimet, Váábu Maati tupe ja Lággujärvtuuvááš. Löydän helposti perille järvenrantaa seuraamalla. Toisin oli ennen, vanhoihin karttoihin tupa oli merkitty puolisen kilometriä liikaa länsilounaaseen.
Odotin helmeä, mutta kohde osoittautuu aarteeksi. Ihastun oitis ulko-oven nerokkaaseen, puusta tehtyyn lukitusvipuun. Kaunis, yli satavuotias hirsikämppä ja idyllinen pihakenttä tekevät minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Toki alkuperäisen kivitakan sisään on sijoitettu Jøtul-kamiina ja perinteinen, halkaistuista hirsistä tehty katto on vaihdettu huopakattoon vuonna 2012. Molemmat idylliä rikkovat nykyaikaistukset ovat perusteltuja, sillä niiden avulla kämppä säilyy varmemmin tuleville vaellussukupolville.
parannettu sijoittamalla takan sisään hormillinen kamiina.
Väärä valinta
Olen käynyt lähes 800 eri autiotuvalla. Matti Mustan tupa yltää omien suosikkieni kärkikahinoihin. Haluaisin kovasti jäädä tuvalle yöksi, mutta alkuperäinen suunnitelma oli saavuttaa illan aikana toinen kulttuurihistoriallinen kohde, Kruununtupa.
Painin valinnan kanssa syödessäni eväitä kämpän hämärässä: Olenko vain laiska tai väsynyt ja haluan nukkumaan houkuttelevalle lavitsalle? Vai onko tämä oikeasti kämppä, jonka yö pitää ehdottomasti kokea?
Autojunasta poistumisen jälkeen olen jo retkeillyt Kemijärvellä, Sodankylässä ja Inarissa. Tämä ylimääräinen Lemmenjoen retki osui osin sattumalta aikatauluihin. Arjen vaatimukset ja suurperheen kaipaama huomio edellyttävät aikaista herätystä ja huomisaamuna alkavaa kotimatkaa.
Haikein mielin suljen sympaattisen oven ja nostan repun takaisin selkään. Jatkamalla matkaa herään yli kuusi kilometriä lähempänä autoa. Toivottavasti Kruununtupa osoittautuu oikeaksi valinnaksi.
Palailen pitkälti tuloreittiäni kohti Laiskasojanharjua. Näin suunnistus on helppoa ja tiedän mistä kohdin pääsen ylittämään kaksi puroa ilman kahluuosuuksia.
Illan hämärä yrittää yltää pimeyden puolelle hahmottaessani hirsikämpän pienen lammen vastarannalta. Hiljaista on, ei nouse savu tai vilku kynttilän valo ikkunassa. Lautaeteisessä kohtaan silti järkytyksen: ilmassa on hirvittävä mädäntyneen lihan haju. Väsynyt mieleni yrittää jo keksiä kummitustarinaa, joten epäilen löytäväni oven takaa menehtyneen vaeltajan.
Kämpän ovi avautuu narahtaen. En löydä mitään erityistä, hajukin on poissa. Se pelmahtaa vasten kasvoja vain eteisessä. Tutkittuani asiaa epäilen, että kettu on raahannut jonkun ruhon eteisen alle tai nurkan hylätyssä roskiksessa on jotain sinne kuulumatonta. Voi olla, että kettu on kaivautunut lattian alle vain roskiksen vuoksi.
Opin sulkemaan tuvan oven nopeasti ja kulkemaan hengittämättä läpi eteisen. Vähitellen pettymys vaihtuu tyytyväisyyteen. Tukeva ateria kamiinan lämmössä auttaa tilannetta. Hyvä ruoka, parempi mieli.
Postipolulla
Lojun makuupussissa ja katselen vanhaa hirsiseinää. Tuntuu, että ylösnousemus ei onnistuisi edes kolmantena päivänä. Raskaasti haukotellen vääntäydyn jalkeille pälyilemään aamua ikkunasta. Harmaa alkusyksy näyttää jatkuvan.
Kruununtupa on ollut yleisnimi valtion ylläpitämille autiotuville, jotka ovat sijainneet päivämatkan välein pohjoisen taipaleilla. Ne ovat olleet postireittien taukopaikkoja, joita ovat käyttäneet virkamiesten lisäksi kaikki matkalaiset. Nämä autiotupakulttuurimme peruskivet ovat pitkälti tuhoutuneet, kun postipolkujen tilalle on rakennettu maantiet. Näin on käynyt esimerkiksi Kittilän ja Inarin välisille tuville sekä Inarin ja Utsjoen välillä.
Erisnimen Kruununtupa saanut autiotupa sijaitsee myös vanhan postipolun varrella. Se on säilynyt, sillä tuvan seudulla tie on linjattu Vaskojoen rantaan. Vanhaa, alkuperäistä postipolkua on jäljellä vielä yli kymmenen kilometriä.
Lusikoituani aamupuuron ja survottuani tavarat reppuun sujahdan viimeisen kerran hengittämättä läpi eteisen. Ovi säppiin ja kämppä jää odottamaan seuraavaa tulijaa. Täällä siihen saattaa vierähtää monta päivää, viikkoja tai jopa kuukausia. Edellinen kävijä oli poikennut pyörällä.
Vanha postipolku erottuu yhä maastosta. Lähinnä se näyttää aukolta, jota pitkin poromiehet ajavat talvella kelkalla. Kapea neulaspolku nopeuttaa askeleita. Mäntyjen kylkiin kirveellä veistetyt paljaat laikut, pilkat, kertovat reitin historiasta. Muutamin paikoin puihin on isketty viitoiksi ristikkäiset kepit, joita nykyiset moottorikelkkareittien opasteet matkivat.
Viimeisellä kilometrillä ennen tietä löydän runsaasti poromiesten jälkiä. Aitojen avulla paikalla on pidetty porojen talviruokintaa, josta viestivät heinät ja nuolukivet. Kai ne voi liittää seudun nykyiseen kulttuurihistoriaan.
Yhden vanhan nuotiopohjan hiiltyneine oksineen yhytin parin päivän aikana. Lieneekö sekään retkeilijän tekemä. Vain pari merkintää tupien vieraskirjoissa paljastaa muiden retkeilijöiden käyneen paikalla. Täällä on syrjäseudun rauhaa tarjolla lähikohteena.
