Kebnekaise jäätikköreittiä pitkin
Ruotsin korkeimmalle huipulle nouseminen jäätikköreittiä pitkin antaa maistiaisen vuorikiipeilystä. Östra leden on sen verran vaativa, että kiipeilyvarusteitakin vaaditaan.
”Ei tällaista keliä montaa kertaa kohdalle satu!”
Sanoilla on merkittävää painoarvoa, kun ne kuulee vaellusopas Teemu Suomisen suusta. Hän on vetänyt opastettuja retkiä Kebnekaisella yli seitsemän vuoden ajan. Tällä kertaa olemme viiden luokkakaverin voimin reissussa ja Teemu on vapautettuna työtehtävistä. Näkyä ei voi muuta kuin päivitellä!
Pilvet ovat jääneet peittämään Ladtjovaggen laaksoa ja ympärillä olevien vuorien rinteet ja huiput kylpevät aamunauringon säteissä. Reilun tunnin ajan korkeuksia kohtia suuntautuneen patikoinnin tulos alkaa näkymään myös retkiseurueessa. Hiki virtaa ja vuoristovirrasta täytetyt juomapullot alkavat tyhjentyä. Tässä kohtaa on selvää, ettei reissulle ole kelin puolesta odotettavissa sankaritekoihin edellyttäviä haasteita tai uskomattomia tarinoita selviytymisestä.
Humanistisen ammattikorkeakoulun seikkailukasvatuksen opiskelijoiden retkikunta on heti Norjan jäätikkövaelluksen ja alppikiipeilytaitojen perusteiden jälkeen kertaamassa ja testaamassa oppimaansa itsenäisesti. Siihen Kebnekaisen Östra leden on mitä oivallisin reitti. Allekirjoittaneen ja Teemun lisäksi mukana ovat nepalilainen Rupak Maharjan, romanialainen Angela Dimisça ja Lari Laasjärvi.
Östra leden on Kebnekaiselle johtavista kahdesta pääreitistä vaativampi, mutta myös monipuolisempi ja kanssakulkijoiden osalta hiljaisempi. Aikaisen aamulähdön jälkeen vain juoksijapariskunta ohitti meidät alkumatkasta kevyine juoksureppuineen. Itäinen reitti tarjoaa hetkiä, jolloin retkeilijän on hyvä muistaa omaan prosessiin keskittyminen ja jättämään itsensä vertailemisen muihin. Liikkujia riittää rinteillä niin huipulle asti helikopterilla lentäviin elämysmatkailijoihin kuin kehoaan kurittaviin ultrajuoksijoihin. Maisema on siltä kaikille yhtä upea ja pysäyttävä!
Käsivarren erämaan nähneenä on mautonta lähteä vertailemaan Suomen korkeimman kohdan näkymiä länsinaapurimme vastaaviin. Todettakoon kuitenkin, että siinä missä Käsivarressa hämmästyttää tunturien avaruus ja laajuus, Kebnekaiselle kiivettäessä ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että liikutaan jo jylhässä ja karussa vuoristomaisemassa.
Östra leden reitti erkanee läntisestä reitistä muutaman kilometrin jälkeen, mistä alkaa tiukempi nousu ylöspäin kohti jäätiköitä. Ensin polku on helppo ja miellyttävä kulkea ja vieressä jäätiköltä laskeva virta antaa rytmin askeleelle. Kun virta on ylitetty huolellisesti sopivasta ja merkatusta kohdasta, alkaa Suomen tuntureille tyypillisempi kivikkoinen taival kohti korkeuksia. Ainoana erona on nousun merkittävä jyrkkyys. Kivikon välissä kulkeva polku katoaa välillä kunnes taas jostain löytyy jälki tai merkki, jota seurata.
Pian ollaan jo ensimmäisellä nyppylällä, josta erotamme Kebnekaisen huiput Sydtoppenin ja Nordtoppenin. Suomen tuntureita muistuttava kivinen patikointiosuus alkaa olla tehtynä ja viiden hengen retkueemme pysähtyy tauolle. Sydtoppenin jäätikön peittämä huippu loistaa selvästi auringossa omana kiintopisteenä. Etelän puolella laakso on jo kadonnut näkymistä ja maisemaa hallitsevat Singitjåkkon, Tolpagornin ja Vierranvarrin huiput. Erityisesti Tolpagornin itärinteen kulhomainen muoto pysäyttää katseen.
Matka taittuu seuraavaksi tasaisemmalla osuudella, jonka lopussa kiivetään pienen kiviharjun ylitse. Sitten retkikunnan silmien edessä onkin jo jäätikkö kesäasussaaan. Harjun varjossa kivet ovat vielä jäisiä ja täysin kuuran peitossa. On aika taiteilla jääraudat vaelluskenkiin kiinni, muodostaa kaksi köysiryhmää ja vältellä liukastumista jäisillä kivillä.
Björlingin jäätikkö kantaa ensimmäisen Kebnekaisen huipulle nousseen ruotsalaisen nimeä. Vasta 17-vuotias Alfred Björling luuli 1889 olleensa ensimmäinen Ruotsin korkeimman huipun saavuttanut, mutta todellisuudessa ensimmäisen huiputuksen teki ranskalainen Charles Rabot lähes päivälleen 140 vuotta ennen retkeämme. Hänen nimeään kantaa huipun toisella puolella oleva jäätikkö.
Jäätikön puolivälissä on vaalealla kankaalla vuorattu useita kymmeniä metrejä pitkä suorakulmainen hökötys. Teemu tietää sen olevan jäätikkömittauksia varten tehty suoja jään sulamiselle. Juhannuksena sahanpurun ja kankaiden alle suojattu osuus on ainakin puolitoista metriä muuta jäätikköä korkeammalla. Jäätiköiden sulamisen kiihtyessä erilaisia keinoja testataan selvästi ennakkoluulottomasti.
Pieni puraisu jyrkempää vuoristokiipeilyyn on mahdollista toteuttaa Björlingin jäätikön toisessa päässä ennen kallioilla alkavaa kiipeilyosuutta. Jäärautoja ja jopa hakun käyttö pääsee kokeilemaan rinteen jyrkentyessä ja askeleiden luisuessa aamuauringon pehmentämässä sohjossa.
Nousun jälkeen jääraudat pakataan takaisin reppuun ja kiipeilyvaljaisiin kiinnitetään via ferrata -varmistaja. Kun kiinnityslenkki on kiinni kiipeilyvaljaissa, kiipeilijän tehtäväksi jää huolehtia, että vähintään toinen sulkurenkaista on kiinnitettynä kalliolla oleviin köysiin tai rautaputkiin. Via ferrata -reitin aikana pääsee kokemaan suoremman nousun kalliojyrkänteellä. Muutamissa kohdissa reitin loppupäässä pudotusta alkaa olla reilummin ja kapeammissa kohdissa ymmärtää hyvin, miksi reitillä on suositeltavaa käyttää asiaan kuuluvia varusteita.
Keli ei osoita muuttumisen merkkejä, vaan aurinko möllöttää taivaalla, kun reitin jyrkin ja teknisin osuus on selätetty. Siunaantuu sopiva hetki lyhyelle lounastauolle, mutta liian pitkään ei hyvässäkään kelissä kannata vuoristossa taukoja viettää. Vilkaisu jäätikölle osoittaa, että kuuden aamulähtö oli erinomainen päätös, sillä tunturiaseman oppaiden johtamat retket ovat lähteneet liikkeelle pari tuntia myöhemmin. Lauantain kunniaksi ryhmiä vaikuttaa olevan kaikkiaan neljä, eli oman lähtömme myöhästyminen olisi tarkoittanut ruuhkaa niin jäätiköllä kuin kiipeilyosuudella.
Valkoista Sydtoppenia kohti edetessä kävellään jälleen kivikkoista reittiä pitkin, jonka varrella tulevat vastaan sekä vanha että uusi vuoristotupa. Aurinkoisena elokuun lopun päivänä ei välttämättä voi ymmärtää tupien tarpeellisuutta, mutta vuoriston sää on arvaamaton ja Kebnekaisenkin ympäristössä on vuosien saatossa mitattu poikkeuksellisen kovia tuulia.
Ladtjovaggenin laaksosta alkaa nousta hiljalleen pilvi, joka kipuaa kohti korkeuksia samaan aikaan, kun viimeiset askeleet täytyy vielä sovittaa kohdalleen kivikossa. Viimeinen pysähdys ennen huiputusta arvion tekemiseksi. Sydtoppenin jäätikköosuudella ei tänään tarvita jäärautoja, joten viimeiset kymmenet metrit taittuvat vaelluskengillä.
Huipulla on muutamia muitakin onnellisia ja selvästi melkoisen fyysisen suorituksen tehneitä retkeilijöitä. Skandien vuoristo avautuu uljaana ympärillä, Norja lännessä, Abisko pohjoisessa ja Sarek jossain etelämpänä. Teemu kertoo knoppina, että huipulta näkyy yli 10 prosenttia Ruotsin pinta-alasta!
Huipulla ollessa mielelle ei ole paljon merkitystä silläkään, kumpi nyt sitten on lopulta Ruotsin korkein kohta; Sydtoppen vai Nordtoppen. Sydtoppenin jäätikön sulamisen seurauksena nykypäivänä seistään vajaat 25 metriä matalammalla kuin 50 vuotta sitten. Vuonna 2019 kivinen pohjoishuippu julistettiin Ruotsin korkeimmaksi, kun sulamisprosessi oli vienyt eteläisestä huipusta kolmasosan. Toisaalta Sydtoppenilla ollessa seistään Ruotsin viimeisen jäätikönpeittämän vuorenhuipun päällä.
Vaikka Östra ledenin teknisin osuus on via ferrata -seinämällä liikkuminen, täytyy huipulla ollessakin kiinnittää merkittävää varovaisuutta askeleisiin. Harjanteella on syytä pysyä eikä huippua voi ruuhkaisena päivänä varata retkikunnalleen liian pitkäksi aikaa. Harjanteen kummallekin puolelle horjahtaminen tietää kymmenien metrien luisua jään ja lumen peittämässä rinteessä, minkä jälkeen ammottaa tyhjyys ja satojen metrien pudotus jäätiköille.
Juuri alaspäin lähdettäessä kopteri kaartaa aivan huipun tuntumaan. Ulos astuu pari herrasmiestä kilistelemään kuohuvalla. Kopterilentäjä moikkaa meitä. Hän lensi myös eilen jokapäiväistä rahtivuoroa, jolla tulimme tunturiasemalle.
”Koitetaan keretä viideksi sun kyytiin!” huikataan lentäjälle.
”Lycka till, see you later!” huikkaa nuori pilotti takaisin.
Matka takaisinpäin taittuu Sydtoppenilta leppoisasti ja suurin osa isoista tunturiaseman ryhmistä on päässyt kiipeilyosuuden loppupäähän. Laskeutumisen alkaessa jyrkkää ja pujottelevaa reittiä pitkin tarkistan varmistimen ja sulkurenkaiden käytön huolellisesti. Kivenmurikkaan kiinnitetty laatta muistuttaa vuoden 2002 putoamisonnettomuudesta, jossa tunturiopas Marcus Severed menehtyi. Onnettomuuden johdosta via ferrata -reitti perustettiin ja reitin yleistä turvallisuutta parannettiin.
Vastaantulevissa ryhmissä kysellään millaiset näkymät ovat huipulla ja onko kiipeäminen vaivanarvoista. Riittäviä sanoja on vaikea hakea vakuutellakseen, että huipulta siintää maisema vuorten yli kaukaisuuteen sekä huiputukseen vahvasti liittyvä itsensä ylittämisen tunne yhdessä ryhmän kanssa.
Jäätiköllä auringon lämpö on kerennyt sulattamaan lumen entistä sohjoisemmaksi ja kaikista jyrkimmässä kohdassa jääraudoilla kävelyn sijaan liikutaan enemminkin luisumalla hallitusti alaspäin metri kerrallaan. Kun ottaa huomioon Östra ledenilla kertyvät kunnioitettavat 1400 nousumetriä sekä kokonaispituutena 14 kuljettua kilometriä, ei ole ihme, että laskeutuminen alkaa tuntumaan jaloissa.
Viimeisessä kivikossa laskeutuessamme kohti laaksoa Teemu kertoo, että välillä toisella rinteellä olevaa jäätikköä on mahdollista laskea istuinalusella alaspäin, tai jopa juosta. Nyt sulanut jäätikkö ei ole kuitenkaan siinä kunnossa, joten jokainen metri on taitettava pienellä askelvälillä polkua pitkin teputtaen. Alaspäin on kuitenkin päästävä, vaikka reisiä hapottaa ja mieli on puutunut päivän kokemuksien ja onnistumisten tuomista endorfiinipiikeistä.
Kivikkoinen polkukin tasamaalla pienien purojen ylityksineen tuntuu niin kovin pitkältä ja vaivalloiselta aamuun verrattuna. Kaipakin etelärinteen puolella olevat telttamme näkyvät, mutta lähemmäksi ne eivät tunnu tulevan. Harhakuva reitin kaukaisuudessa pysymisestä karisee kunnolla pois vasta kun on päästy istumaan ja huilaamaan telttaan.
Leiristä on vielä pysähdyttävä ihastelemaan lännessä nousevaa kolmea vuorenhuippua. Vuoristossa liikkumisessa nälkä kasvaa syödessä, mutta ensimmäisenä vuoristoon suuntautuvana retkenä Kebnekaisea ei voi muuta kuin suositella – oman osaamisen, varusteiden ja kiinnostuksen mukaan joko läntistä tai itäistä reittiä pitkin. Itäiselle reitillekin voi suunnata tunturiaseman jokapäiväisillä opastetuilla retkillä.
Palautuminen alkaa vähitellen, mutta ajatuksenkulku tuntuu höttöiseltä. Silti teltta täytyy purkaa ja rinkka pakata, sillä kopteri lähtee jo tunnin päästä Nikkaluoktaan. Onnistunut täsmäretki Kebnekaiselle vuorokaudessa: perjantai-iltana saapuminen Nikkaluoktaan, josta kopterilla tunturiasemalle. Lauantaina huiputus ja vuorokausi lähdön jälkeen kopterin kyydissä takaisin.
Ilta-auringossa yläilmoista Laddujavrin ja siitä laskevan Laddujohkan turkoosin eri sävyt ja kirkkaudet erottuvat hienosti. Päällimmäisenä ovat Teemun huipulla lausumat sanat: ”Kyllä tämä on yksi mun lempipaikoista maailmassa!”
Sekin on paljon sanottu maailman korkeimmilla vuorilla liikkuneelta kaverilta.
