Alkutalven taikaa
Luminen alkutalvi tuo valoa joulukuun lyhyisiin päiviin. Päiväretki Karhunahtaan rotkolle matalalla paistavan auringon valossa on parasta joulukuista retkeilyä.
Lumensyvyys ja pakkanen ovat parissakympissä. Aurinkoisen päivän pari valoisaa tuntia kuluvat nopeasti, joten liikkelle on paras lähteä heti aamusta. Jyväskylän länsipuolella Petäjävedellä, Multian rajalla, sijaitsee pieni, mutta kaunis Karhunahtaan rotkojärvi.
Karhunahas saa nimensä tarinan mukaan karhunmetsästäjien ajettua karhun loukkoon kahden pienen puron laskukohtaan rotkon pohjalla. Vaikka paikka tunnetaan yleisemmin nimenomaan nimellä Karhunahas, se löytyy kuitenkin maastokartasta tätä nykyä nimellä Karhunahdas. Ahas tai ahdas, eipä karkumatkalla olleelle kontiolle tainnut tilaa pakenemiseen jäädä.
Karhunahtaalle on helpoin kävellä Karhunahtaantien pieneltä pysäköintipaikalta. Tilaa parkkipaikalla ei kovin paljoa ole, mutta ainakaan joulun välipäivinä tunkua ei ole. Polttopuut kannattaa muistaa napata matkaan parkkipaikan vieressä sijaitsevasta puuliiteristä, jotta tulistelijan ei tarvitse kävellä edestakaisin laavun ja liiterin väliä.
Yön lumisade on maalannut mäntyihin pystyraidat. Metsän kylmät sinivalkoiset sävyt vaihtuvat puidenlatvuksissa lämpimän kellertäviin matalalta paistavan auringon siveltimestä. Joulukuinen metsä on hiljainen. Hyvällä tuurilla tähän aikaan vuodesta saattaa kävellä talvisen tiaisparven läpi. Hento siritys ja kuusien oksistossa näkyvä pieni liikehdintä paljastavat tinttien, hippiäisten ja puukiipijöiden talvisen yhteisparven. Tiimityö tuo pikkulinnuille turvaa, sillä täälläkin voi oksalla päivystää varpuspöllö, joka iskee ääneti liian huolettoman tiaisen niskaan.
Rotkojärven ympäri
Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen ollaan rotkojärven reunalla. Jyrkähköt kalliot nousevat muutaman metriä jään pinnasta suoraan ylöspäin. Kohdassa, jossa polku parkkialueelta saapuu rotkolle, on myös hirsinen laavu ja sen vieressä tulipaikka. Laavulla tulien äärellä istuu retkeilijä eväitä syömässä. Päätämme kiertää pienen järven ennen eväiden kimppuun käymistä.
Punaisin täplin maastoon merkitty reitti ylittää pikkujärvestä laskevan puron ensin lankkusiltaa pitkin. Tästä alkaa luonnonsuojelualue. Naavat roikkuvat kuusien oksilta lumen alta. Järven länsipuolen maasto on varsin epätasaista. Kallioinen maasto ja parikymmentä senttiä lunta tekevät liikkumisesta sykettä nostattavan kokemuksen. Välillä jalansijaan on haettava nelinkontin. Toinen lankkusilta auttaa järven pohjoiskulmalla solisevan ruskean virran ylityksessä. Paikalla on myös pari vanhaa lukittua ja huonokuntoista myllyrakennusta. Matalan oven pieliin ja sen yläpuolelle on kaiverreltu vuosien saatossa nimikirjaimia, vaikka kuinka paljon. Osa kaiverruksista on tuoreempia, mutta joukossa lienee myös menneiden vuosikymmenien pontikankeittäjien tai metsästäjien kaiverruksia.
Myllyltä on enää suhteellisen lyhyt nousu takaisin laavulle. Siellä aiemmin kohtaamamme retkeilijä pakkailee viimeisiä varusteitaan ja luovuttaa kipinävahdin tehtävän meille.
Eväitä ja tunnustuksia
Päiväretkellä eväät ovat aina runsaammat. Jyväskyläläisestä Lidlistä ostetut makkarat tirisevät ja poksuvat nuotion ritilällä. Tuli lämmittää mukavasti myös sormia, jotka pysähdyksen jälkeen ovat alkaneet viiletä nopeasti.
Tällaiset pienet retket ovat tärkeä osa talvihorrosta elävän sulan maan retkeilijän arjessa. Vaikka teen talvivaelluksiakin, on niiden määrä valehtelematta huomattavasti vähäisempi kuin sulan maan aikaan. Kevättalvella lisääntyvä aurinko saa taas liikkelle, mutta näin ”kaamostalven” aikaan, en oikeastaan koskaan päädy yhtä yötä pidemmälle reissulle. Siksi minulle on ollut tärkeää käydä ulkoilemassa matalalla kynnyksellä, vaikka edes lyhyt retki niin usein kuin kaamosväsynyt itseni jaksaa.
”Kohta ne palaa”, toteaa joku ritilällä lämpiävistä kohmeisista munkeista. Evakuoin leivoksen käteeni ja alan popsimaan pois.
Laavun nurkassa nököttävä karhuveistos tuijottelee meitä, kun teemme eväät syötyämme tilaa seuraaville retkelle saapuville. Kello ei ole edes kahdenmaissa, mutta lähdemme lompsimaan autolle. Auringonvalon viimeinen tunti siivilöityy silmiimme mäntyjen runkojen välistä polulla. Pysähdymme kuvaamaan. Onpahan kaunista. Alkutalven taikaa.
