Pilkahduksia piilopaikkaan – retkellä Vaskijärven luonnonpuistossa
Vaskijärven kierros halkoo muutamaan otteeseen luonnonpuistoa. Parin peninkulman kierros vaatii koko päivän tai lenkillä voi yöpyä puiston ulkopuolisilla taukopaikoilla.
Neulaspolku polveilee halki metsikön. Oranssit puulätkät vasikoivat sen retkeilyreitiksi. Uran sivuilla puusto luo tiiviin esiripun, jossa katse kantaa parhaimmillaankin vain muutaman kymmenen metriä.
Kurkottelen ja kumartelen. Yritän nähdä enemmän, mutta toimi tuntuu turhalta. Polun näkymään on tyytyminen, sillä reitiltä ei ole lupa poiketa.
Alkukesän ilta on osin aurinkoinen, mutta puusto leikkaa valon tarjoten vain satunnaisia siivilöityjä säteitä. Lämpötila on poikkeuksellisen kolea, eikä siimeksen varjot tilannetta paranna. Mukana on varma lämmönlähde, sillä rinkka yöpymisvarusteineen tuo taattua hikeä selkäpuolelle. Rivakka askellus nostaa omalla rytmillään kehon kuormitusta ja pitää lämpöä yllä.
Astelen Vaskijärven luonnonpuistoa halkovaa reittiä. Edellisestä kierroksesta on vierähtänyt puolitoista vuosikymmentä. Ehkä aika on kullannut muistot, sillä odotin sykähdyttävämpää kokemusta. Nyt tuntuu, että olen polun vanki ja yritän kurkkia reitin ulkopuolelta kiellettyä hedelmää.
Luonnonpuisto on perustettu vuonna 1956. Soiden piirittämällä alueella on säilynyt joitakin metsäsaarekkaita kirveen kosketukselta, mutta polun varren puusto on mielestäni ollut suojelualueen perustamisen aikaan hyvin nuorta. Nyt siitä on tullut peittävä seinä.
Näköaloja ei juuri löydy, mutta onhan täällä kosteassa varjossa jotain muuta – hyttysiä. Verenhimoisten naaraiden piiritys hellittää, kun polku putkahtaa puuston sylistä avoimelle suolle. Pieni tuulenvire pyyhkii inisevät siivekkäät sivuun. Samalla ilta-aurinko pääsee kultaamaan lankkupolun vierellä törröttävät tupasvillat.
Käen kukunta voittaa illan verkkaisen laulukilpailun. Hentoja ääniä on ympärillä, mutta miellän maiseman hiljaiseksi. Nyt tajuan, että tätä hetkeä ja tunnelmaa olin täältä lähtenyt hakemaan. Ei kyse ole huikeista maisemista, vaan luonnonrauhasta.
Kuljen alle tunnin ajomatkan päässä Turusta, mutta tuntuu, että olen erämaan ympäröimänä. Edes lentokoneiden reitit eivät ole piirtäneet taivaalle valkoisia viivojaan. Niitä ei yleensä pääse pakoon edes Lapissa.
Naapurin puolella
Seison Kuljunmäen reunalla ja tähyän pohjoisessa siintävälle Iso-Valaselle. Järven vastarannalla Valastensaari kohoaa jyrkänteenä vedenpinnasta.
Minulla on syyllinen olo. Näköalapaikalle kulkee sadan metrin pistopolku varsinaiselta retkeilyreitiltä. Pitkän jaakobinpainin jälkeen tohdin poiketa näköalaa katsomassa, sillä olihan sitä mainostettu Elijärvenkulman pysäköintipaikan taulussa. Tosin opasteen karttapohjan päiväys ylsi viime vuosituhannen puolelle – nyt ei olla ruuhkareitillä.
Luonnonpuiston pinta-alaksi mainitaan useissa lähteissä viisitoista neliökilometriä, mutta mitatessani suojelualueen koon Maanmittauslaitoksen karttapalvelussa sain tulokseksi yli 22 neliökilometriä. Vanhojen esitteiden kartat ja nykyiset kiinteistörajat eivät täsmää. Metsähallituksen Retkikartta.fi-palvelussa Vaskijärvi on merkitty kahteen kertaan: luonnonpuiston sisällä on pienempi luonnonpuiston rajoitusosa, ilmeisesti alkuperäinen luonnonpuisto. Näköalapaikka sijaitsee näiden alueiden rajalla.
Viime vuonna lakiin tehtiin muutamia täsmennyksiä ja Vaskijärven luonnonpuisto oli mainittuna. Sen kerrottiin sijaitsevan Yläneen kunnassa, mutta kuntaliitoksen myötä Yläne on kuulunut Pöytyän kuntaan jo vuodesta 2009. Ota näistä sitten selvää, kun uudet lakitekstitkään eivät ole ajan tasalla.
Eipä kai kalliolla poikkeaminen kovin paha rikos ole. Samalla tavalla Metsähallitus mainostaa Kevon luonnonpuistossa Fiellun putousta, vaikka nähtävyys sijaitsee noin 300 metrin päässä merkitystä reitistä.
Lasken rinkkani Valastenmaan taukopaikan katetun pöydän penkille. Luonnonpuistossa ei ole retkeilyrakenteita, mutta suojelualueen ulkopuolelle niitä on tehty. Aika lähellä luonnonpuistoa tässä ollaan, sillä pystytän teltan noin kymmenen metriä rajan lepsummalle puolelle.
Nuotiopaikka on siisti ja viihtyisä, vaikka osalla rakenteita lienee ikää jo useita vuosikymmeniä. Samanlainen aikakausien lomittuminen on havaittavissa muualla. Osa kylteistä kasvaa jäkälää, mutta vieressä voi hohtaa uusi heijastinpintainen rajapyykki.
Tuleen tuijottamisessa joudun tyytymään retkikeittimen tohisevaan liekkiin. Kuhankuonon retkeilyreitistön puuhuolto on hoidettu hyvin, mutta metsäpalovaroitus estää nuotion sytyttämisen.
Käki kukkuu edelleen.
Silmukka kiinni
Metsätien sora rahisee vaelluskenkien alla. Pysähdyn vanhan kellarin kupeelle kuvaamaan perhosta, jonka olen tunnistavinani metsäpapurikoksi. Muutaman geokätkön poiminta on tauottanut kulkuani aamu aikana. Tämänkin kellarin sisällä raapustin puumerkkini kätkön vieraskirjaan.
Luonnonpuiston ulkopuolella maasto on paljon avonaisempaa hakkuiden ja talousmetsän harvennusten vuoksi. Samalla näen kauemmas, eikä tiheä metsä piilota kaikkia eläimiä. Parin kilometrin matkalla olen kohdannut valkohäntäpeuran, metsäjäniksen ja tieltä hiekanjyviä hakeneen pyyn.
Ero on häkellyttävä, kun polku painuu harvaa siemenpuuta kasvavalta aukiolta luonnonpuiston tiheikköön. Myrskyjen kaatamat kuusijättiläiset on sentään raivattu reitiltä. Uusien kuusien tiheä taimisto on vallannut kaatuneiden puiden avaaman aukion. Nyt polun vieruksen vehreä seinämä on jo muuttunut läpipääsemättömäksi.
Lyhyet lankkupolkujen pätkät ja kukkivat suopursut tuovat kaivattua vaihtelua metsän siimekseen. Suunnittelin lounasta Vesiraumanmäen laavulle, mutta päätän poiketa Kajavajärven kautta koukkaavalle kiertotielle. Vesivarani ovat käyneet vähiin, mutta saan lammen vedestä keittämällä juomakelpoista.
Makaan lammen rannassa lautakasan päällä. Pitkospuita on ilmeisesti tarkoitus uusia lähiaikoina. Kattilallinen pastaa vatsassa, eikä kiire mihinkään. Taisin juuri torkahtaa hetkeksi.
Toinen taivaltaja
Vesiraumanmäellä kohtaan reitin ainoaksi jäävän vastaantulijan. Minimalistisella päivärepulla varustettu kaveri ehtii rivakalta askellukseltaan heilauttamaan tervehdyksen.
Ilokseni huomaan, että laavun nuotiopaikka on uusittu. Yösija on minulle tuttu kahdelta aiemmalta reissulta. Edellisellä Vaskijärven kierroksella vietin siinä yön. Saman katteen alle poikkesimme vaeltaessani kavereitteni kanssa Pyhän Henrikin tien eli Kokemäeltä Turkuun vievän pyhiinvaellusreitin. Muistan edelleen kuinka väsynyt olin laavulle saapuessani, kun takana oli 72 kilometrin päivätaival.
Hymyilyttää, kun vertaan edellistä ja nykyistä retkeä – ja kuntoa. Enää ei tarvita väsyttämiseen koko päivän kiiruhtamista. Parin peninkulman hiljainen tahtikin tuntuu varmasti.
Luonnonpuiston länsipuolella Pyhän Henrikin tie ja Vaskijärven kierros kulkevat samaa linjausta, joka seurailee lähinnä mökkitieltä toiselle. Taival taittuu nopeasti ja aivan kierroksen lopussa pääsen vielä tunnelmoimaan suojelualueen koskemattomuutta.
Kierros sekä siitä Elijärvenkulmalle erkaneva ja kahdesti kulkemani osuus nostavat kokonaismatkan puolimaratoniin. Parkkipaikalla kantamusta purkaessani perille pyyhältää Vesiraumanmäellä kohtaamani vastaantulija. Hapuilevan tervehdyksen jälkeen löydämme yhteisen kielen. Mies osoittautuu saksalaiseksi turistiksi ja Vaskijärven kierros oli hänen ensimmäinen patikointinsa Suomessa.
En voi ymmärtää miten syrjäinen ja vailla mainostusta oleva luonnonpuisto on valikoitunut sakemannin valinnaksi. Ehkä haluaisin näyttää vierailijalle Suomen luonnosta jotain kauniimpaa. Tai ehkä valinta oli täysin oikea. Ei tällaista rauhaa ja hiljaisuutta löydy yhdestäkään kansallispuistosta.
Artikkeli on julkaistu alun perin Retki 4/2024 -lehdessä.
