Näin teet perinteiset rakotulet A. E. Järvisen tyyliin
Perinteiseen suomalaiseen eränkäyntiin kytkeytyy ajatus yöpymisestä erämaan sylissä. Paras yöasennon lämmittäjä on hongasta tehty rakovalkea, jota ylisti eräkirjailija A. E. Järvinen novelleissaan.
Eräkirjailija A. E. Järvinen kirjoitti novellissaan, että ”jos rakotuli on sopivan lähellä nukkujaa, ja pystyttäminen oikein tehty, on louteen alla pakkasellakin yhtä lämmin kuin parhaassa pirtissä”. Mikäpä olisi parempaa mainosta tälle perisuomalaiselle yöasennolle.
Erätaidot kiinnostavat nykyäänkin luonnossa liikkujia, joten selvitimme rakotulen anatomian alan todelliselta asiantuntijalta, eräopas Mauri Virpikarilta -Sodankylästä.
Virpikari on havainnut, ettei rakovalkeasta tiedetä nykyään juuri mitään, ja osaltaan sen vuoksi niitä ei enää tehdäkään.
”Kun kerron suomalaisille matkailijaryhmälle, että nyt lähdemme tekemään rakotulet, he yleensä kysyvät, että mitkäs ne ovat”, Virpikari sanoo.
Eräs syy rakotulien käytön romahtamiseen on se, että polttopuuksi sopivat kelohongat ovat vähentyneet. Kaatamisen tilalle on tullut halu säilyttää jäljellä olevat kelot luonnon monumentteina.
Tulien tekemiseen yksityismailla tarvitaan aina lupa maanomistajalta.
Kelojen vähenemiseen on syynsä, eikä siinä ole sijaa eränkävijöillä. Rutikuivaa keloa hakattiin pirtin uunien ja savusaunojen polttopuuksi vuosisatoja, ja sen jälkeen niistä ryhdyttiin rakentamaan lomamökkejä tuntureihin 1970–80 -luvuilla.
Eräs vaihtoehto on hankkia keloa yksityisiltä maanomistajilta, yhteismetsiltä tai Metsähallitukselta kuutio- tai runkohinnalla.
Tulien tekemiseen yksityismailla tarvitaan aina lupa maanomistajalta. Tulien tekemistä on demonisoitu Suomessa metsäpaloriskin takia jo vuosikymmeniä, ja sen myötä monet ajattelevat, ettei tulien teko olisi suotavaa talvellakaan.
Tämän seurauksena tulentekotaidot ovat yleisesti ruostuneet, ja useimmilla on myös virheellinen käsitys siitä, millä edellytyksin tulet saa tehdä hätätapauksessa.
Urho Kekkosen kansallispuiston puistomestarina pitkään toiminut Antero Aikio Sodankylästä korostaa, ettei talvella maapuita välttämättä löydy tulien tekoon, ja toisaalta tulet saa tehdä henkensä pitimiksi valtionmailla aina, kun tarve vaatii.
”Hätätilassa vaikka pystykelosta, eikä siihen tarvitse kysellä lupaa keneltäkään”, Aikio sanoo.
Huonompikin kelo kelpaa
Paras rakotulipuu on rakennuslaatuinen kelohonka. Hyvälaatuinen, vähäoksainen honka palaa luonnollisesti kaikkein parhaiten eli tasaisesti, kipinöimättä ja paukkumatta, eikä siitä tehdyt rakotulet juuri hoitoa kaipaa.
Juuri tästä hyvät yöunet taanneesta helppoudesta ja pitkästä paloajasta johtui kelohongan suuri suosio yöpuuna vielä 1960–70 -luvuilla.
Pitää muistaa, ettei nykyisen kaltaista tiheää metsätieverkostoa vielä ollut tuolloin. Eräväki käveli kotipihasta tai päätieltä metsään ja usein myös yöpyi metsässä, joten hyvälle yöpuulle oli luontainen tarve.
Silloin, kun rakotulitarpeita päästään valitsemaan metsästä itse, kannattaa painaa mieleen Mauri Virpikarin ohjeet kunnollisen hongan valintaan. Pystykelo valitaan äänen perusteella, kirveenkannalla kopistellen.
”Terve honka helähtää omalla laillaan, lahoa ja oksia ei saisi olla. Hongassa ei saa näkyä tummaa puuta, sillä sellainen ei pala kunnolla.”
Rakotuliin tarvitaan kaksi saman mittaista kelopölliä, jotka sovitellaan päällekkäin. Tulipuiden pituuden tulisi olla kirvesvarren mitta yöpyjää kohti. Tulipuun paksuutta säätelee aika, joka aiotaan asennolla viettää. Tuuma tuntia kohti on nyrkkisääntö eli kymmenen tuuman vahvuinen tulipuu palaa tuulisuudesta riippuen noin 10 tuntia.
”Sopiva tulipuun paksuus on käytännössä noin 40 senttimetriä ja pituus puolitoista metriä.”
Rakotulien tekemiseen ei välttämättä tarvita rakennuslaatuista keloa, vaan huonompikin tavara kelpaa. Jos keloa ei ole saatavilla, voi rakotulipuina käyttää kuivia, kaadon jälkeen karsittuja ja parkattuja mäntytukkeja.
”Rakotulien päällä pystyy keittelemään kahvit vasta aamulla.”
Niitä kuivatellaan säältä suojattuna liiterin ilmavilla orsilla pari kolmekin vuotta. Kun kuivatus onnistuu, mäntytukit palavat lähes kelohongan lailla.
Ennalta hankitut tulipuut kuljetetaan eräretken asentopaikalle etukäteen konevoimin. Samalla ne kannattaa suojata kastumiselta, jolloin leiriytyminen sujuu helpommin ja nopeammin. Suojaaminen tarkoittaa sitä, että puut suojataan sekä maakosteudelta, että sateelta; niiden alle laitetaan pohjapuut ja päälle vedenpitävä pressu.
Rakotuli puhtaalle maalle
Rakotulien teko ei ole helppo homma varsinkaan talvella, jolloin asentopaikka pitää ensin tyhjentää lumesta. Kesämaan löytäminen lapioimalla vie puoli päivää, kun lunta on paljon.
Mikäli tulipuut voidaan ottaa luonnosta, yöasento perustetaan honkien vierelle ja lähelle vedenottopaikkaa.
Rakotuli suunnataan tuulen suuntaisesti, jotta tuuli kuljettaisi savun pois yöpyjää kiusaamasta, ja tämä kannattaa ottaa huomioon jo hongan kaatosuunnassa.
”Tuulen suunnan tutkimisen merkitystä ennalta ei voi korostaa liikaa. Tämä asia ei pääse unohtumaan, mikäli tulilla yöpyjä on aiemmin joutunut vetämään keuhkoihinsa tervaksen savut.”
Virpikari korostaa, että rakotulilla yöpymistä pitää ryhtyä valmistelemaan hyvissä ajoin, jo päivän näöllä. Mikäli rakotulien tekoon ryhdytään vasta illan hämärtyessä, ollaan pahasti myöhässä.
Entisajan erämiehet kaatoivat hongan toista kyynärää korkealta kannolta ja kirvestivät kannosta nuotion sytykkeitä, vuolakkeita. Klapeista vuollaan tervaskiehiset eli roitakhet, kuten sompiolaiset niitä puhuttelivat.
Kiehisiä tarvitaan rakotulen ja nuotion sytykkeiksi. Rakotulet eivät sovellu kahvinkeittoon sen paremmin kuin ruoan laittamiseenkaan, koska lämpö suuntautuu enemmän sivuille kuin ylös. Siksi asentopaikalle tarvitaan useampi sylys klapeja ruoanlaitto- ja taukotulia varten. Näitä saadaan kuivia kelopölkkyjä pilkkomalla.
”Rakotulien päällä pystyy keittelemään kahvit vasta aamulla, kun pölkyt ovat muuttuneet hiillokseksi.”
Rakennetaan vaakasuoraan
Kun yöasento on valmisteltu, työnä on vielä rakotulien kokoaminen. Liikaa ei voi korostaa sitäkään, että rakotulet on rakennettava täsmälleen vaakasuoraan, muuten palaminen on epätasaista.
Alimmaisen rakotulihongan eli alapuun alle tulevat vajaan metrin mittaiset aluspuut, jotka on pieksetty kirveellä käsivarren vahvuisesta tuoreesta koivusta.
Aluspuiden pitää olla tuoretta puuta, jotta ne eivät syttyisi tuleen. Alapuuhun veistetään tulelle tarttumapintaa syttymisen helpottamiseksi, vaikka puu olisi täysin kuivakin.
Alapuu asetellaan tukevasti aluspuiden päälle. Sen veistetylle yläpinnalle ladotaan tervaskiehiset tiheään rivistöön.
Päätyihin katkotaan noin 10 senttimetrin vahvuiset yläpuun kannattimet, tulpuset, nekin koivusta. Tulpusten tarkoitus on helpottaa sytyttämistä ja ne poistetaan honkien välistä, kun hongat ovat syttyneet kunnolla.
Ylimmäinen honka eli yläpuu asetellaan tukevasti tulpusten varaan. Yläpuun paikoillaan pysyminen varmistetaan perkkapuulla, joka on 4–5 metrin mittainen tuore mänty- tai kuusiriuku. Perkkapuu naulataan kiinni yläpuuhun, sen yläpuolelle.
”Sopiva tulipuun paksuus on käytännössä noin 40 senttimetriä ja pituus puolitoista metriä.”
Ennen naulaamista perkkapuun tyvi juntataan lumeen (syksyllä sulaan maahan). Tämän takia rakotulilla majoittuvan on kuljetettava mukanaan viisituumaisia nauloja. Kirveenkanta toimii vasarana.
Rakotulien ja makuusijan väliin tarvitaan vielä vähintään käsivarren vahvuinen kynnyspuu tuoreesta koivusta. Kynnyspuun tehtävänä on pitää nukkuja pois tulesta, ja vastaavasti se estää yläpuun vierähtämisen nukkujan lähelle, jos perkkapuu sattuisi jostakin syystä pettämään.
Kun kaikki edellä mainitut osiot on saatu valmisteltua, voidaan rakotuli viimeinkin sytyttää, ja tähän vaiheeseen päästään usein vasta tuntien urakoinnin jälkeen.
”Tervaskiehisten sytyttäminen tapahtuu tuulen päältä, ja sytyttämisvaihekin kestää noin tunnin”, Virpikari sanoo.
Kun rakotuli on syttynyt tasaisesti ja se palaa vakaasti, ylä- ja alapuiden väliset tulkuset poistetaan. Tässä vaiheessa kannattaa kaataa tuore koivuranka sohokepiksi, jolla rassataan yläpuuta kantavia oksia matalammaksi ja näin varmistetaan tasainen palaminen. Tämän lisäksi kannattaa samalla kaataa keitinsalko nokipannun kannakkeeksi.
Loue kruunaa rakotulen
Asentopaikalla suojan säältä tarjoaa perinteinen, vahatusta puuvillakankaasta leikattu terävänokkainen ja viistokattoinen sekä takaosastaan ympyriäinen louevaate, joka tiettävästi on A. E. Järvisen kehittämä.
Se pystytetään maastosta otetun puisen keskisalon varaan sivuttain tuulen suuntaan nähden.
Louteen pohjalla paras eriste kylmyyttä vastaan on porontalja. Kuusenoksia käytetään havuvuoteena puolen metrin kerroksena siellä, missä niitä on saatavilla.
Solumuovista valmistetut tai ilmatäytteiset retkipatjat ajavat myös asiansa. Louteen alareunat tiivistetään lopuksi lumella, jotta niistä ei käy vetoa.
Mikäli yöpyjiä on useampia, mikäpä estää pystyttämästä toisenkin louteen rakotulen vastapuolelle.
