Kesällä Valkmusan suot ovat karuja, mutta syksyn tullen niiden värit pehmenevät. Nyt on otollinen aika retkeillä pienessä Valkmusassa.
Pieni Valkmusan kansallispuisto on soinen. Sen vajaan kahdenkymmenen neliökilometrin pinta-alasta 87 prosenttia on soiden peittämää. Etelä-Suomelle tyypillisesti sen suot ovat pääosin keidassoita, jotka saavat kosteuden ja ravintonsa sadevedestä. Harvinaiseksi alueen tekee se, että erilaisia suotyyppejä on tunnistettu yli neljäkymmentä.
Kansallispuisto jakaantuu kahteen erilliseen osaan, joista läntisempään, Munasuohon, sulan maan aikaan pääsee tutustumaan vain rämpimällä, sillä pitkospuita ei ole. Se takaa alueen rauhallisuuden kesäisin. Hiljaisuutta maamme suurimmalla laakiokeitaalla toivovatkin erityisesti siellä alkukesällä pesivät linnut.
Helpommin lähestyttäviä ovat itäiset alueet: kansallispuiston nimikkosuo Valkmusa sekä Kananiemensuo, Lamminsuo ja Mustanjärvensuo, jotka muodostavat lähes yhtenäisen suoalueen.
Suoluontoon pääsee sulan maan aikaan kurkistamaan Simonsaaren pysäköintialueelta lähtevältä Läntisen keitaan lenkiltä. Reilun kahden kilometrin mittainen polku on lähes kokonaan pitkostettu. Heti aluksi kuljetaan huumaavassa suopursujen tuoksuisessa rämeessä, kunnes puusto loppuu ja ruovikon kautta sukelletaan avosuolle.
Syyskuinen suo osoittaa jo syksyn merkkejä. Vaikkei ruska ole ehtinyt etelässä vielä lehtiin asti, alkavat heinät ja sammaleet jo hohtaa punaisen ja keltaisen sävyjään. Hillan lehdet värjäytyvät viininpunaisiksi ja siellä täällä kulkijaa tervehtii jo muutama punakylkinen karpalo.
Syksyn merkki on myös rupikonnien joukkomuutto talvisijoilleen. Kun yölämpötilat laskevat nollaan, lähtevät konnat iltavaellukselle, talvikolojansa etsimään. Silloin kuuluu pursujen lomasta kumma kuhina. Päivän paahteessa rupikonnia ei pitkoksilla näy. Lankulla lekottelee rauhassa vain siipiänsä lämmittelevä hepokatti ja syksyn viimeisiä perhosia, joiden lajikirjo on puistossa runsas. Puiston tunnuseläin on keltapurppuranvärinen rämekulmumittari, pieni uhanalainen perhonen, jota Suomessa löytyy vain rannikon soilta.
Hyvän kuvan suon laajuudesta ja vetisyydestä saa kiipeämällä reitin varren näkötorniin. Puut ovat kasvaneet jo tornia korkeammiksi, mutta yhteen suuntaan suolle antaa näkymä kauas yli silmien täplittämän avosuon. Nyt suo on liian vetinen kengin kuljettavaksi, mutta talveentuminen on jo käynnissä, eikä aikaakaan, kun suon pinta jäätyy ja tarjoaa hienon leikkikentän retkeilijälle.
Moronvuoren asukkaat
Täysin toisenlaista luontoa löytyy kansallispuiston itälaidalta. Kananiemenharjun pysäköintialueelta lähtee kahden kilometrin mittainen polku, joka päättyy Moronvuoren autiotuvalle ja tulipaikalle. Polku seuraa metsän laitaa, myötäilee suota, muttei sinne poikkea.
Alussa polku on varsin helppokulkuinen, osittain jopa esteetön. Muutamaa sataa metriä ennen Moronvuorta se muuttuu kuitenkin kivikkoiseksi ja kapeaksi, joten lastenvaunuilla tai pyörätuolilla ei tuvalle asti kulkemisesta voi haaveilla.
Kananiemenharju on kuiva kannas, aikoinaan meren niemi, jolla on ollut asuinkenttiä. Alueelta onkin löydetty jopa 38 asumuspainannetta sekä muita merkkejä tuhansien vuosien takaisesta ihmisasutuksesta, kuten piitä, kvartsia, palanutta luuta ja sortunut kiviliesi. Tiedät olevasi historiallisella paikalla, kun saavut pienelle puiselle kävelysillalle, joka ylittää Piifeltinsalmen – joka nykyään on vain puro kahden suoalueen välissä.
Pian sillan jälkeen maisema muuttuu synkäksi kalliojyrkänteiden ja korkeiden kuusien hallitsemaksi ”satumetsäksi”. Tunnelma tiivistyy, kun yhdessä kallioista häämöttää onkalo, jossa kerrotaan asuvan Moronmörkö. Pelätä häntä ei tarvitse, sillä perimätiedon mukaan hän on hyväntahtoinen suon vartija. Mörköä tulee kuitenkin arvostaa, joten luolaa tulee lähestyä hiljaisuudessa ja kunnioituksella. Luolan suun viereen tulee asettaa lahjaksi Mörölle luonnosta löydetty kaunis asia. Tällöin voi saada luvan luolassa vierailuun tai kiipeämiseen luolan katolle, mitä helpottamaan hän on jättänyt jopa köyden.
Moronvuoren päivätupa on jo arvokkaasti harmaantunut vanha hirsipirtti. Todennäköisesti se on 1930-luvulla rakennettu niittypirtiksi, jossa on pidetty taukoa ja tarvittaessa yöpyneet niin hevoset kuin ihmisetkin. Nykyisin tupa jakautuu suureen halkovajaan ja päivätupaan, jossa on takka ja penkit pöytineen. Ummehtunut haju saa mieluummin siirtymään viereiselle nuotiokatoksen suojaan. Se ei ole aivan tyyliin sopiva, mutta toimiva. Pihapiirissä voi myös telttailla, joskaan hyviä paikkoja ei kivisestä maastosta montaa löydy.
Virallinen reitti on palata omia jälkiään, mutta käytännössä takaisin pääsee myös kiertämällä Haukkavuoren ympäri. Haukkavuorta puolustaa Suomen armeija, joten aidan sisäpuolelle ei sovi poiketa. Myös aidan ulkopuolella oleva polku kulkee osittain armeijan alueen kautta, mistä kulkijaa varoituskyltein muistutetaan. Reitiltä erkanee myös yhdyspolku Kotkaan.
Syksy ei juuri näy synkän havumetsän värityksessä, mutta yhdestä asiasta vuodenaikaa ei voi olla huomaamatta lämpimänäkään päivänä: polun vierustat pursuavat sieniä. Niitä kasvaa paikoin niin tiheinä esiintyminä, että jalkaa on vaikeaa asettaa väliin. On vanhoja, löysiä tatteja, kymmenien kärpässienten villiintyneitä ”laumoja” ja kummallisia, tunnistamattomia kasvustoja. Vaaleaorakkaiden armeija saa jo avaamaan rinkan, vaikka se tupaten täynnä jo onkin. Sitten alkavat suppilovahverot hyppiä silmille, joten viimeiseen kilometriin kuluu aikaa yllättävän paljon. Syysretkeilyssä on omat riskinsä.