Chamonix’n huimilla harjanteilla – Vuorikiipeilyä ja suuria tunteita Ranskan vuoristossa
Chamonix on kiipeilijän paratiisi. Retki-lehti kiipesi vuoristo-oppaan kanssa kaksi alueen huimaaviin korkeuksiin nousevaa klassikkoreittiä.
Vuorikiipeily on liikkumista maastossa, jossa jyrkkyys ottaa vallan, ja askeleet on valittava tarkoin. Vuoristo asettaa eteen haasteita, jotka ovat sekä fyysistä että henkistä sorttia.
Haasteista on selvittävä, jos mielii huipulle. Näiden haasteiden asettamiseen on tuskin parempaa paikkaa kuin Chamonix, joka on maailman kiipeilypääkaupunki.
Kun matka Chamonix’hin oli varattu, oli selvä, että ottaisin vuoristo-oppaan pariksi päiväksi. Näin saisi lyhyestä ajasta mahdollisimman paljon irti.
Olen aina ollut sitä mieltä, että taitava opas on hintansa väärti erityisesti ulkolajeissa, joissa turvallisuusasiat nousevat suureen merkitykseen. Lisäksi oppaat tuntevat reitit ja olosuhteet.
Oppaaksi valitsin pitkään Chamonix’ssa toimineen YellowSnow Guidesin Jarmo Metsäkoivun.
Viestinvaihdon jälkeen päädyimme siihen, että ohjelmistossa olisi korkeita kallioreittejä.
Kuiva kesä oli saattanut Mont Blancin alueen jäätiköt huonoon kulkukuntoon, ja ikiroudan sulaminen pudotti tänä kautena erityisen paljon kiviä jäisiltä huipuilta. Kallioreiteillä eivät railot ja roudan sulamisen tiputtamat kivet olisi yhtä suuri riski.
Punaisilla vuorilla
Ensimmäisen päivän kohteena oli klassinen kallioreitti Chapelle de la Gliere (6a). Se kohoaa noin kymmenen köydenpituutta jyrkästi ylöspäin Aiguille Rougesin raudan punaiseksi värjäämillä vuorilla Mont Blancin massiivin naapurissa.
Reitti vaatii muutamia kiipeilyvuosia vaikeusasteensa vuoksi, vaikeimman köydenpituuden ollessa kaiken lisäksi aivan loppumetreillä monen tunnin puurtamisen jälkeen.
Aloitimme matkan nousemalla Flegeren hissin yläasemalle. Edessä kohosi jyrkkiä seiniä aamuauringossa. Blancin massiivin vuoret säihkyivät takana kirkkaan valkoisina, ja tämä olikin mahtava paikka ihastella niitä koko komeudessaan.
Kävelimme reitin alkuun noin puoli tuntia. Reitin juurella oli muutamia muitakin kiipeilypareja, joilla oli sama suunta. Puimme varusteet päälle, ja suuntasimme ala-ankkurille. Kytkimme itsemme ankkuriin, josta nousi halkeama kohti korkeuksia.
Ilmojen teille
Jarmo lähti oppaan ominaisuudessa ensimmäisenä, ja itse varmistin alhaalla. Heti ensimmäinen köydenpituus vaati pungertamista, ja puuskuttaen pääsin seuraavalle ankkurille, jossa Jarmo odotti minua.
Toinenkin köydenpituus vaati yllättävän paljon ähinää, joten ihan helpolla ei reitiltä selvittäisi.
Pari seuraavaa köydenpituutta tuntuivat hieman helpommilta, ja kiipeilyn makuunkin oli jo päästy. Maa kaartui jalkojen alta, ja alla siinsi Chamonix’n laakso.
Huikaiseva korkeus alkoi antaa reitille jotain sellaista, mitä Suomessa on hankala tavoittaa, ja ilmavuus sai puristamaan jokaisesta otteesta tuplasti kovempaa.
Vaikka Jarmon yläpuolelta tuleva köysi pysäyttäisi pudotuksen, ei otteen lipeäminen tyhjyyden yläpuolella käynyt yhteen alkukantaisten vaistojen kanssa.
Jarmo kulki yläpuolella, silloin tällöin varmistuksia kallion halkeamiin asettaen. Vuorioppaan kylmähermoisuus sai minulta suuren kunnioituksen. Jarmo eteni rauhallisesti omaa kiipeilyään selostaen:
”Tuosta noin… ja näin…”
Kaiken tämän hän teki mukavuussyistä isoissa vuorikengissä, kun itselläni oli riittävästi tekemistä tarkkojen kalliokiipeilykenkien kanssa etenemisessä.
Erityisen ilmavissa kohdissa alaspäin katsominen meinasi sekoittaa pakkani. Pyrinkin pitämään katseen tiiviisti ylöspäin seuraavassa otteessa. Myös fyysinen ponnistelu helpotti korkean paikan pelkoa hieman.
Partaveitsi
Muutaman tunnin kiipeilyn jälkeen tultiin reitin kuuluisimpaan kohtaan, Passage du Rasoiriin eli partaveitsenterävään harjanteeseen, jota pitkin kiivettiin harjanteesta käsillä roikkumalla.
Jarmo tutki reitin alkua hetken, kunnes löysi otteet. Hän siirtyi kaltevalle pinnalle ohutta halkeamaa pitkin, ja asetti vuorikengät kitkalle sileää seinämää vasten.
Jarmo teki muutaman leveän liikkeen oikealle hieman parempaan paikkaan, ja asetti vihdoin kiilan halkeamaan varmistamaan putoamista.
Pienet otteet löytyivät ylös harjanteelle, jossa hän asetti roikkuvaan nauhalenkkiin seuraavan varmistuksen. Sitten hän eteni harjannetta pitkin kuin kerrostalon katon reunaa viisi metriä seuraavalle ankkurille.
Oma vuoroni tuli seuraavaksi. Ensimmäinen liike oli kaikista pahin. Juuri ulottumattomissa oli mankkatäplällä merkitty ote, johon piti kaatua tyhjyyden yli luottaen siihen, että täplän takaa löytyvä ote olisi riittävän hyvä.
Varmistin Jarmolta, että tämä oli paras tapa aloittaa. Muutama pinnallinen sisäänhengitys ja pitkä puhallus huulien läpi ulospäin, ja lähdin hivuttamaan täriseviä jalkoja sentti sentiltä ylös.
Uskalias kurotus kohti täplää, ja siitä ähkäisyn saattelemana veto ylöspäin vaakahalkeamaan. Sivuttain varovasti halkeamaa pitkin Jarmon asettamalle kiilalle, ja tarkoin jaloin ylös.
Kurkkaus harjanteen yli toisella puolella avautuvaan tyhjyyteen, ja toinen vilkaisu kantapäiden alla avautuvaan vielä korkeampaan pudotukseen.
Sivusiirtymä harjanteella roikkuen ankkurille, jossa Jarmo tokaisi jonkin kehusanan ranskaksi. Tunsin sydämeni jyskytyksen kaulassani asti, kun siirryin varmistamaan seuraavaa köydenpituutta.
Kirkontorni vuoren huipulla
Edessä oli vielä muutama köydenpituus ennen viimeisenä odottavaa kirkontornia muistuttavaa pilaria, josta reitti oli saanut nimensä Chapelle, kappeli.
Reitillä ennen meitä kiivennyt melkein seniori-ikään ehtinyt ranskatar kehui reitin hienoutta. Hän oli kiivennyt reitin edellisen kerran kaksikymmentä vuotta sitten.
Toiseksi viimeisin köydenpituus oli reitin vaikein. Jarmo vaihtoi ennen sitä kiipeilytossut jalkaan. Hän otti ensimmäisen yrityksen, mutta otteet eivät olleet selvät ja hän palasi takaisin ankkurille.
Toisella kerralla Jarmo pääsi ensimmäiselle varmistukselle, sieltä tyhjyyden päälle erkanevalle sarvelle, punnerrus sarven päälle ja eteenpäin ankkurille.
Itse päätin vetää ronskisti varmistuksista itseni ylöspäin alun vaikean kohdan. Tein neljä tiukkaa vetoa toiseen varmistukseen, jossa yhdellä kädellä roikkuen kurotus alaspäin ensimmäistä varmistusta mukaan poimimaan.
Kurotin kädet sarvelle, jonka päälle prässäys kaikin voimin, jaloilla tukea seinästä raapien. Kiipesin ankkurille, josta jatkoimme viimeisen köydenpituuden huipulle.
Pilarin huippu oli parin neliömetrin pieni alue, josta aukenevia huikeita näkymiä katselin henkeäni haukkoen.
Ylävitosten jälkeen laskeuduimme köysillä pilarin alas, ja kävelimme pitkän reitin takaisin hissille.
Hissiaseman vierestä kulki ultrajuoksun maailmanmestaruuskisoina pidetyn Ultra Trail du Mont Blancin reitti, ja otimme vastaan muutaman kilpailijan lehmänkellojen kalistessa.
Padon yli taivaisiin
Toisena päivänä kohteemme sijaitsi Ranskan ja Sveitsin rajalla. Lähdimme kohti kiipeilyreittiä huikean Émossonin padon yli.
Pato keräsi turisteja katsomaan toisella puolella avautuvaa ihastuttavan turkoosia tekojärveä vuorten syleilyssä. Vastapuolella patoa taas aukeni näkymä satojen metrien pystysuoraan pudotukseen.
Pato tuottaa suuren määrän sähköä ranskankieliseen Sveitsiin, ja sieltä lähtevällä retkeilyreitillä on nähtävissä dinosauruksen jalanjäljet.
Kävelimme kohti reitin alkua aamukasteisessa varvikossa tunnin verran. Jossain vaiheessa sidoimme itsemme köyteen, sillä lähestyminen kävi jyrkäksi.
Pohjoispuolella aamuaurinko ei vielä valaissut kalliota, ja kaste teki kulkemisen liukkaaksi. Vaikka kiipeily oli helppoa, katsoimme askeleet märällä kalliolla tarkasti.
Pääsimme reitin alkuun, josta aloimme kipuamaan ylöspäin. Edellisen päivän kalliokiipeilyreittiin verrattuna kiipeäminen oli nopeampaa ja suoraviivaisempaa. Jonkin ajan päästyä pääsimme satulaan, josta haasteet alkaisivat.
Harjanteella
Pääsimme satulaan, jossa reittimme –Traversée des Perrons (AD, 4a) alkoi näyttäytyä. Harjanne kohosi jyrkkänä kuin lohikäärmeen suomut, ja molemmilla puolilla oli pystysuora pudotus alas.
Reitti laskeutui alas ja nousi taas ylös lukuisia kertoja, sillä harjanteella nousi torneja kuin linnoituksen rintavarustuksessa.
Lähdimme etenemään harjannetta lohkareiden välissä. Askeleet oli valittava tarkoin, sillä välillä reitti kulki aivan harjanteen äkkijyrkkää reunaa.
Ujuttauduimme välillä lohkareiden välistä, mutta useimmiten oli kuljettava niiden päällä. Varmistukseksi köyttä heitettiin lohkareiden väliin, jolloin tippuessa köysi ottaisi lohkareeseen kiinni.
Jarmo kertoi, että välillä kapeilla harjanteilla paras varmistuskeino on vastapaino. Kuljetaan eri puolilla harjannetta, ja kaverin pudotessa tulisi toisen hypätä urhoollisesti köyden varaan toiselle puolelle harjannetta.
Kun jäykistyy pelosta
Edellisen päivän kalliokiipeilyreittiin verrattuna harjannekiipeilyssä oli yksi suuri ero. Katse oli kohdistettava alaspäin jalkoihin, ei ylös seuraavaan otteeseen.
Tämä oli selvästi psykologisesti haastavampaa, sillä ilmavuuden tunnetta ei päässyt karkuun.
Jarmo kulki edellä, heitellen köyttä lohkareiden taakse. Tulin kakkosena, ja nyt selvästi pelotti. Pahimmissa paikoissa kulkuni kangistui, mutta sain askeleet viemään eteenpäin.
Siirryimme seinämälle, jota pitkin edettiin puolen kengän levyistä polkua tyhjyyden yli.
Poimin mukaan Jarmon asettamia varmistuksia, ja kieltäydyin kohteliaasti mahdollisuudesta jäädä poseeraamaan valokuvaa varten.
”Mennään harjanteelle, kun harjannereittiä tultiin kiipeämään”, oli Jarmon suunnistusniksi.
Paljon muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Kaukana alhaalla siinsi ohuelta siksakilta näyttävä maantie ja kauniin turkoosi tekojärvi.
Saavuimme ensimmäiselle laskeutumisankkurille, minkä jälkeen kiinnityimme ankkuriin, ja suhahdimme alas köyttä pitkin.
Oli mahtava tunne laskeutua köydellä vuoren seinämää alas! Vauhdikkaita laskeutumisia seurasi heti perään vielä kaksi, jonka jälkeen suunta jatkui taas ylös.
Merirosvolaivasta lankulle
Jonkin ajan päästä seurasi reitin pahin kohta. Puristin kalliota kynsin ja kysyin epäilevästi: ”Tuostako muka mennään?”, ja taisin tehostaa kysymystä kirosanalla.
Lohkareen päältä johti lankun levyinen ramppi eteenpäin. Ramppi vietti jyrkästi alaspäin, joten sitä ei voinut oikein kävellä, ja alas kiipeämiseen tarvittavia otteita oli harvassa.
Pilvet ympäröivät meidät ja peittivät alla lymyävän tyhjyyden. Oli aika astua merirosvolaivasta lankulle.
Lähdin hivuttautumaan rampille hitaasti haparoiden takapuoli edellä Jarmon varmistaessa.
Ryömin rampille vatsallani peruuttaen, hakien sileästä rampista otetta jalalla ja tarraamalla sen kanteista kiinni. Valutin itseäni hitaasti alaspäin Jarmon antaessa köyttä sitä mukaa, kun etenin.
Puhalsin syvään päästyäni toiselle puolelle. Tyylipisteissä hävisin Indiana Jonesille. Heitin köyden lohkareen taakse, ja varmistin kun Jarmo luisutteli rampin alas.
Viimeiselle huipulle
Rampin jälkeen kiipesimme vielä hetken ilmavaa harjannetta, jonka jälkeen köysilaskeuduimme taas alas. Tämän jälkeen reitti muuttui kalliokiipeilyksi, joka oli mukavaa vaihtelua ja helpompaa kuin edellisenä päivänä.
Vuorikengissä kiipeäminen oli kuitenkin hieman erilaista kuin tossuissa, mutta selvitimme pystysuoran osuuden sutjakasti.
Kiipesimme viimeistä harjannetta pitkin reitin viimeiselle Pain de Sucre –nimiselle huipulle. Täältä avautui mahtava näköala taakse kuljetulle pystysuoralle harjanteelle.
Viimeiseltä huipulta alas kulkeminen olisi jo helppoa, ja olo reittiä katsellessa oli tyytyväinen ja huojentunut.
Laskeuduimme takaisin kaksiulotteiseen maailmaan, ja kävelimme laaksoa pitkin takaisin padolle.
Kokemuksessa ja pelon voittamisessa olisi sulateltavaa hyväksi aikaa, ja seikkailunnälkä tuli tyydytettyä ylensyöntiin asti. Hyvän oppaan kanssa kaikki on mahdollista!
Artikkeli on julkaistu alun perin Retken numerossa 5-6/2023.
