Senja – Norja pienoiskoossa
Teksti ja kuvat: Benjamin Hokkanen
Julkaistu Retki-lehdessä 9_2019
Suomalaiset retkeilijät ovat toden teolla löytäneet Senjan saaren. Sieltä löytää Norjan rannikolle tyypillisten vuonojen ja hiekkarantojen lisäksi jylhiä vuoria sekä hiljaisia metsiä.
Vuonon pohjalta kohonneet pilvet nousivat nopeasti jyrkännettä pitkin. Taianomainen maisema eli koko ajan. Otin kuvia minkä ehdin. Maisemaa oli vaikea sisäistää, saati täydessä hohdossaan ikuistaa. Seglan näkeminen Instagramin kuvavirrassa puoli vuotta aikaisemmin sai haluamaan Senjan saarelle Pohjois-Norjaan. Nyt otin hyvin samanlaista kuvaa tästä hämmentävästä, jonkinlaista torahammasta muistuttavasta, vuonon reunalla tasapainoilevasta vuoresta.
”Monet tulevat tänne ihan vain Seglan takia. He ovat nähneet sen Instagramissa tai Facebookissa”, Hege Enge Dekkerhus senjalaiselta Norwegian Wild -leirintäalueelta kertoo.
Niin olimme mekin vaimoni kanssa päätyneet Senjalle ihastelemaan Seglan näyttävää huippua.
Instagramjulkkis
Senja on Manner-Norjan toiseksi suurin saari. Se sijaitsee Lofoottien pohjoispuolella, Atlantin rannikolla. Senjassa asuu vakituisesti reilusti alle 10 000 asukasta. Lähin kaupunki on saaren ainoan mantereen yhdistävän sillan toisella puolella sijaitseva Finnsnes. Lähin isompi kaupunki on Tromsø, eli suomalaisittain Tromssa.
Senja on pitkään elänyt kalastuksesta. Joka toisen vuonon perukoilta tuntuu löytyvän pikkuruinen kalastajakylä. Tätä nykyä saarelle kuuluu muutakin kuin turskaa. Matkailu on kääntynyt nousuun ja saarelle tulvii joka vuosi luontomatkailijoita. Yöttömän yön valossa kylpevät vuonot vetävät ihmisiä Senjalle kesäisin, talvisin taivaalla loimuavat revontulet.
“Suurin syy, miksi ihmiset tulevat tänne, on luonto. Täällä on vuoria, täällä voi vaeltaa ja kajakoida. Tämä on sellaista mindfulness-aluetta! Ja niille, jotka tykkäävät kalastaa, meillä on paljon erilaisia kaloja, olivatpa ne sitten järvessä tai valtameressä,” Enge Dekkerhus summaili, kun kysyin hänen mielipidettään siitä, miksi ihmiset tulevat Senjaan.
“Tulimme Senjaan, koska katsoimme, että Lofootit voivat olla aika ruuhkaiset tähän aikaan vuodesta. Luimme jostain, ettei Senja välttämättä olisi”, ensimmäistä reissuaan Norjassa viettänyt Iiro Korhonen kertoi.
“Niin, luimme, että Senja on aika samanlainen kuin Lofootit. Täällä on samoja maisemia, mutta täällä on paljon rauhallisempaa. Täällä ei ole niin paljoa ihmisiä ja saa rauhassa kävellä ja ihailla maisemia. Se oli yksi syy, miksi tulimme tänne”, Iiron kanssa matkassa ollut Juuli Hansén jatkoi.
Senjan saari on nököttänyt paikoillaan iät ja ajat, mutta sinne on parin viime vuoden aikana löytänyt yhä useampi. Osa syynä tähän on toki Norjan suosion kasvaminen matkakohteena, sekä pidemmän aikaa matkailijoiden suosiota nauttineiden Lofoottien läheisyys. Toisaalta sosiaalisessa mediassa levinneet kuvat Senjan huikeasta luonnosta ovat olleet omiaan houkuttelemaan ihmisiä saarelle.
Hiekkarannan telttakylä
Saaren Atlantin puoleisella rannikolla sijaitseva Bergsbotnin näköalatasanne ilmestyi hieman yllättäen. Kun ajoimme ulos pimeästä tunnelista, avautui eteemme upea maisema vuonon rinteeseen. Näkymä oli henkeäsalpaava ja mittasuhteita oli vaikea hahmottaa. Vuonon rantoja reunustavat punaiset ja valkoiset talot näkyivät pieninä läikkinä.
Kaikki näköalapaikallaolijat halusivat vuorotellen ikuistaa itsensä näissä maisemissa. Puhelimet ja kamerat kiersivät yhdeltä toiselle, kun jokainen kävi vuoron perään kuvauttamassa itsensä nojaamassa kaiteeseen.
Varsinainen kohteemme oli kuitenkin vielä pienen ajomatkan päässä. Kurvailimme kohti Ersfjordin rantaa vuonojen halki. Korkeiden rinteiden välissä sijaitsevalla rannalla odotti toistakymmentä telttaa. Rannalla oli tyyntä ja lämmintä, rannikon arvaamattomasta kelistä huolimatta. Pehmeällä hiekalla istuessaan saattoi unohtaa olevansa näin pohjoisessa.
#segla #senja
Täpötäysi parkkialue Fjordgårdin koulun vieressä paljasti, että löysimme oikeaan paikkaan. Edellinen, hyvin kapea ja pimeä tunneli sai hieman epäilemään, olimmeko todella menossa Senjan kuuluisimmalle nähtävyydelle?
Kulunut polku lähti kiemurtelemaan kohti ilta-auringon värittämää harjannetta, josta pääsee nousemaan Seglalle. Tätä koivikon läpi kulkevaa polkua kuljimme parin minuutin etumatkan saaneen brittimiehen ja tämän pojan kintereillä, jotka saavutimme päästyämme harjanteelle.
Paljaan kallion täplittämältä harjanneelta aukesi henkeäsalpaava näky. Pohjoisen kesäyön matalalta paistava aurinko värjäsi kaiken lämpimiin sävyihin. Kartalla olimme nyt puolivälissä, mutta tosiasiassa urakka oli vasta alkamassa.
Polku muuttui nopeasti sen lähdettyä nousemaan jyrkästi harjannetta pitkin kohti Seglan huippua. Se hajosi pieniksi puroiksi pitkin rinnettä. Ensinäkemältä se vaikutti luonnon tekosilta: sulanut lumi tai rankkasade oli varmasti huuhtonut vuoren rinteen mukanaan. Totuus oli kuitenkin toinen.
“Polku Seglalle oli tosi kapea vielä pari vuotta sitten, nyt se on leveimmillään 20-30 metriä”, Enge Dekkerhus kertoo.
Tuhansien askelien mylläämä rinne oli yllättävän raskasta kiivetä. Ilman vaellussauvoja olisi varmaan tehnyt mieli luovuttaa.
Siellä täällä kulkevalta polulta ei varsinaisesti voinut harhautua pois. Jossain vaiheessa huomasimme kulkevamme vain muutaman metrin päässä jyrkänteen reunasta. Voin vakuuttaa, että polku oli väärä paikka muistaa korkeanpaikankammonsa!
Todettuamme useamman kerran virheellisesti huipun olevan ”heti tuossa ylhäällä”, saavuimme vihdoin Seglan suhteettoman pienelle, terävistä kivistä muodostuneelle huipulle.
Huipulla kuului montaa kieltä. Joukosta tunnisti pohjoismaisten kielten lisäksi ainakin englantia, venäjää ja espanjaa. Osa istui huipulla niin reunalla, että teki pahaa katsoa. Lähes pystysuoraa pudotusta Mefjordin vuonon pohjalle on kuutisen sataa metriä. Auts. Itse oli helppo pysytellä reunasta kaukana, sillä korkeanpaikankammoni muistutteli tasaiseen tahtiin itsestään.
Aikamme ihmeteltyämme teimme tilaa seuraaville saapujille. Heitä riitti, vaikka kello huiteli puolen yön tietämillä. Kuluneen rinteen kulkeminen alaspäin oli omanlainen kokemuksensa. Silloin tällöin jalan alta karkasi kiviä, joiden pomppimista alas rinnettä seurasi toivoen, ettei kukaan saa niitä päälleen. Paikan suosio näkyi selvästi maaston kunnossa.
Tilaa hengittää
Saaren eteläosa on huomattavasti rauhallisempaa aluetta. Siellä sijaitsee Senjan ainoa kansallispuisto Ånderdalen. Myös sen kävijämäärät ovat kasvaneet viimeisten vuosien aikana huomattavasti.
“Täällä etelässä on vielä vähän hiljaisempaa. Toivon, että tämä pysyy hiljaisempana, jotta voimme näyttää kaikille tänne tuleville tämän hiljaisuuden, koska se on niin erityistä”, alueella majoitusliikettään pitävä Enge Dekkerhus sanoo.
Hyvin toisenlaisen ja monipuolisen Senjan sisällään pitävä Ånderdalen on yhdistelmä mäntymetsää, soita, koivikkoa ja vuoria. Lähdimme aamulla kohti kansallispuiston keskellä sijaitsevaa Åndervatnet-järveä. Poluilla oli huomattavasti rauhallisempaa kuin Seglalla. Näimme matkallamme ylös kohti järveä vain muutaman muun retkeilijän. Eniten seuraa pitivät soiden korpit ja suokukot. Kansallispuistossa tavataan 90 Norjassa tavattavista 120 lintulajista. Täällä luonto oli selvästi koskemattomampaa.
Polun noustessa korkeammalle kohti järveä, suot vaihtuivat pohjoiseen viidakkoon: tuuheat koivut ja saniaiset toivat mieleen sademetsän. Koivikon jälkeen maasto ja säätila muuttuivat kosteammiksi. Polku oli ajoittain hyvinkin märkä. Järvelle kuljettaessa polun vasemmalle puolelle jäävä järvestä laskeva joki kohisi koskena. Ensimmäisten sadepisaroiden jälkeen vedimme ylle kuoritakit.
Saavuttuamme järven rantaa liityimme norjaisherrasmiehen seuraan syömään eväitämme. Mies esitteli itsensä Viggo Johanseniksi. Hän oli syntyjään Senjasta, mutta asui nykyään Skibotnissa, suomalaisittain Yykeänperässä. Hän kertoi käyneensä kansallispuistossa tuhansia kertoja elämänsä aikana. Nykyään hän palasi kesäisin mökilleen Senjaan kalastamaan ja metsästämään. Mies esitteli repustaan kaivamia taimenia, jotka oli hetkeä aikaisemmin saanut järvestä. Oliko Johansen huomannut muutosta matkailijoiden määrissä?
“Aikaisemmin täällä ei juurikaan turisteja näkynyt. Nyt heitä on tullut aika paljon enemmän”, Johansen vastasi englanniksi.
Oli pakko kysyä, mitä Senjan kasvatti oli kasvaneista turistien määrästä mieltä. Johansen ei antanut suoraa vastausta, vaan naurahti: “Olen jo vanha mies, niin sillä ei ole niin väliä minulle.”
Haurasta kauneutta
Johansenin alettua pakkaamaan taimenia reppuunsa, paikalle saapui muutaman miehen suomalaisseurue. He olivat tulleet kalaan. Hetken juteltuamme selvisi, että he olivat käyneet Senjassa kesäisin kalastamassa jo vuosien ajan. Kansallispuistoon nousevat taimenet toivat tänne takaisin vuosi toisensa jälkeen. Edellisenä päivänä porukka oli ollut yhdessä Senjan lukuisista vuonoissa kalastamassa. Saaliiksi oli tullut muun muassa merikissa. Myös suomalaisporukka oli huomannut matkailijoiden kasvaneet määrät vuosien aikana.
Jatkoimme matkaa vielä hetkisen, kiertäen vuorten keskellä olevaa pientä järveä. Tihkusade yltyi ja ilma alkoi tuntua koleammalta. Suuntasimme samaa reittiä pitkin takaisin kohti merenpintaa.
Ånderdelenissa teltan saa toistaiseksi pystyttää vapaasti minne haluaa. Siihen kuitenkin saattaa tulla pian muutos, koska luonto on alkanut kulua.
“Toivon, että myös täällä telttailu olisi sallittua vain merkityillä paikoilla. Kansallispuistossa alkaa olla niin paljon porukkaa, että sitä täytynee rajoittaa, ettei maasto ala kulumaan. Toisaalta hienoa Norjan luonnossa liikkumisessa on juuri se, että teltan saa laittaa mihin vain ja voi olla itsekseen”, Enge Dekkerhus päivittelee.
Siinä missä luontomatkailu tuo monelle elinkeinon, se myös pahimmillaan uhkaa luonnon monimuotoisuutta.
Senja on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Sen täytynee itse asiassa olla yksi kauneimpia paikkoja, joissa olen koskaan käynyt. Toisaalta reissu Senjaan nosti itselleni esiin myös toisen tärkeä asian: millaisen jäljen jätämme itsestämme näihin kauniisiin paikkoihin? Luonnossa kauneus on loppupeleissä hyvin haurasta. Sen säilyttäminen on meidän kaikkien vastuullamme.
