Kotimaa

Vuoden kestävä Lapin vaellus

Ruokaa ja varusteita vuoden Lapin vaellusta varten

Erno Saukko aloitti elokuussa pitkän vaelluksen. Hän aikoo viettää kokonaisen vuoden luonnossa, mahdollisimman erämaisissa oloissa Suomen, Norjan ja Ruotsin Lapissa. Hän kirjoitti valmistautumisestaan jutun Retki-lehteen numero 8.  Tässä jutun lyhennetty versio. Vuoden vaellus -sivusto löytyy täältä.

Luonto on minulle aina tärkein syy lähteä retkelle. En koskaan saa kyllikseni siellä olemisesta, sen ehdoilla elämisestä ja luontoelämysten kartuttamisesta. Lähes yhtä tärkeitä syitä ovat uuden oppiminen ja uusien haasteiden kohtaaminen. Tältä pohjalta olen vuosien ajan tehnyt retkistäni aina pitempiä ja haastavampia. Samalla retket ovat muuttuneet yhä syvällisemmiksi kokemuksiksi. Seuraava askel tällä taipaleella on Vuoden Vaellus.

Taidot kasvavat, metsät loppuvat

Kuinka hyvälle syksyinen metsä tuoksuukaan! Totean tämän linnustusretkellä kotimaisemissani eräänä kirkkaana lokakuun päivänä vuonna 2008. Vuosi kaupungissa on opettanut aistimaan luonnossa asioita, joihin en ole aiemmin kiinnittänyt niin suurta huomiota. Edelläni kiertelevän ja kaartelevan Bertta-koiran huomio on puolestaan kiinnittynyt kokonaan kanalintujen hajuihin.

Ympäröivä Etelä-Lapin kaira on käynyt hyvin tutuksi, sillä näissä maastoissa olen vuosien aikana opetellut yksin pärjäämään. Monet kylmiksi jääneet eväsmakkarat ovat opettaneet yhtä ja toista nuotion tekemisestä. Ylimääräiset marssikilometrit pitkinä iltoina uupumuksen alhossa ovat koulineet lukemaan karttaa ja uskomaan kompassia. Erinäisiä varusteita on unohtunut moneen kertaan lounas- ja leiripaikoille. Yhdelläkin reissulla makuupussi tippui kyydistä omia aikojaan. Kaikenlaisten hölmöilyjen jälkeen into retkeilyyn on kuitenkin vain kasvanut. Uuden oppiminen ja taitojen kehittyminen on valtavan palkitsevaa.

Illalla leirissä köllöttelen nuotion lämmössä tyynessä syysillassa metsälammen rannalla. Bertta on taas vallannut makuualustani ja untuvapussini, vaikka olen sitä monta iltaa opettanut pysymään omalla kaistaleellaan. Nuotion loimussa pussin alta ei näy muuta kuin pentukoiran hiilenmusta kirsu ja valkoinen hännänpää. Olkoon siellä nyt. Kirkkaan syysyön tähdet tuikkivat taivaalla ja vanhat petäjät nuotion valopiirissä vartioivat leirirauhaani. Mikäs täällä on ollessa, tämmöistä ei voi kaupungissa kokea!

Harjoitusta pitkästä retkestä

Alanvaihdon seurauksena kalenteriin avautuu pitkä loma kesälle 2015 ja samalla mahdollisuus aivan uudenlaiseen projektiin: seitsemän viikon retki halki Suomen Lapin. Uutena haasteena tällä reissulla sen pituuden lisäksi tulevat olemaan huollon suunnittelu ja järjestäminen kolmeen matkan varrella olevaan kylään.

Haastetta totta tosiaan saankin. Kokemattomuuttani aloitan valmistautumisen retkeen aivan liian myöhään, joten lähtöä edeltävän kuukauden teemaksi muodostuu kaaos. Jotta elämä ei vain olisi liian helppoa, opiskelujen ja töiden loppurutistus keskittyy juuri noille samoille viikoille.

Kasvisten kuivattaminen on toinen tuskan paikka. Ymmärrän liian myöhään, että seitsemän viikon retkelle pitää kuivattaa aivan järjetön kasa tomaattia, kaalia, paprikaa, perunaa ja porkkanaa. Koska aika on kortilla, joudun rääkkäämään kovaäänistä kuivuriani myös öisin. Korvatulpat ja kuulosuojaimet pelastavat ne yöunet mitä pelastettavissa on. Usein tullessani koulusta kotiin saan nolostella rappukäytävässä leijuvaa aromia. ”Hajusta päätellen oot lähössä taas reissuun”, tuumasi naapurin rouva eräänä kaalintuoksuisena iltana.

Stressaavien viikkojen jälkeen saan jollakin ilveellä koulu- ja työrästit kunnialla pakettiin. Paketeista tärkeimmät ovat tietysti nuo kolme huoltolaatikkoani, jotka saan viimeisenä iltana valmiiksi ja postiin. Yön pakkaan vielä rinkkaani ja säädän asioita, jotka tyypillisesti jäävät viimetinkaan. Kaikki on lopulta valmista aamuyöllä 15 minuuttia ennen lähtöä rautatieasemalle ja kohti Kemihaaraa.

Seitsemän viikkoa myöhemmin palaan Kilpisjärveltä kotiin väsyneenä ja laihtuneena löyhkäten seikkailulta eli savulta ja hieltä. Elämää nähneestä olemuksesta huolimatta mieli on kuin uudistunut. Se loistaa tyytyväisyydestä ja uusista muistoista, joista kirkkain on elämäni ensimmäinen kohtaaminen karhun kanssa.

Kehitystyötä kinoksessa

Lapin hulluuden oirekuvaan kuuluu myös kiinnostus talvivaellukseen. Osallistun aluksi parille tunturivaellukselle ja yhdelle tupavaellukselle kavereideni mukana. Näillä retkillä opin riittävästi talvivaelluksen perusteista ja siitä, millainen on itseni näköinen talviretki. Kaipaan pitkäksi aikaa luonnon keskelle ja kauas erämaan rauhaan. Haluan hiihtää koskemattomalla hangella ja viettää iltaa nuotion ääressä tähtitaivaan ja revontulien alla. Tämän romanttisen mielikuvan lisäksi mieltä kiehtovat lukuisat käytännön ongelmat ja selviytymiseen liittyvät haasteet, jotka kesäretkiin verrattuna ovat aivan eri tasoa. Asetan selkeän tavoitteen: kyky vaeltaa talvella kuukauden ajan yksin ja ilman huoltoa missä tahansa Pohjolassa. Siispä opiskelemaan, keksimään ja harjoittelemaan!

Retkeilyssä turvallisuus on tärkeintä ja siksi lähden siitä liikkeelle. Ensimmäiseksi hankin luotettavan talviteltan ja toiseksi toimintavarman bensakeittimen. Keittimelle rakennan tohelovarman alustan, jotta voin keitellä turvallisesti myös teltassa. Kolmanneksi kehitän varmat rutiinit tulentekoon tuoreesta koivusta kotimetsissä treenaamalla. Monen epäonnistumisen jälkeen menetelmä vakiintuu ja pian nuotio onnistuu jokaisella yrityksellä.

Uusi projekti

Luulen, että idea Vuoden Vaelluksesta syntyi jollakin edellä mainituista reissuista. Ensimmäisiä koivunuotioitanikin himmeämpi valkea syttyi tyhjillään olleeseen aivopoimun mutkaan jossakin luovuuden ja hulluuden rajamailla. Ehkä kipinä lähti jostakin revontulen leiskauksesta, virvelin sivalluksesta, kapustarinnan surumielisestä säkeestä, tunturin laelta avautuvasta maisemasta tai kenties hetkestä, jolloin karhun katse tavoitti omani. Uudet kokemukset ja opit ruokkivat kasvavaa loimua. Ennen pitkää vilkkaat ajatukseni kokoontuivat tuon tuosta iltaisin ja öisin tanssimaan rovioksi kasvaneen idean ympärille, toisinaan aivan aamuun asti. Paluuta entiseen ei ollut.

Tullessani kotiin kaamosvaellukselta tammikuussa 2018 tiesin, että vuoden vaellus olisi enää vain ajan kysymys.

Excelillä erämaahan

Kokemuksista viisastuneena panostan vuoden vaelluksen valmistelussa hyvään suunnitteluun ja valmistelun aloitukseen ajoissa. Kesään 2018 mennessä olen työstänyt retken ajatuksen tasolla jo niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Seuraava askel on käynnistää taulukkolaskentaohjelma ja aloittaa reitin ja aikataulun sekä huollon suunnittelu. Ensimmäinen sessio tuntuu epätodelliselta. Teenkö minä tätä oikeasti?

Päivä päivältä homma kuitenkin muuttuu luonnollisemmaksi ja arkipäiviin tulee selkeä rytmi: päivät olen kesätöissä, iltapäivät urheilen ja illat vietän läppärin ääressä. Selailen karttoja, mittaan etäisyyksiä ja googlaan reitin varrelle osuvia kyliä. Viikkojen aikana lähtöpaikka muuttuu useaan kertaan ja reitti poukkoilee kuin makuusijastaan nirsolla jäniksellä: eteenpäin, taaksepäin, koukaten, kiertäen, risteillen ja oikaisten. Aikaa myöten reitti lopulta asettuu paikallensa Pohjois-Skandinavian kartalla.

Kun reitti ja aikataulu ovat valmiina, on vuorossa varustelistan laatiminen. Pitkä ja haastava reissu vaatii monilta osin korkealuokkaisempaa kalustoa kuin aiemmin.  Kaluston valinta on kokemuksen pohjalta varsin suoraviivaista. Uutta kalustoa on nyt hankintalistalla paljon, koska aiemmin olen opiskelijabudjetin raameissa raaskinut panostaa vain aivan kriittisiin varusteisiin. Tässä suurena apuna ovat muutamat retkeilyvälinevalmistajat, jotka ovat tukeneet projektiani laatukamppein. Näin budjetti on pysynyt hyvin kurissa, vaikka henkilökohtaiset panostukset ovat välillä hetkellisesti kirpaisseet. Vaan vähät siitä. Aikaa ja rahaa en nyt mielestäni pysty paremmin käyttämään. Tällaiseen retkeen ei ehkä tule koskaan toista tilaisuutta.

Tammikuussa 2019 aloitan varsinaisen eväiden, varusteiden ja karttojen massahankinnan. Tässä vaiheessa tarkka suunnittelu palkitaan. Karttoja teen koulussa turhanpäiväisten luentojen aikana, eväslaatikoihin haen täytettä lähikaupasta valmiiden listojen mukaan ja postista noudan silloin tällöin uusia varusteita.

Lähdön kynnyksellä

Kesäiltana heinäkuun lopulla 2019 teen viimeisiä säätöjä kotonani vanhan hirsitalon pirtissä. Huoneen valtasin talvella vuoden vaelluksen ”logistiikkakeskukseksi”. Ilta-auringon pehmeä valo lankeaa sisään valkeakarmisesta ristikkoikkunasta. Sen takana eläkeikään ehtinyt Bertta-koira makoilee ruohikolla tyytyväinen virne naamallaan. Säteet valaisevat huonetta kiertävää 11 pahvilaatikon rinkiä. Kuljetuskuntoon laitetut sukset ja ahkio rojottavat lattialla pitkin pituuttaan. Jokaisen laatikon päätyyn on kirjoitettu määräpaikka. Karigasniemi, Kvikkjokk, Kautokeino, Lemmenjoki ja niin edelleen. Muutamaa päivää aiemmin huone oli kuin maailmanlopun bunkkeri. Liki vuoden kuivaruoat, makuupusseja, telttoja, suksia, karttoja, puukkoja, jalkineita sekä kasoittain vaatetta. Nyt kaikki tuo roina on pakattuna rinkkaan tai laatikoihin odottamaan iloista jälleennäkemistä kuukausien päästä kaukana pohjoisessa.

Vuosien retkeily ja valmistautuminen ovat siis lopulta johtaneet tähän pisteeseen. Kaikki mahdollinen reissun eteen on nyt tehty. Pakattu rinkka odottaa ovensuussa. Vapauden tunne on voimakkaampi kuin koskaan aiemmin, vaikka en ole vielä edes maastossa! Tästä tulee hyvä reissu.

 

Lue myös

Elokuun Retki-lehti ilmestyy perjantaina

Petri Laine

Onko risukeitin avotuli vai ei?

Petri Laine

Suomen luonnon päivää juhlitaan 31.8.

Petri Laine