Pitkosten hurmaa Patvinsuolla
Suuret suot ja pitkät hiekkarannat luonnehtivat Patvinsuon kansallispuistoa. Alueella riittää patikoitavaa useaksi päiväksi.
Pohjois-Karjalassa sijaitseva Patvinsuo on eteläisen Suomen kookkain kansallispuisto. Lähden tutustumaan sen aarteisiin kaverini kanssa elokuun alussa.
Ensin suuntaamme kansallispuiston eteläosiin Patvinkierto-nimiselle rengasreitille. Tätä reittiä voi suositella kaikille soiden ja pitkospuiden ystäville, sillä kierroksen aikana retkeilijä tulee kävelleeksi lankkujen päällä huimat 10 kilometriä. Yhteensä ympyräreitillä on mittaa 25 kilometriä, eli useampi kuin joka kolmas vaeltajan askelista osuu pitkospuille.
Pitkoksista on nyt erityisen suurta iloa, sillä alueella oli kesän aikana satanut runsaasti. Lankkujen vieressä suo läikkyy lätäköinä vähän niin kuin keväällä. Sääennusteen perusteella on mahdollista, että meidänkin retkemme aikana sataa runsaasti.
Aloituspisteemme on Kurkilahden parkkipaikka, ja kotvan kuluttua saavumme Teretinniemen lintutornille. Tähän mennessä retkeilyreitti on edennyt pääasiassa rämeellä, joten suokokonaisuuden luonne hahmottuu toden teolla vasta noustuani torniin puunlatvojen korkeudelle. Tornin edessä avautuu laaja ja avara aapasuo. Suota koristaa joukko avovesirimpiä.
Keväällä näin märkä avosuo olisi täynnä lintuja, mutta me tapaamme tornin lähellä vain yhden varoittelevan pikkukuovin. Ei suo kuitenkaan tyhjä ole. Näemme Patvinkierron aikana useita suon vakioasukkaita: rupikonnan, sisiliskoja, heinäsirkkoja, sinisiipiä ja yhden pitkäkoipisen rantahämähäkin. Lakkasato on jo ohi, mutta napsimme välipalaksi mustikoita ja juolukoita.
Dramaattinen leiripaikka
Jäämme yöleiriin Koitere-järven rannalle. Majaniemen telttailualue näyttää varsin dramaattiselta, sillä rantatörmä on sortunut. Kaikki rantaviivalla sijaitsevat puut ovat joko kaatuneet tai kaatumassa: yhdet veteen, toiset rannan puolelle. Voimakas rantaeroosio johtuu siitä, että Koitere toimii vesivoimalaitoksen säännöstelyaltaana.
Ennen päivällistä käyn pulahtamassa järvessä. Joudun kahlaamaan pitkälle ennen kuin vesi on uimasyvyistä, mutta se ei haittaa, sillä jalkojen alla on aaltojen rypyläiseksi kuvioimaa hiekkaa. Uimisen jälkeen erehdyn kävelemään paljasjaloin myös leirissä, minkä seurauksena saan riesakseni nokiset jalkapohjat. Olisihan minun pitänyt muistaa, että suosittujen nuotiopaikkojen lähellä maassa on aina tuulen viskelemiä hiilenmurusia.
Patvinkierroksen erikoisimmat kulkumetrit koittavat seuraavana aamuna, kun saavumme Nälmänjoen ääreen. Metsähallitus on pykännyt retkeilijöiden avuksi lossilautan eli vetolautan. Ketteräliikkeinen alus vedetään omalle rannalle alanarusta ja vastarannalle ylänarusta. Samanlaisen lautan kyytiin pääsee Pohjois-Karjalassa myös Herajärven kierroksella Kolilla ja Pirhun kierrolla Koitajoella.
Olemme juuri päässeet vastarannalle, kun alkaa sataa. Kehno retkeilysää laittaa kinttuihimme vauhtia, emmekä pysähtele ennen Pirskanlammen telttapaikkaa. Siellä siirrymme puuvajan suojaan, keitämme retkikeittimellä lämmintä juotavaa ja kaivamme puhelimen esille.
Patvinsuolla on monin paikoin puhelinkenttää vain nimeksi, mutta täällä saamme kurkattua internetin säätutkaa. Se kertoo ilouutisen: tiedossa ei olekaan jatkuvaa sadetta, kuten eilen enteiltiin, vaan kohta tulee pouta.
Majavien ja pakolaisten puro
Pirskanlammen jälkeen retkeilyreitti seurailee rajavartioston ampuma-alueen rajaa. Ampuma-alueelle meneminen on kiellettyä harjoitusten aikana. Kansallispuiston puoleinen männikkö on vielä melko nuorta ja yksitoikkoista. Ennen kuin kansallispuisto perustettiin vuonna 1982, suuri osa Patvinsuon metsistä oli tavanomaisessa talouskäytössä.
Paikoin näemme polun läheisyydessä mäntyjä, joita on kuorittu tyveltä. Pystyyn kaulatut puut liittyvät Metsähallituksen 2000-luvulla toteuttamaan ennallistamishankkeeseen, jossa haluttiin nopeuttaa lahopuun muodostumista. Patvinsuolla on ennallistettu entistä talousmetsää myös polttamalla.
Patvinkierroksen loppupuolella vastaamme tulee reitin avarin suo-osuus. Puuton suo leviää ympärillämme kilometrien laajuisena.
Mieleeni juolahtaa, että tällainen suomaisema muistuttaa monilla tavoin melontaretken maisemia – suolla vettä on vain paljon vähemmän ja maisema on värikkäämpi. Retkiseurani kommentoi, että hänen mielestään suot ovat kauneimmillaan talvella. Silloin vesistöjen ja soiden yhtäläisyydet ovat vielä suurempia.
Patvinkierroksen päätteeksi pysähdymme Surkanpurolle. Puron uoma on leveä ja sitä ympäröi vehreä, mutta todella vetinen saramättäikkö. Näky saa aivot raksuttamaan. Ehdin tokaista, että täällä taitaa asua majava, kun huomaamme varman todisteen. Puro on tukittu oksanpätkistä rakennetulla padolla.
Surkanpuron rantatörmässäkin on rakentamisen jälkiä, nimittäin pieniä monttuja. Ne ovat ihmistekoisia, mutta mitä lienevät?
Myöhemmin kotiin palattuani luen Metsähallituksen julkaisua Suomun suurilta saloilta. Saan selville, että montut ovat peräisin vuodelta 1921, jolloin puna-armeijaa vastaan kapinoivia merisotilaita pakeni Kronstadtista Suomeen. Pakolaisia työllistettiin muun muassa perkaamaan uittopuroja.
Koska tällä työmaalla ei ollut majoitustiloja, tulokkaat joutuivat kaivamaan Surkanpuron rantatörmään maasaunan kaltaisia kuoppia ja asumaan niissä.
Joku näkee karhunkin
Toiseksi illaksi jatkamme patikointia Suomunjärven rannalle Virtaniemen leiripaikalle. Meidän lisäksemme pitkälle hiekkarannalle on majoittautunut vain yksi telttaseurue. Käymme uimassa, suodatamme juomavettä järvestä ja kokkaamme.
Juuri kun illallinen on valmis, metsän takaa saapuu yllättäen kuurosade. Kaappaamme ruokalautaset syliimme ja juoksemme telttaan. Olipa harmillinen ajoitus! Mutta ennakoimattomuus kuuluu ulkoilmaelämään, hyvässä ja pahassa.
Kun sade on lakannut, saamme seuraksemme puheliaan pyöräilijän. Hän kertoo, että taannoisella retkellä näissä maastoissa hän kurvasi äkkiarvaamatta karhun eteen. Asiaan vaikutti arvatenkin se, että pyöräilijä saapui tuulen alta. Kumpikin säikähti, ja kontio pötki vauhdilla pakoon.
Luontohavainto herättää meissä lievää kateutta. Karhu on valittu Patvinsuon kansallispuiston tunnuseläimeksi, ja niillä on täälläpäin elinvoimainen kanta. Harva retkeilijä kuitenkaan pääsee näkemään muuta kuin kontion kakkaa.
Aamulla palaamme omia jälkiämme Kurkilahteen. Näemme rantametsässä tuon tuosta ikivanhoja hiiltyneitä palokantoja. Jotkut niistä ovat monen metrin korkuisia. Hiiltynyt puu lahoaa hyvin hitaasti, joten metsäpalosta saattaa olla sata tai pari sataa vuotta.
Yksi puoli Patvinsuon luonnosta on vielä näkemättä, joten ennen kotimatkaa kierrämme Autiovaaran lyhyen aarniometsäpolun. Ihailen hämyisää kuusikkoa ja suuria haapoja, mutta onpa havumetsän uumenissa suotakin: kuusikon kosteisiin notkelmiin on kehittynyt pieniä korpisoita.
Patvinsuon historiasta kerrotaan Oiva Potinkaran kirjoittamassa julkaisussa Suomun suurilta saloilta, Metsähallitus 1993. Taustatietoja lehtijuttua varten kertoi myös luonnonsuojelun erityisasiantuntija Maarit Similä Metsähallituksesta.
Lisäää tietoa Luontoon.fi
