Retken jutut

Eskimoiden rautavuoren arvoitus

Teksti: Mikko Hieta. Julkaistu Retki-lehdessä 3_2017.

On elokuu vuonna 1818. Löytöretkeilijä John Ross kohtaa Grönlannin länsipuolella jäälautalla paikallisia ihmisiä. Hämmästys on suuri, kun heidän työkaluistaan löytyy rautaa. Miten se on mahdollista?

Englantilaisen John Rossin tehtäväksi oli annettu Luoteisväylän suun löytäminen Baffininlahdelta. Hänen mukanaan oli nuori luutnantti Edward Parry. Rossin aluksena oli Alexander ja Parryn komennossa purjehti Isabella. Matkalla Ross ryhtyi kartoittamaan Grönlannin länsirannikkoa, joskin melko suurpiirteisesti, sillä hän joutui jäiden vuoksi purjehtimaan melko kaukana rannikosta.

Kun Cape Yorkin jäiden keskellä vastaan tuli yhtäkkiä ihmishahmoja, hämmästys oli suuri. Olivatko he haaksirikkoisia? Eihän näin pohjoisessa pitänyt asua enää ketään.

Ihmiset paljastuivat eskimoiksi, jotka pelästyivät englantilaisia, sillä he olivat luulleet olevansa maailman ainoita ihmisiä. Ross joutui ymmälleen. Eskimoilla oli harppuunoita ja veitsiä, joiden leikkuupinta oli metallia.

Eihän jään keskeltä voisi löytyä rautaa!

Ja vaikka löytyisikin, eskimoilla ei ollut riittävästi puuta tai hiiltä niin voimakkaan tulen sytyttämiseen, että sillä voisi kuumentaa metallia taottavaksi.

Ross oli ensimmäinen, joka kuvasi kirjallisesti Grönlannin luoteisrannikon eskimoita. Heidän elämästään saatiin tietoa eskimotulkin John Sacheusen avustuksella.

Paikalliset eivät ymmärrettävästi olleet kovin halukkaita paljastamaan ainoaa raudanlähdettään, mutta he kertoivat metallin olevan peräisin kaukaiselta vuorelta.

Ross ei koskaan nähnyt paikkaa, mutta ymmärsi, että kyseessä olisi meteoriitti.

Ross toi mukanaan Englantiin muutamia eskimoiden työkaluja; ne löytyvät nykyisin Lontoon luonnontieteellisen museon kokoelmista.

ROBERT PEARY ryhtyi siirtämään meteoriitteja paikoiltaan viedäkseen ne mukanaan New Yorkiin. Paikalliset eivät olleet koskaan onnistuneet niiden siirtämisessä.
Perry löytää rautavuoren

70 vuotta myöhemmin nuori insinööri Robert Peary oli aloittanut työt Yhdysvaltojen geodeettisella laitoksella. Hän kirjoitti äidilleen: ”En halua elää ja kuolla saavuttamattajotakin, mistä minut muistetaan.”

Peary halusi pakkomielteisesti päästä ensimmäisenä ihmisenä pohjoisnavalle, ja siitä hänetetupäässä muistetaankin. Hänen tarinaansa mahtuu kuitenkin myös rautavuoren kokoinen kiinnostava sivujuonne.

Peary teki vuosina 1886–1909 kahdeksan erillistä tutkimusmatkaa, joista yksi vei hänet, tosin sattuman kautta, etsimään Rossin kuvailemaa rautavuorta. Sen löytäminen sai paikata Pearyn senkertaisen retken päätavoitteen epäonnistumista.

Aiemmat brittien ja tanskalaisten etsintäyritykset olivat osoittautuneet turhiksi, mutta kun yhä useammat tutkijat vierailivat alueella, eskimot alkoivat hyötyä matkailijoiden myötä syntyneestä kaupankäynnistä ja heidän riippuvuutensa raudanlähteestä väheni. Niinpä äärimmäisen määrätietoinen Peary onnistui vuonna 1894 suostuttelemaan paikallisen Inuk Panikpahin johdattamaan hänet rautavuoren luo. Päätöstä saattoi vauhdittaa Pearyn oppaalleen lahjoittama ase.

Lopulta Robert Peary onnistui löytämään kolme meteoriitin kappaletta. Nykyisen tutkimustiedon valossa uskotaan, että ilmakehään syöksynyt meteoroidi oli hajonnut ainakin kuuteen kappaleeseen ennen iskeytymistään maahan noin 10 000 vuotta sitten – siis kauan ennen ihmisasutuksen kehittymistä alueelle.

Tutkijat ovat päätelleet, että meteoriitit ovat todennäköisesti olleet syynä sille, että seudulle ylipäänsä oli kehittynyt asutusta. Niistä hyödynnetty rauta mahdollisti selviytymisen vaikeissa oloissa. Käytännössä eskimot saattoivat meteoriittien avulla elää rautakautta muuten kivikautisessa ympäristössä.

Löydön tehtyään Peary selosti, että eskimot kertoivat meteoriiteista tarinaa, jonka mukaan kaksi pienempää meteoriittia olivat kerran olleet nainen ja hänen koiransa, jotka pahat henget olivat kivettäneet. Isompi meteoriitti oli ollut teltta, joka oli ollut heidän suojanaan. Siksi meteoriitit tunnetaan nykyäänkin nimillä nainen, koira ja teltta.

Vaikka tarina sinänsä voisi olla kansanperinnettä, Pearyn on epäilty sepittäneen kertomuksen huomattavampaa julkisuutta saadakseen. Sillä julkisuuttahan naparetkeilijät tarvitsivat rahoitusta hankkiakseen.

Peary kertoi myös, että naisen ympäriltä oli löytynyt jopa 10 000 vasarakiveä. Ne olivat kovaa basalttia, ja niitä oli käytetty meteoriitin louhimiseen niin, että siitä oli saatu pienempiä rautalastuja irti. Niitä oli sitten kiinnitetty esimerkiksi luunpaloista tehtyihin veitsiin. Kivien määrä viittaa siihen, että meteoriitteja oli hyödynnetty jopa yli tuhannen vuoden ajan, sillä basalttia ei esiintynyt missään lähiseudulla luonnollisesti. Vasarakivet oli pitänyt tuoda paikalle kauempaa.

METEORIITTI kuljetettiin New Yorkin halki luonnontieteelliseen museoon juhlavin menoin.Raskasta lastia veti 28 hevosen karavaani.
Laivamatka New Yorkiin

Pearyn retkikunta ryhtyi kaivamaan massiivisia meteoriitteja irti maasta. Ne siirrettiin rannikolle, josta ne oli tarkoitus nostaa laivaan. Hämmästyttävää kyllä, mikään ei viittaa siihen, että Robert Peary olisi epäröinyt
hetkeäkään päätöstä laivata eskimoiden raudanlähde kotisatamaansa New Yorkiin.

Peary kirjoitti, että eskimot avustivat häntä kaikin mahdollisin tavoin, eivätkä esittäneet vähäisintäkään vastalausetta hänen ottaessaan mukaansa heidän taivaallisen vieraansa.

Tulkinta lienee oman aikakautensa vaihtoehtoisia faktoja.

Pienemmät meteoriitit nainen ja koira saatiin kuljetettua ensin ja ne annettiin lainaksi luonnontieteellisen museon huostaan.

Seuraavana vuonna Peary palasi tarkoituksenaan irrottaa teltta. Painonsa vuoksi sen siirtäminen osoittautui hankalammaksi.

Laivan kylkeä vasten rakennettiin jykevät kiskot, joita pitkin meteoriitti voitiin työntää laivaan. Navigointi takaisin New Yorkiin osoittautui hankalaksi, sillä laivan kompassi osoitti tietenkin koko ajan valtavaan magneettiseen meteoriittiin.

Teltta laskettiin lopulta Brooklynin laivastotukikohtaan, jossa se sai levätä kymmenen vuotta, ennen kuin se kuljetettiin juhlallisesti New Yorkin halki 28 hevosen vetämänä nykyiseen kotiinsa luonnontieteelliseen museoon.

Kun herra Peary vietti seuraavatkin vuodet pyrkimällä pohjoisnavalle, hänen rouvansa teki kaikkensa myydäkseen meteoriitit. Josephine Peary selitti luonnontieteelliselle museolle, että meteoriitit kuuluvat
hänelle, eikä niistä koituvia tuloja saisi hukata pohjoisnavan tutkimiseen. Rahat olisivat hänen ainut turvansa siinä tapauksessa, että herra Pearylle tapahtuisi jotain.

Museo ymmärsin tilanteen ja maksoi rouva Pearylle nykyrahassa noin 750 000 euroa vastaavan
summan. Niinpä kaikki kolme meteoriittia ovat nykyisinkin nähtävissä New Yorkin luonnontieteellisen museon meteoriittihallissa.

ROBERT PEARY toi laivassaan New Yorkiin myös kuusi eskimoa, joista neljä kuoli lähes heti tauteihin. Nuori Minik jäi yksin New Yorkiin. Hänen surullisia elämänvaiheitaan on puitu mediassa runsaasti.

Lue myös

Punkkipainajainen

Petri Laine

Kiipeilijän Olhava

Petri Laine

Senja – Norja pienoiskoossa

Petri Laine